Minua ei ole koskaan halattu. En edes tiedä, miltä toisen ihmisen kosketus tuntuu, tunnusti seitsemänkymppinen mies taannoin kirjailija, seksuaalikasvattaja Nina Honkaselle.
Miehen tarina osui suoraan sieluun. Erityisen rohkeaksi tunnustuksen teki se, että Ninan lisäksi paikalla oli tusina helsinkiläisen palvelutalon asiakasta. Kuulijoiden silmät täyttyivät kyynelistä.
Mies kertoi, ettei muistanut, että äiti tai isä olisi koskaan pitänyt häntä lapsena sylissä tai edes silittänyt. Hän oli kulkenut koko elämänsä näkymättömänä, ilman ihmissuhteita tai läheisyyttä.
”Minusta on ihme, että hän on pysynyt hengissä. Kosketus on elämässä yhtä tärkeä perustarve kuin ruoka tai uni. Jokainen meistä tarvitsee läheisyyttä”, Nina Honkanen, 50, sanoo hiljaa.
Hätkähdyttäviin kohtaloihin Nina on törmännyt viimeksi kuluneiden parin vuoden aikana, kun hän on kiertänyt maata seksuaalikasvattajana ja tehnyt Radio Suomeen Onnelliseksi-ohjelmaa. Palautteen määrä on yllättänyt.
”Ikiaikainen klisee, että suomalaiset eivät puhu eivätkä pussaa, on rikkoutunut. Se ei pidä paikkaansa. Olen saanut seksuaalisuudesta todella rohkeita kysymyksiä kaikenikäisiltä ihmisiltä, miehiltä ja naisilta.”
Yhtä hämmästyttävänä Nina Honkanen pitää sitä, kuinka vähän seksuaaliasioista tiedetään.
”Seksuaalikasvatusta ei ole vieläkään koulujen opetussuunnitelmassa, ja lääkärinkoulutuksessakin seksologiaa on vain nimeksi. Se on outoa, sillä seksuaalisuus kuuluu olennaisena osana hyvinvointiin, ja sen tuntemisesta olisi apua myös sairauksien hoitamisessa”, Nina huomauttaa.
Tosiasiaan havahtuminen sai Ninan ottamaan vastaan järkälemäisen haasteen: hän halusi kirjoittaa seksuaalisuudesta tietokirjan, jossa käsiteltäisiin koko ihmisen elämänkaari kohdusta keinutuoliin.
Asiantuntijoina Onnelliseksi-kirjan teossa olivat Väestöliiton tutkimusprofessori Osmo Kontula ja Sexpon toiminnanjohtaja Tommi Paalanen.
”Toivon, että aiheesta katoaa kaikki syntinen salamyhkäisyys, kun siitä puhuu tällainen neljän lapsen keski-ikäinen ja keskiluokkainen perusmutsi”, Nina Honkanen tuumaa nauraen.
“Nainen on muuttunut antajasta saajaksi”
Vuonna 1973 Suomea ravisteli poikkeuksellisen pitkä helleaalto. Kuumaa oli myös radion puolella, jossa soi taukoamatta Rauli Badding Somerjoen hitti Viilaten ja höyläten. Tosin aina ei soinut. Kun Raumalla asuva viisivuotias Nina Honkanen oli kylässä naapurissa, ystävän vanhemmat napsauttivat jostain syystä radion ja Baddingin pois. Ninaa se ihmetytti: mitä pahaa remonttilaulussa muka oli?
”Joskus minusta tuntuu, että liioittelemme tiettyjen asioiden vaikutusta lapsiin. Ei minusta tullut kiihkouskovaista, vaikka kävin pikkutyttönä pyhäkoulussa. Eikä kokoomuslaista, vaikka jynssäsin hampaat harjalla, jossa oli puolueen ruiskukkalogo. Baddingin seksuaaliset sanoituksetkin avautuivat vasta vanhempana”, Nina muistaa.
Hän pitää positiivisena muutoksena sitä, että naisen rooli on vaihtunut seksissä antajasta saajaksi. Että naisetkin voivat nykyään uida Baddingin nahkoihin: laulaa yhden yön suhteista tai humaltumisesta.
