Martti Suosalon perheen omakotitalon ulko-ovi on avoinna. Vierasta selvästi odotetaan. Asunto on valoisa korkeine huoneineen. Niissä on vanhan talon tunnelma, vaikka ikää pohjoishelsinkiläisellä talolla on alle kaksikymmentä vuotta. Näyttelijä rakensi talon yhdessä setänsä kanssa.
Siitä kun Martti Suosalo sai ensimmäisen suuren televisioroolinsa, on kulunut kolmekymmentä vuotta. Tuolloin hän näytteli Aapoa Jouko Turkan ohjaamassa Seitsemässä veljeksessä.
Turkan näkemys herätti ihastusta ja vihastusta, jälkimmäistä huomattavasti edellistä enemmän.
”Tuntui, että kaikki lyttäsivät meidät, armoa ei tunnettu”, Suosalo muistelee.
Vastaanotto ei masentanut miestä – hän sanoo aavistaneensa jo kuvausten aikana, että sarja ei miellyttäisi koko kansaa.
”Ensimmäinen työpaikkani Teatterikorkeakoulusta valmistuttuani olikin sitten rakennustyömaalla Kirkkonummella. Piikkasimme lattiaa yhdessä Eeroa näytelleen Tero Jartin kanssa”, Martti Suosalo kertoo ja virnistää.
Sittemmin näyttelijän töitä on riittänyt runsain mitoin.
”Työ tuottaa minulle paljon iloa. Iloitsen myös siitä, että se limittyy nykyisin perhe-elämään. Vaimoni Virpi Suutari ohjaa dokumenttielokuvia, ja tuotamme ne omassa yrityksessämme. Toimin kuvauksissa autokuskina ja apumiehenä.”
Virpi Suutarilla ja Martti Suosalolla oli viime vuonna merkkipäivä, sillä heidän häistään tuli kuluneeksi kaksi vuosikymmentä. Pariskunnan kolme lasta: Iivari, 23, Siiri, 19, ja Aino, 13, asuvat kaikki vielä kotona.
”Kun lasten puuhailua seuraa, siinä risteilevät kaikki tunteet, mutta päällimmäiseksi jää ilo.”
Onnellinen lapsuus
Martilla itsellään oli onnellinen ja turvallinen lapsuus. Hän syntyi Oulussa, mistä perhe muutti Turkuun pojan ollessa kahdeksan. Ouluun palattiin taas Martin nuoruusvuosiksi.
”Isäni kysyi kerran huolestuneena, oliko hän tehnyt minusta juurettoman, kun perheemme joutui muuttamaan niin usein hänen työnsä vuoksi.”
Isän työura osuuskauppaliikkeessä muistutti amerikkalaista menestystarinaa: hän oli ensin Rovaniemellä juoksupoikana, sitten Oulussa somistajana, Turussa johtajan assistenttina ja lopulta taas Oulussa, tällä kertaa itse johtajana.
Martti kertoo olleensa hyvin kiltti ja hiljainen lapsi. Hän ei koskaan vaatinut itselleen mitään erityistä, ei mopoa, hienoja urheiluvälineitä tai soittimia. Äidin ostamat vaatteetkin kelpasivat.
Martilla oli kavereita, eikä häntä kiusattu, mutta silti hän nautti hiljaisista hetkistä, kun sai olla yksin.
Ensimmäiset muistot yksinolemisen ilosta ovat lastentarhasta.
”Istuin päiväkodin pihalla Oulun Tuirassa, ison männyn juurella. Mänty tuoksui ihanalta. Iloitsin siitä, kuten olen myöhemminkin saanut iloa luonnosta ja sen tuoksuista.”
Opettaja tuli kysymään pikkupojalta, mikä tällä oli, kun yksin istui. Pieni Martti luuli tehneensä jotain pahaa. Hän piti opettajasta, ja alkoi tätä miellyttääkseen toimia aiempaa aktiivisemmin.
Teinivuosinaan Martti Suosalo viihtyi Turussa. Siellä ihmiset olivat vilkkaampia ja puhuivat erilaista murretta ja nopeammin kuin pohjalaiset.
Tasamaastoisen Oulun jälkeen oli mukava asua seudulla, jolla oli kalliota ja mäkiä. Puutkin olivat etelässä erilaisia, sillä Turussa kasvoi isoja vaahteroita ja jalopuita, omena- ja kirsikkapuita.
”Siellä on hieno saaristo, ja meillä oli pieni purjevene. Mahduimme siihen hyvin äidin, isän, siskon ja koiran kanssa. Minulla oli niin onnellinen lapsuus, ettei sitä osaa edes uskoa”, Suosalo sanoo.
Alakulon tuulia
Jatkamme tunteiden parissa. Mikä on ilon vastakohta? Onko suru liian voimakas sana?
”Kyllä se mielestäni on alakulo”, arvelee Martti Suosalo.
Alakulo on kuin pilvinen päivä. Kaikessa mitä tekee, on varjo päällä.
”Meillä kaikilla on huonoja ja hyviä päiviä. Ne kuuluvat elämään, ja niillä on tarkoitus. Alakulon hetket voisi poistaa alkoholilla tai jollakin muulla päihteellä. Minun kohdallani ne saavat kuitenkin tulla ja olla, ne pysäyttävät hetkeksi.”
Martti sanoo ottavansa alakulon kemiallisena tapahtumana. Syynä voi olla esimerkiksi sään matalapaine tai edellisen päivän ruokavalio.
”Olen selittänyt alakuloni syitä myös sillä, mitä olen syönyt ja juonut. Olenko syönyt terveellisesti, olenko ulkoillut tarpeeksi?”
Kun ystävältä tulee viesti, ettei elämässä ole mitään järkeä, Martti vastaa, ettei olekaan. Hän vakuuttaa kuitenkin, että olo parenee, kun lähtee ulos ja saa happea.
Mitä Martti Suosalo ajattelee kuullessaan sanan rakkaus?
”Se ei ainakaan ole samaa kuin rakastuminen. Rakastuminen on hulluuden tila, joka ajaa ihmiset yhteen tekemään lisää ihmisiä, ja se kestää ilmiönä noin vuoden päivät.”
Martti Suosalo ihailee ihmisiä, joilla on kyky rakastaa koko maailmaa, kuten hänen mukaansa oli tohtori Martin Luther Kingillä.
”Itse kohdistan suurimman rakkauteni perheeseeni. En osaa rakastaa yleismaailmallisesti. Toki lahjoitan rahaa katastrofin uhrien auttamiseen.”
Intohimon pauloissa
Työhönsä Martti Suosalo suhtautuu intohimoisesti.
”Löysin sattumalta sen, mitä haluan elämässäni tehdä, ja siihen olen uppoutunut.”
Kun Martti oli teini-iässä, vanhemmat ihmettelivät, mitä pojasta isona tulisi. Lukio meni huonosti, ja jalkapallossakin nuorukainen kulutti vaihtopenkkiä.
”Istuin vain huoneessani ja kuuntelin radiosta musiikkia. En katsellut edes televisiota, se oli alakerrassa.”
Martti Suosalo ei edelleenkään vaatinut mitään erikoista. Hän nautti siitä, kun sai olla yksin. Kaveri houkutteli hänet kuitenkin Nuorisoteatteriin.
”Sieltä löysin tulevaisuuteni: siinä se juttu oli!”
Vaikka sekä Martin isoisä että isotäti olivat olleet näyttelijöitä, hänelle ei ollut tullut moinen työ mieleenkään. Nyt poika jätti lukion kesken.
Oulun Nuorisoteatterin silloinen johtaja Janne Putkonen sai luotua teinipoikaan asenteen, että kaikki on mahdollista ja itse pystyy vaikuttamaan elämäänsä.
”Sanoin äidille, että menen töihin ja kyllä minä pääsen Teatterikorkeakouluun ilman ylioppilastodistusta.”
Niin hän pääsikin, kolmannella yrittämällä. Siinä välissä Martti työskenteli muun muassa pizzeriassa ja päiväkodissa.
Martti kertoo nähneensä nuorena näyn, joka oli avain hänen ammattiinsa. Se ei ollut uni, sillä hän näki sen päivällä.
”Istun pikkubussissa, sellaisessa vanhassa mallissa, jossa ikkunat ovat ylhäällä. Bussi on valoisa, ja siinä on iso ratti. Takaosa on pakattu täyteen lavasteiden näköistä tavaraa. Bussi seisoo kevättalvisella pihalla, lumi on osittain sulanut.”
Martti muistaa tarkoin linja-auton suuret renkaat, jotka höyryävät, kun aurinko lämmittää niitä.
