Marju Pärssinen, 45, varhaiskasvatuksen opettaja, Tampere:

"Pahoinvointi alkoi, kun olin töissä lasten kanssa aamupalalla. Oli helmikuu 2018 ja työskentelin­musiikkipäiväkodissa. Minun piti vetää pian lauluhetkilapsille. Sanoin työkaverille, että tämä on varmaan mahatautia. Sitä oli ollut liikkeellä.

Olin kärsinyt erilaisista oireista jo pari vuotta. Kurkkuun ja leukaperiin sattui ja vasen käsi puutui. Samoin kävi, kun olin kiukkuinen tai itkuinen. Perheen kanssa kävelyllä jäin muista jälkeen. Olin käynyt lääkärissä, mutta sydänkäyrässä ja verikokeissa ei näkynyt mitään. Oireeni oli pantu närästyksen ja hartia­jumien piikkiin.

Lähdin töiden jälkeen terveyskeskukseen hakemaan järeämpiä närästyslääkkeitä. Minut lähetettiin päivystävään ensiapuun, jossa otettiin sydänkäyrä ja verikokeita. Yksi hoitaja sanoi, että minun pitäisi roikkua enemmän puussa, että saisin hartiani auki. Toinen kysyi, koska olen viimeksi vaihtanut tyynyn.

Neljän viiden tunnin päästä lääkäri tuli hätääntyneen näköisenä aulaan ja sanoi, että minulla on sydän­infarkti. Kaikki hiljenivät ja katsoivat minua. En ehtinyt tajuta, mitä tapahtuu. Pahin pelko tuli vasta ensiavun vuodeosastolla. Näenkö enää perhettäni ja voinko koskaan palata töihin?

Varjoainekuvauksessa sepel­valtimoissani näkyi monta kaventu­maa. Minulle tehtiin pallolaajennus ja yhteen suoneen asetettiin stentti, joka pitää suonen auki.

Oli vaikea sanoa, mikä sepelvaltimotaudin ja sydän­infarktin aiheutti. Geeneissäni ei ole nuorena sairastumisen alttiutta. Olen kuitenkin ollut ykköstyypin diabeetikko kahdeksanvuotiaasta asti. Se on varmasti vaikuttanut suonien kaventumiseen. Kolesteroliarvonikin olisivat saaneet olla matalammat.

Minulla oli ollut myös paljon stressiä. Olin vaihtanut hiljattain työpaikkaa, ja työ päiväkodissa on fyysisesti raskasta. Mieheni äiti oli kuollut ja olimme käyttäneet kaiken vapaa-aikamme hänen asuntonsa tyhjentämiseen. Kaikella oli varmaan osuuteensa.

Sain valtavan määrän lääkkeitä ja pari viikkoa sairauslomaa. Sanoin kaikille, että ei tässä mitään, mutta aina kun olin yksin, purskahdin itkuun.

Kun palasin töihin, halusin näyttää, että jaksan. Kun nukutin lapsia päiväunille, kyyneleet tulivat silmiin. Tuntui, että olen oudossa maailmassa, jossa ollaan huolissaan kadonneesta piposta. Se tuntui vähäpätöiseltä asialta. Piti opetella, että arjessa on muutakin kuin minun sairauteni.

Oireet palasivat. Töissä hiki valui ja kädet tärisivät. Ihmettelin, kuuluuko käsien yhä puutua ja kurkun kipeytyä. Tuntui, ettei happi kulje keuhkoihin asti.

Kävin viidellä eri lääkärillä, kunnes yksi sanoi, että osa oireista saattaa olla psykosomaattisia. Psykologilla käynti auttoi tunteiden purkamiseen mutta ei oireisiin.

Varjoainekuvauksessa selvisi, että yksi suonistani oli lähes täysin tukossa. Minulle tehtiin toinen pallolaajennus ja laitettiin uusi stentti. Tietoihini merkittiin, että olen korkean riskin potilas.

Samaan aikaan miehelläni todettiin harvinainen sydän­lihassairaus. Se oli minulle henkisesti kova juttu. Mietin, miten tyttömme pärjäävät, jos meille sattuu jotain yhtä aikaa.

Aluksi nolostelin sepel­valtimotaudin diagnoosia. Saatoin sanoa, että minulla on sydänsairaus. Sepelvaltimotaudin ensitietoillassa olin ainoa nelikymppinen. Muita osallistujia talutettiin paikalle. Itkin kotona. Ei nelikymppisen kuulu sairastua ikä­ihmisten tautiin.

Netistä löysin Kuriton sydän - ja Nuoret sydänsairaat -vertaistukiryhmät. Huomasin, että oli muitakin nelikymppisenä sairastuneita. Vertaistuella on ollut iso ­merkitys. Jaamme vinkkejä ja nauramme paljon.

Nykyään vointini on hyvä. Oireita ei ole ja elän normaalia arkea. Vaikeinta sairastumisessa on ollut se, että muut huolehtivat minusta. Olen aina ajatellut, että minä pärjään. Toivoisin, että perheeni ei tarvitsisi huolestua, jos en heti vastaa puhelimeen.

Sairastuminen on vaikuttanut eniten elämänasenteeseeni. Sairaus on opettanut pysähtymistä ja sitä, ettei joka juttuun tarvitse mennä. Olen ruvennut kieltäytymään asioista silloin, kun minua väsyttää liikaa.

Olen aina ollut aika säntillinen ja ottanut hommia mielelläni itselleni. Nykyään yritän piirrellä paperille perhosia, kun kysytään, kuka haluaisi tehdä tämän.”

Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehdessä 6/2020