”Eikä kyse ole siitä, että omaa moraalikäsitystä pitäisi muuttaa. Ei minusta löydy vieläkään trendikästä puumanaista, joka kaataa nuoria miehiä. Silti olen iloinen jokaisen naisen puolesta, joka uskaltaa antaa palaa ja olla miettimättä, mahtuuko hän nyt johonkin yhteiskunnan asettamaan raamiin.”
Vaikka Badding ei ollutkaan pannassa Ninan kotona, hän muistaa vanhempiensa suhtautuneen seksuaalisuuteen välillä pidättyväisesti. Seksistä ei puhuttu, ja kuukautisistakin vain ohimennen. Kun asia tuli ajankohtaiseksi, äiti sujautti tyttärelle terveyssiteen sidevöineen vessan ovenraosta.
Äidin salainen kirja
Ratkaisevaksi pelinavaajaksi muodostuikin kirjakerho, joka toi äidille kerran postipakettina amerikkalaisen Shere Hiten kirjoittaman Hite-raportin. Punaisessa kirjassa kerrottiin naisen seksuaalisuudesta, sinisessä perehdyttiin miesten seksuaalielämään.
”Muistan, kuinka äiti istui sohvalla ja luki usein noita kirjoja. Kun hänen silmänsä vältti, minäkin kävin salaa opuksia selaamassa. Olin yllättynyt, että äiti oli kiinnostunut sellaisesta.”
Lisää Nina oppi, kun toimittaja Seija Wallius aloitti radiossa Sukupuolielämän kirjelaatikko -ohjelman. Kuulijat lähettivät ohjelmaan kysymyksiä mieltään painavista asioista, kuten abortista, ehkäisystä ja erektio-ongelmista.
”Kysymykset olivat todella rohkeita, mutta Walliuksen kanssa ohjelmaa tehneet lääkärit vastasivat niihin aina asiallisesti. Välillä tuntui, kuin olisi Metsäradiota kuunnellut, vaikka puhuttiin itsetyydytyksestä”, Nina muistelee nauraen.
Onko leskellä lupa pitää hauskaa?
Moni asia on muuttunut Ninan lapsuusvuosista. Pelkästään käsitys sukupuolirooleista ja heteronormatiivisesta ihmiskuvasta on laajentunut. Tasa-arvoinen avioliittolaki astui voimaan maaliskuussa.
Kun Nina käy luennoimassa kouluissa, nuoret ehdottavat toisinaan, että Honkasen pitäisi järjestää seksuaalivalistusta mieluummin heidän vanhemmilleen.
”Äitien, isien ja isovanhempien joukossa voi olla korkeakoulutettuja ihmisiä, jotka kyllä tietävät kaiken vuosikertaviineistä, mutta ymmärrys seksuaalisuudesta on hataralla pohjalla. Kuulen usein ihan fiksuiltakin ihmisiltä, että heillä ei ole mitään homoja vastaan, kunhan oma poika ei ala seurustella toisen pojan kanssa”, Nina kertoo.
Suvaitsevaisuuden lisääminen onkin yksi hänen päämääristään.
”Jos kaikki se energia, joka nyt käytetään ennakkoluuloiseen vihapuheeseen ja jaotteluun ihmisten välillä, hyödynnettäisiin vaikkapa maailmanrauhan rakentamiseen, niin mitä saisimmekaan aikaan?”
Toisinaan asenteet istuvat niin tiukassa, että niitä on vaikea muuttaa. Uskonto ja kotikasvatus rakentavat meihin arvoja, joista pidämme tiedostamatta kiinni aikuisiälläkin. Suhtautuminen leskiin on tästä Ninan mielestä hyvä esimerkki.
”Meillä on monia kirjoittamattomia sääntöjä siitä, kuinka lesken kuuluu surra ja milloin hänellä on oikeus rakastua uuteen kumppaniin. Kukaan ei kysy, onko puolison menettänyt ihminen ollut liitossaan ylipäätään onnellinen. Ehkä elämänmuutos on ollut hänelle jopa helpotus, jota tekisi mieli juhlia poksauttamalla samppanja ja lähtemällä risteilylle”, Nina huomauttaa.