”Sitten tajuan, että lavasteet kuuluvat näytelmään Jeppe Niilonpoika. Se oli isoisäni viimeinen rooli, hän kuoli vatsasyöpään jo ennen minun syntymääni.”
Näystä tuli Martti Suosalolle elämänohje. Hän koki, että hänelle oli annettu lahjaksi ammattitaito, ja hänen piti lähteä kiertämään ja jakamaan muille ihmisille sen tuottamaa iloa.
”Ymmärsin, että näky liittyy tähän sirkukseen. Minulla on aina se kuva mukanani, se kantaa minua työssäni. Uskon, että kuolleet sukulaiseni hoitavat minua. Joskus he huomaavat, että nyt tuon pojan tekemisistä ei hyvää seuraa ja sitä pitää auttaa.”
Kiitollisuus kannattaa
Martti sanoo olevansa kiitollinen jollekin ja jonnekin. Hän ei välttämättä tiedä kiitollisuuden kohdetta.
”Minulla on ollut niin hyvä lapsuus, hyvä parisuhde ja perhe sekä hieno työelämä. Joskus oikein pelottaa, kuinka hyvin kaikki on mennyt.”
Marttia on seurannut koko elämän myös peruspelko, jonka syyt juontavat lapsuuteen. Hän kertoo olleensa aina pelokas lapsi. Kuivien lehtien lentäminenkin oli pelottavaa, se johtui ehkä niiden kahinasta.
”Olin yksin kotona noin kuuden vuoden iässä. Kuulin alkovista äänen, joka sanoi ’Martti’. Säikähdin kovasti. Kohta ääni toisti nimeni. Se oli monotoninen miehen ääni. Juoksin pihalle, sillä en uskaltanut enää olla sisällä.”
Äänen aiheuttama pelko ei ole kadonnut koskaan. Se sai lisämaustetta toisesta kokemuksesta.
”Meillä oli vanhan puutalon yläkerrassa iso vintti. Tupajumit olivat syöneet osan rakenteista. Minusta oli mukava haistella puuta, joten kävin siellä usein. Kerran häkkivaraston lattialla istui vanha mies. Hän katsoi minua ja hymyili lempeästi.”
Kun Martti haki aikuisia apuun, vintillä ei ollut enää ketään.
Pelokas aikuinen
Erikoisten kokemusten myötä pojasta kasvoi pelokas aikuinen. Martti on kokenut myös työssään outoja asioita.
”Harjoittelin Aleksanterin teatterin näyttämöllä Helsingissä Mielipuolen päiväkirja -monologia. Olin yksin, vain vahtimestari oli paikalla toisella puolella taloa. Olin pyytänyt häneltä työvaloa, eli yksi spotti riitti.”
Martti muistaa vieläkin, missä kohtaa tekstiä hän oli. Roolihahmo selitti juuri, että on luonnollista että koira puhuu, mutta että ne vielä kirjoittavat kirjeitäkin toisilleen.
”Juuri siinä kohdassa tunsin kylmän viiman takanani. Käännyin katsomaan: siinä oli vaaleansininen mies. Näin vain hänen kasvonsa. Kävelin hieman eteenpäin ja katsoin uudelleen taakseni. Ketään ei näkynyt. Kävin tutkimassa paikat, mutta en löytänyt mitään.”
Kun Martti Suosalo kertoo tarinaa, hän sanoo tuntevansa äkkiä voimakkaat kylmät väreet.
Mielipuolen päiväkirjan ensi-illassa oli arvovaltaista yleisöä, muun muassa presidentti Mauno Koivisto puolisoineen. Myös Virpi Suutari oli paikalla.
”Näytelmän alussa seison paikallani seitsemän minuuttia kädet roikkuen. Sitten nostan kädet ylös. Ensi-illassa ihmettelin, mitä yleisö katsoi. Kaikki olivat hiirenhiljaa, he eivät tuijottaneet minua vaan jonnekin yläpuolelleni. Vaimoni kertoi jälkeenpäin, että pääni päällä pyöri valkoinen perhonen. Se lenteli siinä pari minuuttia ja katosi.”
Tuolloin oli helmikuu. Yleisö arvattavasti luuli, että perhonen kuului esitykseen ja teatteriavustaja heilutteli sitä näyttelijän yläpuolella.
Martti Suosalo sanoo, että pelko on säilynyt.
”Tiedän tarkkaan, että aikoinaan lapsena kuulin äänen ihan oikeasti ja myöhemmin näin sen miehen. Sitä voidaan kutsua mielikuvitukseksi tai miksi erehdykseksi vain. Tiedän kuitenkin, mitä koin ja näin.”
Pelko pysäytti
Näyttelijä ei viihdy yksin kotona.
”Vaikka olen itse ollut rakentamassa tätä taloa, ollessani esimerkiksi kellarissa minulle voi tulla olo, että siellä on joku muukin. Pitää nousta äkkiä yläkertaan. Nukkumaan käydessäni saattaa mielikuvitus tehdä tepposet niin, että sydän rupeaa hakkaamaan ja alkaa jännittää.”
Martti sanoo kuitenkin pystyvänsä elämään pelkojensa kanssa. Joistakin hän on opetellut pois, kuten lentopelosta. Hän kammosi aikoinaan koneeseen astumista, mutta nykyisin hän osaa rauhoittaa itsensä niin, että pystyy jopa nukkumaan nousujen ja laskujen aikana.
”Luin sattumalta Finnairin asiakaslehdestä energiakahdeksikosta. Se rauhoittaa ja vapauttaa jännityksestä. Istuvassa asennossa laitetaan kädet ja jalat tietyllä tavalla ristiin. Aloin myös käyttää korvakuulokkeita, jotta en kuulisi koneen nousuun liittyviä ääniä. Pelkäsin aiemmin erityisesti nousua.”
Martti Suosalo on päässyt myös korkeiden paikkojen pelostaan.
”Kun taloamme rakennettiin, kattopeltiseppä tuli kanssani maalaamaan kattoa. En tehnyt katolle kiivettyäni aluksi mitään, istuin vain jäykkänä pari tuntia. Sen jälkeen aloin maalata ja kävelin pitkin kattoa turvavaljaissa. Pelko oli häipynyt.”
Martti sanoo, että sairaudet ja kuolema eivät häntä pelota. Vahvin pelko on läheisen menettäminen. Omaa kuolemanpelkoa hänellä ei ole.
”Olen elänyt jo mahtavan elämän, nähnyt lapseni, tehnyt uraa ja pystynyt auttamaan ihmisiä. Olen saanut aikaan aika paljon.”
Vierailu mielisairaalassa
Martti Suosalo esitti skitsofreniaa sairastavaa miestä Timo Koivusalon vuonna 2006 valmistuneessa elokuvassa Kalteva torni. Rooliin valmistautuessaan hän kävi muun muassa mielenterveysyhdistys Helmen tapaamispaikassa. Siellä avautui uusi maailma. Mielenterveyspotilaiden seurassa tuli rauhallinen olo, ei tarvinnut esittää mitään.
”Istuimme pienessä huoneessa yhdessä mutta silti erikseen. Katsoin heidän kehonkieltään ja mietin, miten pystyn löytämään itsestäni mieleltään sairaan ihmisen roolia varten. Sitten huomasin, että heissä on jotain hyvin tuttua.”
Se liittyi lapsuuteen.
”Jollakin tavoin mielenterveyspotilaissa eli edelleen lapsuus, aika, jolloin ei oltu tietoisia siitä, miltä näyttää. Tajusin, että minun pitää palata omaan lapsuuden olotilaani voidakseni esittää roolin oikein.”
Nykyisin Martti on mielenterveyskuntoutujien tukiryhmän Majakan kummisetä.
”Tutustuin eräässä mielenterveyspotilaiden urheilutapahtumassa pariin skitsofreniaa sairastavaan mieheen, joista on sittemmin tullut hyvät kaverini. Käymme yhdessä syömässä ja pidämme säännöllisesti yhteyttä.”
Omaa rauhaa arvostavalle elämän parhaat hetket saattavat tulla vastaan sattumalta.
”Olen menossa teatterille harjoituksiin, ja kun pääsen perille, huomaan, ettei harjoituksia olekaan, olen muistanut ajan väärin. Voin hengailla kaupungilla, piipahtaa syömässä tai istuskella puistonpenkillä. Koen suurta iloa ja rauhaa: olen saanut yllättävän lomahetken.” ●
Haastattelu on julkaistu Eevassa 4/2019. Nettiversiota on muokattu.
