Vatsaa kipristelee, sydän hakkaa rinnassa. Kahdeksanvuotias Nasima Razmyar makaa valveilla sängyssään ja harjoittelee ainoaa suomenkielen sanaa, jonka osaa. ’Moi’ tuntuu helpolta. Nasima toistaa sitä mielessään satoja kertoja.
Rovaniemeläisen ala-asteen luokan edessä suu kuivuu ja sanat takertuvat kurkkuun. Nasima ei kykene jännitykseltään sanomaan mitään. Hän istuu peloissaan pulpettiinsa, ei hievahda siitä edes kellojen soidessa.
”Jäin luokkaan yksin ja ehdin jo ajatella, että näin tämä sitten meni. Silloin yksi luokan tytöistä, Charlotte, tuli luokseni ja pyysi leikkimään”, kansanedustaja Nasima Razmyar, 32, muistelee ensimmäistä koulupäiväänsä Suomessa.
Tapahtumasta on yli parikymmentä vuotta, mutta Nasima muistaa sen kuin eilisen. Huulilleen nousseen hymyn ja naurun, kun hän hyppi narua toisten tyttöjen kanssa.
”Joskus yksi ihminen voi muuttaa elämän suunnan. Olen lopun elämääni kiitollinen Charlottelle”, Nasima sanoo.
Lapsuusmuistot ovat nousseet viime aikoina Nasiman mieleen vahvoina. Euroopan pakolaisvirrat ja vastakkainasettelun ilmapiiri ovat pysäyttäneet pohtimaan omia juuria. Myös esikoispojan syntymä viime vuoden elokuussa ja keväällä julkaistun Nasima-kirjan tekoprosessi ovat pysäyttäneet hänet isojen kysymysten äärelle.
”Synnyinmaani Afganistan on maailman huonoin paikka naisille ja äideille, Suomi taas maailman paras maa elää naisena ja saada lapsia.”
Kansanedustaja kokee olevansa etuoikeutettu, kun saa tarjota lapselleen turvan tässä maassa, mutta samalla hän suree sodan keskelle palautettavien tämän päivän pakolaisten kohtaloa.
“Vanhempani ovat arvostaneet Suomea”
Lapsuudestaan Nasima muistaa pelon ja epätietoisuuden tulevasta, mutta myös Kabulin lämpimät kadut ja verkkaiset iltapäivät, tulppaanien loiston sinistä taivasta vasten.
Tämän pienen tytön mieleen piirtyneen kauniin kuvan Nasima tahtoo siirtää myös pojalleen Jonakselle. Nasima tietää, että poika tulee saamaan riittämiin tietoa talebaneista ja itsemurhapommittajista. Siitä media pitää huolen – ja onhan hänen entisen kotikaupunkinsa tuho ja hävitys surullisen totta. Mutta kaiken pahan keskellä on myös aina jotain hyvää, Nasima ajattelee. Ja sen tuore äiti tahtoo siirtää lapselleen.
”Olen rakentanut juuristani ja kotimaastani itselleni parhaan mahdollisen kokonaisuuden. Toivon, että Jonas voisi tehdä samoin”, hän miettii.
Suomessa Nasima arvostaa yhteiskunnan rakennetta, puhdasta luontoa ja sukupuolten välistä tasa-arvoa. Kotimaastaan kansanedustaja on omaksunut vanhempien kunnioituksen ja yhteisöllisyyden, jossa ketään ei jätetä yksin ja viimeisistä ruuistakin annetaan tarvitsevalle.
”Kun tapasin kuusi vuotta sitten suomenruotsalaisen aviomieheni Johanin, yllätyin, miten paljon samaa meillä on juurissamme. Häissämme sukulaiset eivät edes huomanneet, missä loppuivat afganistanilaiset perinteet ja missä alkoivat suomenruotsalaiset tavat.”
Nasima kokee, että hänessä on 60 prosenttia suomalaista ja 40 prosenttia afgaania. Kasvu vieraassa kulttuurissa ei ole heikentänyt omaa identiteettiä, päinvastoin.
”Vanhempani ovat aina arvostaneet Suomea. Iso osa sopeutumisessa on varmasti ollut siinä, että perheemme hyväksyi tapahtuneen ja päästi menneestä irti. Eihän mennyttä voi muuttaa, ainoastaan nykyhetkeä”, Nasima muistuttaa.
“En kohdannut lapsuudessani rasismia”
Nasima sanoo nauttineensa valtavasti äitiydestä.
”Lapsen kanssa oleminen on tehnyt minulle hyvää. En murehdi enää työasioita iltakausia vuoteessani, vaan olen nähnyt, että elämässä on vielä tärkeämpiäkin asioita kuin politiikka”, Nasima sanoo hymyillen.
Äitiyttä edeltänyttä parin vuoden takaista ajanjaksoa kansanedustaja kuvaa elämänsä rankimmaksi. Niihin aikoihin käynnistyi laaja yhteiskunnallisen ja poliittisen ajattelun murros. Julkinen keskustelu muuttui aggressiiviseksi ja hyökkääväksi, vähemmistöihin alettiin suhtautua negatiivisemmin. Entisen suurlähettilään ja poliitikkoisän tyttärenä Nasima koki tehtäväkseen olla puolustamassa vähemmistöjen asioita.
”En kohdannut lapsuudessani rasismia, mutta olen kansanedustajana joutunut kohtaamaan sellaista vihapuhetta, joka ei kestä päivänvaloa”, Nasima sanoo vakavana.
Sosiaalinen media on mahdollistanut nimettömän huutelun. Ihmiset haukkuvat ja nimittelevät, pahimmillaan uhkaavat väkivallalla. Tällaisten viestien keskellä Nasima on tuntenut olonsa voimattomaksi.
”Oma käsitykseni ihmisarvosta ei liity ihonväriin tai paikkaan, jossa ihminen on syntynyt. Minun kotimaani ei rakennu muureista tai aidoista, ei fyysisistä paikoista tai omaisuudesta. Olen nähnyt, että se kaikki katoaa joskus. Siksi kotini on sydämessäni. Siellä, missä ovat läheiseni ja rakkaani.”
Kun on elänyt lapsuutensa levottomuuksien keskellä ja kokenut jo varhain kovia, pienet murheet eivät jaksa hetkauttaa.
Rento äiti ja ylisuojelevainen isä
Nasima onkin havainnut olevansa rento ja luonteva äiti. Hän luottaa, että vauvalla ovat asiat hyvin eikä hän hermoile hiuslakkapullojen kemikaaleista, niin kuin hänen puolisonsa saattaa joskus tehdä.
”Kun poika alkaa kävellä, Johan hankkii varmaankin hänelle turvahäkin”, Nasima sanoo nauraen, mutta vakavoituu sitten.
”Kun on kerran menettänyt kaiken, asiat saavat uudet mittasuhteet.”
Nasima kokee velvollisuudekseen olla jakamassa eteenpäin siitä hyvästä, jota on elämässään saanut. Siksi hän on päätynyt mukaan politiikkaan.
Ajatus vaikuttamisesta nousi Nasiman mieleen jo nuorena tyttönä. Nasima muistaa, miten hän lapsena ihaili äidin nuorempia siskoja. Perhe vieraili kauniiden tätien kotona lauantaisin.
”Muistan, miten sain jäädä heidän huoneeseensa, ihailla heidän meikkaamistaan ja hiusten laittoa.”
Kun perhe sai Suomeen asetuttuaan viimein yhteyden Kabuliin jääneisiin sukulaisiin, Nasima koki järkytyksen. Ennen niin elämäniloiset tädit kertoivat naisten pukemisesta burkiin ja sulkemisesta kotiin. Heidät oli jätetty yhteiskunnan ulkopuolelle.
”Kuulin tätieni äänestä epätoivon ja luovuttamisen. He kokivat, ettei heillä ollut tulevaisuutta. Samalla he muistuttivat, että minulla vielä oli. He kehottivat tekemään jotain, kun vielä voin ja pystyn.”
Kansanedustajuus ei ole Nasimalle vain työtä, vaan kutsumustehtävä. Siksi tuore äiti on käynyt äitiysvapaalla läpi sähköpostia ja osallistunut työryhmien kokouksiin ja erilaisiin tilaisuuksiin.
”Onneksi Johan pärjää hyvin pojan kanssa ja molemmat isovanhemmat ovat olleet isona apuna”, Nasima kiittää.
“Mikään ei ole lasta tärkeämpää”
Lapsuudessa, isän suurlähettiläsaikoina, tyttö ei juuri nähnyt isäänsä. Äiti antoi Nasimalle ja hänen vuotta nuoremmalle veljelleen kaikkensa. Hän laittoi ruokaa, tanssi tyttärensä kanssa ympäri olohuonetta, kesti kiukuttelut, myötäili ja rakasti.
Isän katsetta Nasima oppi väistämään. Tyttö luki siitä, miten tuli olla, mistä isä piti ja mitä tyttäreltään odotti.
”Minusta ei tule kotiäitiä, sillä haluan tehdä myös työtäni. Toivon kuitenkin, että lapseni voisi aikuisena sanoa, että annoin hänelle kaikkeni eikä mikään muu ollut häntä tärkeämpää. En halua tehdä samaa virhettä kuin isäni”, Nasima miettii.
Nasima sai isänsä osaksi arkeaan, kun perhe asettui Suomeen. Silloin isällä oli vain aikaa. Hän käytti päivänsä lukemiseen ja kävelyyn, lasten odotteluun koulusta kotiin.
Nasima itse uskoo voivansa yhdistää sekä työn että perheen.
”On osattava olla läsnä siellä, missä juuri nyt on. En selaa puhelinta imettäessä, vaan keskityn lapseen. Vauva huomaa, jos ajatukseni ja huomioni ovat muualla.”
Läsnäolo vauvalle on tullut luonnostaan. Ihanimpia ovat kahdenkeskiset hetket, jolloin äiti ja poika vain katsovat toisiaan. Muu maailma on jossain kaukana, kun ruskeat silmät tapittavat toisiaan ja pienet pulleat kädet tunnustelevat äidin piirteitä.
“Miellytin liikaa muita”
Maailmaa ei voi muuttaa hetkessä, usein ei edes pientä osaa siitä. Muutos lähtee pienistä yksittäisistä sanoista, teoista ja hetkistä. Tämän Nasima Razmyar sanoo oppineensa iän myötä.
Kirjan kansien välissä on nyt pieni muutoksen palanen. Siihen on tallennettu puheenvuoro, valokiila todellisuuteen, jota pakolaiset tälläkin hetkellä elävät.
”Kirjaa tehdessä tuli itkettyä ja naurettua. En ollut aiemmin miettinyt sitä, millainen tyttö olin ollut, mutta nyt olen käynyt läpi myös sen matkan”, Nasima sanoo.
Nuori kansanedustaja huomasi muuttuvansa kirjan tekemisen aikana. Kirjoittajasta, toimittaja Raila Kinnusesta on tuli Nasimalle läheinen ystävä.
”Olen aina pyrkinyt miellyttämään ja myötäilemään toisia. Kirjatyön edetessä aloin löytää palasia idealistisesta ja voimakkaammasta nuoruuden itsestäni. Siitä, joka ei luovu tärkeimmistä arvoistaan painostuksen alla, vaan seisoo sanojensa takana lempeydellä, mutta myös rohkeudella.”
Vielä Nasima ei tiedä, miten voisi tulevaisuudessa auttaa afgaaninaisten asemaa, mutta hän etenee pienin askelin. Juuri nyt ne ovat Jonaksen ensimmäisiä hymyjä ja kikatuksia, mutta jossain vaiheessa taas työsuunnitelmia ja uusia visioita.
“Koti jätetään, kun toivoa ei enää ole”
Pienestä pitäen Nasima on pyrkinyt auttamaan toisia. Opiskeluaikoina hän työskenteli Tanskassa siirtolaisjärjestö IOM:ssa.
”Tehtäväni oli kertoa pakolaisille heidän palautuspäätöksistään. Siinä kohtaa kadotin hetkeksi idealismini. Oli vaikea kestää epäreiluja päätöksiä.”
Nasima Razmyar muistaa etenkin erään kolmilapsisen perheen, joka palautettiin Afganistaniin. Vanhemmat tekivät Tanskassa töitä eivätkä lapset osanneet daria, vaan tanskaa. Mutta perhe lähetettiin tuhoutuneeseen Kabuliin, jossa heillä ei ollut minkäänlaista tulevaisuutta.
”Ihmisiä käsitellään edelleen samoin. Heidät nähdään numeroina kuulematta tarinaa sosiaaliturvatunnuksen takana.”
Nasima tietää, ettei kukaan lähde kotoaan, ellei ole aivan pakko.
”Koti jätetään, kun toivoa ei enää ole.”
Yksi ihminen voi muuttaa toisen elämän
Vanhemmat seisoivat Nasiman järkkymättömänä tukena matkalla aikuisuuteen. Nykyisin puolison tuki on korostunut.
”En ole viitsinyt rasittaa vanhempiani enää viime vuosien työhön liittyvillä paineilla. Johan on ollut niissä korvaamaton, suurin tukeni”, Nasima sanoo.
”Iloitsen siitä, että saan jakaa Johanin kanssa vanhemmuuden. Olen myös onnellinen, että saan lahjoittaa vanhemmilleni isovanhemmuuden kokemuksen. Se on tuonut heidän elämäänsä uutta merkitystä”, Nasima sanoo.
Isovanhemmat katsovat aina ennen nukkumaan menoa yöpöydällään olevaa lapsenlapsensa kuvaa. Tulevaisuuden toiveita ja haaveita miettiessään vastaus tulee Nasimalta nopeasti, kyynelten täyttämin silmin.
”Toivon, että vanhempani pysyvät terveinä ja jaksavina, että he voivat nähdä, kun Jonas valmistuu ylioppilaaksi.”
Omia unelmia ja toiveita Nasima ei osaa nimetä. Kaikki tarvittava on jo tässä. Pieni pala unelmaa on myös kansien sisään painetussa tarinassa.
”Toivon, että kirjasta välittyy ihmisille uskoa ja toivoa, ajatus siitä, että hyvyys voittaa lopulta pahuuden.”
Kirjan julkaiseminen on ollut tärkeä tapa saada oma ääni kuuluviin. Siihen Nasiman kannustivat työkaverit ja tuttavapiiri.
Kirjassa kuuluva pienen pakolaistytön, nykyisen nuoren naisen, äidin ja kansanedustajan ääni on kaukana vihasta ja katkeruudesta; se on täynnä valoa ja kiitollisuutta. Se sisältää viestin, että yksi ihminen voi muuttaa toisen elämän suunnan.
Yksi pieni tyttö, yksi pieni Charlotte. Yksi pieni Nasima.
Teksti: Tellervo Uljas
Kuvat: Paavo Martikainen
Juttu on julkaistu Eevan numerossa 3/2017.
Lue myös:
