Salamavalo räpsähtää studion taustakangasta vasten. Michele ”Minttu” Murphy-Kaulanen vaihtaa sulavasti ilmettä. Ennen kaikkea hän katsoo pelotta suoraan kameraan.

Näin ei todellakaan ole ollut aina.  Minttu kaivaa kännykästään todisteeksi vanhan kansikuvan, joka oli hänen mielestään kuvakulmineen ja ilmeineen niin kamala, että hän tahtoi piiloutua viikoksi kotiin sen ilmestyttyä. Niin kivuliaalta kuva aikoinaan tuntui.

– Minulle on tykitetty ulkonäköni epäkohtia lapsesta saakka, Minttu kertoo.

Mediassa hänet on totuttu näkemään vahvana. Kymmenen vuotta sitten Minttu väläytteli bisnesosaamistaan Diili-tositeleviosarjassa, jonka kuvauksissa hän tapasi tulevan aviopuolisonsa Sampo Kaulasen.

Pian sen jälkeen hänestä tuli miehensä Ylläksellä toimivan yrityksen, Jounin kaupan, toimitusjohtaja. Viime vuonna yritys ylsi lähes 13 miljoonan euron liikevaihtoon.

Pariskunnan intohimoiseen suhteeseen on mahtunut kohuotsikoiden mehustamia kriisejä, joiden aikana Minttu on seissyt hätkähtämättä puolisonsa rinnalla. Vahvan kuoren taakse on kuitenkin kätkeytynyt nainen, jonka suhde peilikuvaan ja naiseuteen on ollut vähintään kinkkinen.

– Olen itseni kanssa sinut vasta nyt.

Persevä, reitevä, kamalat kengät. Väärän värinen, väärän muotoinen. Afrotukalle pitäisi tehdä jotain.

Minttu on joutunut kuuntelemaan ulkonäöstään lannistavia kommentteja niin koulutovereilta, ohikulkijoilta kuin nettikommentoijiltakin.

– Miksi ihmiset kuvittelevat, että heillä on oikeus loukata muita tieten tahtoen? Se, onko minulla mahamakkaroita, ei ole mielipidekysymys. Röllykkäni ovat oma asiani, eikä niitä tarvitse minulle osoitella.

Arvostelu aiheutti sen, että hänkin oppi latelemaan itselleen peilin edessä satuttavia kommentteja. Mintun kehosuhteen tervehtyminen alkoi vasta pari vuotta sitten, kun hän osallistui television Olet mitä syöt -ohjelmaan.

Sen jälkeen hänet nähtiin viime syksynä Suurin pudottaja -ohjelmassa. Ironista kyllä, molemmat tunnetaan laihdutusrealityinä.

– Päätin, että haluan olla nelikymppisenä elämäni kunnossa ja että jaksan, pystyn ja kykenen tulevaisuudessa entistä paremmin.

Tölvijöille ja tahdittomimmille puolitutuille tämä ei kelvannut unelmaksi.

– Ventovieraiden on ollut vaikea käsittää, että en pyri tavoitefarkkuihin vaan yritän välttää esimerkiksi elintapasairauksia. Tietty vaatekoko ei ole elintapamuutoksen onnistumisen mittari. Minun ei tarvitse koskaan mahtua koon 38 mekkoon.

Minttu täytti keväällä neljäkymmentä. Kriisiä ei ollut eikä tullut. Sen sijaan hän saavutti tavoitteensa.

Bisnesten lisäksi Kaulaset pyörittävät yhdessä uusperhettä, johon kuuluvat Mintun tytär Jade, 15, Sampon tytär Jenriina, 15, ja yhteinen kuopus Rianna, 6. Mintun esikoinen, parikymppinen Jasmin, asuu omillaan.

Keväällä Minttu jaksoi vihdoin touhuta täysillä lastensa kanssa ja kiivetä tuntureille, joiden valloittaminen oli tuntunut ennen mahdottomalta.

– Nautin ikääntymisestä ja haluan näyttää nelikymppiseltä kolmen lapsen äidiltä. Minulla ei ole mitään tarvetta virittää mesolankoja kasvoihini. Jos joku haluaa sellaisia hankkia, hankkikoon. Kimmoisa iho ja rypyttömyys ovat minulle toissijaisia asioita hyvän olon rinnalla.

Vaikka keho muuttuu iän ja elämäntilanteiden mukaan, yksi pysyy: ihonväri. Mintun isä on musta amerikkalainen, äiti supisuomalainen.

Elämä kahden kulttuurin kasvattina ei ole ollut vain rikkaus, vaan se on johtanut pysyvään ulkopuolisuuden tunteeseen. Kun Mintulta kysyy, onko hän kohdannut rasismia Suomessa, hän pyöräyttää saman tien silmiään.

– Todella, todella paljon.

Mintun kohtaama rasismi on ollut elämän mittaista ja luonteeltaan niin piilotettua kuin avointakin, niin räikeää kuin hädin tuskin tiedostettuakin.

Välillä kokemukset ovat olleet tragikoomisia.

Vaikka vanhempien parisuhde kariutui jo varhain, Mintun äidille oli tärkeää, että tytär oppisi tuntemaan juurensa ja isän puoleisen sukunsa kulttuurin. Kun koulussa alkoi kesäloma, tytär lensi pariksi kuukaudeksi Yhdysvaltoihin sukulaistensa luokse.

– Teini-ikäisenä olin Tampereen Keskustorilla, kun skinijoukko metallikärkisten maihariensa kanssa tuli räkimään eteeni ja huutamaan, että minun pitäisi palata Somaliaan. En osannut sanoa muuta kuin että olen Los Angelesista. Silloin pahin uhoajista alkoi innoissaan kysellä, että mistä päin sieltä. Ikään kuin kotiseutuni olisi vienyt mustuuteni pois.

Ilokseen Minttu on noteerannut suomalaisen katukuvan muuttuneen viime vuosikymmeninä entistä monimuotoisemmaksi. Vaikka erilaisuus ei enää tunnu niin isolta jutulta kuin ennen, tehtävää riittää. Hän on seurannut mielenkiinnolla erityisesti Yhdysvaltojen Black Lives Matter -liikehdintää.

– Uutisointi on kiinnostanut, koska olen puoliksi amerikkalainen. Rasismi ja orjuuden perintö elävät Yhdysvalloissa yhä vahvasti, maa on kaukana tasa-arvoisesta. Se on hirveää. Lapsi ei myötäsyntyisesti arvota ihonväriä, vaan arvottaminen istutetaan häneen. Se kannattaa jokaisen muistaa.

Omat tyttärensä Minttu on laittanut kansainväliseen kouluun, jotta nämä saisivat turvallisen lapsuuden ja välttyisivät äitinsä kohtaamalta rasismilta.

– Minulle on tärkeää, että lapseni eivät hätkähdä kenenkään ihonväriä, uskontoa, sukupuolta tai seksuaalista suuntautumista ja että he näkevät pienestä pitäen erilaisia ihmisiä. Haluan tarjota heille mahdollisimman avaran maailmankuvan.

Myös Mintun maailma on avartunut – ja supistunut – tänä vuonna. Nelikymppisyys ja itsensä hyväksyminen ovat tuoneet mukanaan rauhaa, josta on ollut erityistä hyötyä: korona-ajan eristäytyminen on ollut Mintulle pala kakkua.

– Bisneksen kannalta aika on ollut haastavaa, sillä Lapin-matkailu loppui keväällä kuin seinään.

Liiketoimintapulmien rinnalla on versonut kuitenkin jotain arvokasta: aikaa vain olla. Minttu joutui miettimään, viihtyykö hän kodissaan ja arjessaan, vaikka työelämän hullunmylly hiljeni. Onneksi vastaus oli kyllä.

– Tykkään perusasioista. Olen pieruverkkarityyppi, joka viihtyy villasukissa kesät, talvet. Siksi eristäytyminen ei tuntunut rangaistukselta, vaikka eskari-ikäisen viihdyttäminen ja kasiluokkalaisen kotiopettaminen eivät aina helpoimmasta päästä olleetkaan.

Poikkeustila kirkasti Mintulle myös sen, mistä hän eniten juuri nyt unelmoi: omasta hevosesta. Sellaisen hän myös hankki.

Talli on Mintulle arjen pakopaikka, jonne hän ajaa päivittäin. Ihaninta hevosen omistamisessa ei ole ratsastaminen vaan hevosen kanssa oleminen ja tallityöt.

– Olen surkea ratsastaja ja antamani avut ja ohjeet ovat niin ristiriitaisia, että ne sekoittaisivat fiksuimmankin konin. Vahvuuteni on rauhallisuuteni.

Hermolomaa, sitä tallielämä on Mintulle ollut. Onni iskee jo tallin parkkipaikalla, kun nenään tulvahtavat tutut tuoksut: heinää, tervaa, lantaa ja hyttyskarkotetta.

Katse hakeutuu saman tien oman hevosen ruskeaan kylkeen ja ”ihanan löysään, laatikkomaiseen alaleukaan”. Sitten tervehditään eikä ole enää kiire minnekään.

– Eläintä ei pysty hallitsemaan tuosta noin vain, ja se on parasta lääkettä tällaiselle temperamenttiselle, menevälle ihmisjohtajalle. Tallilla joudun hiljentymään, hidastamaan ja lukemaan hevosta enkä touhota mitään muuta.

Jos Minttu olisi tiennyt, miten upeaa hevosen omistaminen on, hän olisi hankkinut sellaisen jo paljon aiemmin.

– Paljonkohan olisin säästänyt terapiakuluissa? hän vitsailee.

Oikeasti rakkainkaan lemmikki ei tietenkään korvaa ammattiapua. Sen puolesta Minttu puhuisi vaikka kuinka pitkään.

– Minusta jokaisen pitäisi mennä terapiaan. Olen käsitellyt terapiassa vuosien varrella parisuhteen pulmia ja omia ongelmiani. Solmut ovat auenneet vähitellen, ja olen onnistunut karsimaan myrkyllisiä ajatusmallejani.

Mielenterveyshaasteet olivat pahimmillaan esikoisen syntymän jälkeen.

– Äidiksi tuleminen laukaisi minussa ennen kokemattoman menettämisen pelon. En voinut hengittää kunnolla, jollei lapsi ollut lähelläni. Terapiassa paljastui, miten läheisriippuvainen olin. Olin täysin kiinni äidissäni, lapsissani ja isovanhemmissani.

Minttu hakeutuu yhä terapeutin nojatuoliin, kun mieli lipsuu ylikuormituksen puolelle. Hän saa haasteet nykyään aikaisempaa helpommin hallintaan ja mikä tärkeintä: hän ei roiku enää kenessäkään.

Itsensä hyväksymisessä ja mielenrauhan saavuttamisessa on auttanut korvaamattomasti myös suhde sielunkumppani Sampoon.

– Kun tapasin mieheni, sain vihdoin oikeutuksen olla juuri sellainen kuin olen. Hänkään ei mahdu yhteiskunnan muotteihin. En enää hävennyt äänekkyyttäni, suoruuttani tai kovaa nauruani. Lopetin ääneni hiljentämisen ja itseni henkisen pienentämisen. Asiat loksahtivat kohdilleen.

Jos Mintun arki on nyt villasukkia, verkkareita ja talliötököitä, ennen se oli jotain ihan muuta. Koronaa edeltäneessä ajassa Helsinki-Vantaan lentokenttä oli hänen  lempipaikkojaan maailmassa.

Siellä kaikki aistit virittäytyivät lomatunnelmaan. Koneiden kerosiinin tuoksu huumasi, ja Minttu maksoi keskinkertaisesta sushiboksista mielellään ylihintaa, koska arki ja maltti jäivät kentän liukuoville.

Niinpä hän buukkasi seuraavat lentoliput heti, kun edellinen reissu oli ohi. Vaikka ajatus hetkessä elämisestä puhutteli, totuus oli ihan muuta.

– En minä missään hetkessä elänyt. Kerroin itselleni valheellista tarinaa ja elin aina tulevaisuudessa matkahaaveitteni kautta. Se kirkastui minulle kevättalvella, kun vaikeasti kehitysvammainen veljeni kuoli. Kun hirvein mahdollinen asia tapahtui, sisäistin, etten voi tuntea tulevaa tai hallita tapahtumia.

Se ei ole Mintusta pelottavaa vaan elämän juju. Tämän asenteen hän tahtoo istuttaa myös kolmeen tyttäreensä.