”Jos katson nyt kymmenen vuotta vanhoja kuvia, mietin, etten tule enää koskaan olemaan niin nuori kuin silloin. Olisinpa tuolloin ymmärtänyt sen.

Kun olin nuori malli ja halusin saada töitä, mietin, pitäisikö minun näyttää enemmän joltakin mallilta, jolla oli paljon töitä. Pitäisikö minulla olla pidemmät jalat, pidempi runko tai kauniimpi hymy?

Mallin työssä kritiikkiä tuli myös ulkopuolelta, varsinkin työnhakuvaiheessa. Malleista saatetaan puhua kolmannessa persoonassa, ihan kuin emme olisi paikalla tai ihan kuin ulkonäön sisällä ei olisi oikeaa ihmistä.

Valokuvaaja, jonka kanssa tein paljon töitä, ohjasi minua usein kuvaustilanteessa olemaan hymyilemättä, koska hymyni ei ole kovin kaunis. Se oli kova paikka. Ja maailman typerin asia sanoa, koska hymy on sellainen kuin se on.

Jos jokin kritiikki toistui tarpeeksi monta kertaa, siihen alkoi uskoa. Toisaalta kritiikit myös sisuunnuttivat. Ajattelin, että minä näytän teille vielä.

Kokemuksen myötä opin katsomaan omia kuviani objektiivisemmin. En ajatellut, onko tämä hyvä kuva minusta, vaan onko tämä hieno kuva ja palveleeko tämä asiakkaan tarkoitusta.

Olen myöhemmin ymmärtänyt, että selviytymiskeinoni oli erottaa ulkonäkö persoonasta. Niin kauan kuin ihmiset kommentoivat ulkonäköäni, he eivät kommentoineet minua. Pystyin piiloutumaan ulkonäön taakse.

Mieheni sanoi muutama päivä sitten, että hän rakastaa huumorintajuani, koska se ei ikinä loukkaa ketään. Hän sanoo minua melkein joka päivä kauniiksi ja ihanaksi, mutta se, että hän puhui minusta ihmisenä, kosketti syvemmältä.

Lue myös: Raisa Omaheimo laihdutti jo ala-asteella, koska niin tekivät kaveritkin − nyt hän on läskiaktivisti, joka haluaa, että lihavat nähdään kokonaisina ihmisinä

Kun muutin 1990-luvun alussa Pariisiin töihin, muodissa oli hyvin voimakkaasti meikattu ja stailattu naiskuva. Cindy Crawford, Linda Evangelista ja Claudia Schiffer. Kate Mossin myötä ihaillusta naiskuvasta tuli luonnollisempi, hoikempi ja poikamaisempi.

Nykyään naisihanteita on monenlaisia ja jokainen valitsee jossain määrin omansa. Olen iloinen, että näen yhä monimuotoisempia naiskuvia mediassa. Se on tervettä ja laajentaa naisten omaa naiskuvaa. Mainoskuvissa ovat silti edelleen nuoret, hoikat, täydellisyyttä hipovat naiset. Siksi työtä on jatkettava.

Myös sosiaalinen media vaikuttaa siihen, millaista elämää ja ulkonäköä pidetään tavoiteltavana. En kadehdi teinejä, joiden identiteetti vasta rakentuu ja jotka some­kuvia katsoessaan miettivät, miksi heidän elämänsä ei näytä samalta.

Minun prioriteeteistani sosiaalisessa mediassa menestyminen on aika kaukana, ja sen kyllä huomaa, kun katsoo Instagram-tiliäni. Siellä ei tapahdu kauheasti mitään. Käytän sosiaalista mediaa enimmäkseen lorvailuun. Mutta tunnistan sen, miksi filttereitä tekee mieli käyttää. Silmä tottuu niihin helposti.

Kun ikää on tullut, ulkonäköpaineet ovat vähän hellittäneet. Olen tehnyt paljon töitä henkisen kehityksen ja terveempien suhtautumistapojen kanssa, ja ulkonäön hyväksyminen on tullut sivutuotteena.

Myös kiitollisuus on auttanut. Olen etuoikeutettu valkoinen hyvinvointivaltion kansalainen. Ulkonäöstä on ollut minulle hirveästi etua, koska olen hankkinut sillä elantoni. On paljon, mistä saan olla kiitollinen.

Suurimman osan ajasta en ajattele, miltä näytän, ja hyvä niin. Kun opiskelen, teen töitä tai ratsastan, keskityn siihen, mitä olen tekemässä. Se ei tarkoita sitä, etten aamulla ehostautuisi ja laittaisi kivoja vaatteita.

Vaikka työni on henkistä valmennusta ja opiskelen psykologiaa, en ole immuuni naisiin kohdistuville paineille. Olen länsimaisen etuoikeutetun naiskuvan orja ja käytän välillä ulkonäköön liittyviin asioihin aivan liikaa rahaa. Olen hullaantunut esimerkiksi mikroneulauksesta. Sen jälkeen iho on aina pehmoisemman ja täyteläisemmän oloinen.

Ajattelen, että ihmisellä on ideaaliminä ja todellinen minä. Ideaaliminäni sanoisi, että ajattelen ulkonäköäni tosi vähän enkä anna vanhenemisen masentaa, mutta eihän se ole totta.

Totuus on se, että joinakin päivinä olen omasta mielestäni ihan mukiinmenevä tai jopa upea, mutta on myös päiviä, joina ajattelen, että olen ihan hirveä vanha rupsahtanut akka. Tahdon ajatella, että tällaiset ajatukset ovat ihan normaaleja.

Minun olisi tarvinnut nuorena kuulla, että olen riittävän hyvä sellaisena kuin olen. Enemmän kuin riittävä, ihana. Nyt sanoisin sille itselleni lisäksi jotain muuta: Keho hidastuu nopeammin kuin mieli. Siitä kannattaa pitää huolta.”

Juttu on julkaistu Trendissä 9/2020.