”Uusi suhde ei muutenkaan vähennä vanhan rakkauden merkitystä. Päinvastoin: onnellisessa liitossa ollut tietää, mitä parisuhteelta voi parhaimmillaan saada.”
“Koin olevani parisuhteessa epäonnistuja”
Tasapainoisessa suhteessa elänyt, terveellä itsetunnolla varustettu ihminen selviääkin muutosten yli yleensä muita helpommin. Nina uskoo, että ihmisen seksuaalisuuden ja minuuden rakentuminen alkaa jo kohdusta.
”Jos sikiö kuulee kohtuun vanhempien jatkuvaa riitelyä tai äidin stressihormonit ovat korkealla, se voi jättää jälkensä myös vauvaan ja vaikuttaa siihen, kuinka hän suhtautuu kriisitilanteisiin aikuisiällä.”
Parisuhteen muotoutuminen on kiinnostanut Ninaa nuoruusvuosista saakka. Juuri se vetovoima, joka meitä ajaa yhteen tai ratkaiseva käännekohta, jonka jälkeen intohimoinen liekki sammuu.
”Rakastuminen on jo kemiallisesti vahva tila, sillä kehossamme erittyy tuolloin amfetamiinin sukuisia aineita, joiden takia unen tarve ja nälkä katoavat. On ymmärrettävää, että nuorena meitä vie voimakkaasti suvunjatkamisvietti, mutta iän ja kokemusten myötä toisenlaiset arvot korostuvat.”
Rakkauden mysteeri on koskettanut myös Ninan omaa elämää, sillä hänellä on kolme avioliittoa takanaan. Viimeisin, kymmenen vuotta kestänyt suhde laulaja-lauluntekijä Timo Kiiskisen kanssa päättyi pitkän eroprosessin jälkeen viime syksynä. Pariskunnalla on yksi yhteinen lapsi, seitsemänvuotias Onni. Edellisistä liitoistaan Ninalla on kolme aikuista poikaa.
”Kulunut vuosi on ollut minulle aika raskas. En ole eläissäni käynyt läpi vastaavaa tunteiden vuoristorataa. Enää en usko sanontaa, joka väittää, että se mikä ei tapa, vahvistaa. Sen sijaan kipeistä kokemuksista kyllä oppii”, Nina sanoo hiljaa.
Eron aiheuttamia tunteita hän on käsitellyt terapiassa. Aluksi päällimmäisenä oli häpeä.
”Koin, että otsaani on tatuoitu, että olen parisuhteissa epäonnistuja. Olen yrittänyt opetella suhtautumaan itseeni entistä armollisemmin ja hyväksyä keskeneräisyyteni. Jossain vaiheessa vastaan tulee se viimeinen piste, jolloin pitää lopettaa hampaat irvessä sinnittely ja uskaltaa hypätä kyydistä.”
Miksi rakastumme vääriin tyyppeihin?
Vaikka Nina on nähnyt työssään lukuisia esimerkkejä parisuhteista, joissa kriisien syy on löytynyt lapsuuden tapahtumista, hän on ymmärtänyt niiden vaikutuksen vasta omien kokemustensa kautta.
”Jokainen meistä tuo parisuhteeseen ihmissuhdehistoriansa ja sukupolvien yli kulkevat neuroosinsa. Usein rakastumme vääriin tyyppeihin siksi, että siinä ihmisessä on jotain, joka muistuttaa meitä elämämme ensimmäisestä kiintymyssuhteesta. Aluksi se tuntuu tutulta ja turvalliselta, vaikka tosiasia voi olla, että suhde on meille vahingollinen.”
Rakkauden suhteen Nina haluaa olla toiveikas. Todistavathan jo tilastotkin, että suurin osa aviopareista pysyy haasteista huolimatta yhdessä. Väestöliiton tuoreimman perhebarometrin mukaan yli 60 prosenttia avioliitoista kestää koko elämän.
”Onhan se suuri ihme, että kaksi ihmistä, joilla on usein täysin erilainen temperamentti, perhe- ja kiintymyssuhdetausta, löytävät toistensa luo ja selviävät yhdessä.”
Tosin senkin hän on työssään huomannut, että pinnan alla totuus voi olla toinen: moni suhde ei ole niin onnellinen, miltä ulospäin saattaa näyttää.
”Tiedän miehiä ja naisia, jotka ovat olleet viisitoista vuotta suhteessa, jossa seksuaalinen yhteiselo on kuollut, eikä kumppani ole vuosiin hipaissutkaan heitä. Olohuoneen sohvatkin ovat nykyään niin isoja, että jos toinen istuu toisessa päässä, niin hyvä, kun mahdutaan samaan ilmatilaan.”
“Suoritamme arjen savottaa”
Nina pitää älylaitteiden yleistymistä parisuhteen suurimpana uhkana. Kun perheenjäsenet roikkuvat sosiaalisessa mediassa, he erkaantuvat yhä kauemmas puolisoistaan ja lapsistaan.
”Voimme olla fyysisesti yhdessä, mutta henkisesti yksin. Meillä on kaikki mahdollisuudet tavata ihmisiä ja kommunikoida ulkomaailman kanssa kotisohvalta. Se houkuttelee myös sivusuhteisiin, joihin ryhtyminen vaati ennen enemmän vaivannäköä.”
Konkreettista yhdessä tekemistä on perheissä nykyään aiempaa vähemmän. Kuinka moni pari käy enää yhdessä kävelylenkillä tai lauantaisaunassa?
Ninakin tunnistaa ruuhkavuosien monimutkaisen aikataulupelin.
”Ehkä meidän kaikkien pitäisi katsoa peiliin. Saamme kyllä käytännön arjen pelaamaan. Suoritamme vuorotellen arjen savottaa, kuljetamme lapsia harrastuksiin ja käymme joogatunneilla, mutta emme järjestä aikaa toisillemme. Siinä vaiheessa, kun seksi häviää parisuhteesta, avioliiton voisi yhtä hyvin vaihtaa toimivaan yhteiseloon ystävän kanssa.”
Täydellisen suhteen anatomia
Toisaalta koskaan ei ole liian myöhäistä. Kun Nina oli taannoin pitämässä seksuaaliluentoa palvelutalolla, häntä lähestyi lopputunnista ystävällinen, kahdeksankymppinen herrasmies A4-kokoisen paperin kanssa. Mies kertoi jääneensä leskeksi viisikymmentä vuotta kestäneestä avioliitosta ja löytäneensä rinnalleen uuden kumppanin.
”Hän pyysi, voisinko piirtää paperille naisen klitoriksen ja kertoa, mitä sen kanssa voi tehdä. Mies oli elänyt edellisen vaimonsa kanssa muuten hyvän elämän, mutta kärsinyt siitä, että seksielämä oli ollut laihanlaista. Uudessa parisuhteessa hän halusi oppia paremmaksi rakastajaksi”, Nina sanoo.
Nina kertoo käyttävänsä miehen tarinaa usein esimerkkinä, kun hän pitää kouluissa seksuaalikasvatusta nuorille, jotka vakuuttavat olevansa alan asiantuntijoita.
”Muistutan kaikkivoipaisuudessaan uhkuville nuorille, että jos sodan käynyt ja pitkän elämän elänyt mies kehtaa tunnustaa, ettei tiedä, missä on klitoris, niin me muutkin voimme myöntää, että aina voi oppia lisää. Niin se on elämässä muutenkin. Joskus naula pitää lyödä seinään monta kertaa, ennen kuin taululle löytyy se paras paikka.” Samanlaisella asenteella Nina rakentaa nyt omaa elämäänsä.
”Kokemusteni jälkeen tiedän ainakin, mitä en halua. Täydellinen suhde ei ole vain sitä, että kävellään käsi kädessä auringonlaskuun. Tärkeintä on huolehtia itsestään ja läheisistään niin, että kaikilla on kohtuullisen hyvä olla. Onnellisessa elämässä ei ole vihaa tai pelkoa, vaan rauhaa ja rakkautta.”
Kuvat: Paavo Martikainen
Juttu on julkaistu Eevan numerossa 5/2017.
Lue lisää:
