Jos viestintäjohtaja Mikael Jungnerin, 54, olisi aikoinaan pitänyt valita valta tai raha, valinta olisi ollut selvä.
”En ole koskaan tavoitellut rahaa, mutta valta on aina kiehtonut ja kiinnostanut minua”, hän sanoo.
Yleisradion pääjohtajanakin toiminut Mikael Jungner sai ensi kosketuksen valtaan armeijassa. 19-vuotias upseerikokelas nautti siitä, kun käskyt tehosivat.
”Valta on hyvin merkityksellinen tunne, vahva ja jotenkin koukuttava. Armeijassa se oli selkeää ja hierarkkista. Valta liittyi asemaan, mutta silti ei pelkästään siihen.”
Seuraavan kerran mies sai tuntuman vallan hurmioon opiskelijapolitiikassa. Hän oppi, että valtaa on vain sillä, joka osaa sitä käyttää.
”Valta ei ole tavara tai hyödyke. Ihmisellä voi olla kuinka korkea titteli tahansa, mutta ei lainkaan valtaa, ja toisaalta joku voi olla todella merkittävä vallankäyttäjä ilman virallista asemaa.”
Valta myös turmelee, vallan säteily rappeuttaa ja sokaisee. Mikael Jungner uskoo kuitenkin, että säteilylle voi tulla ainakin osittain immuuniksi.
”Paras keino pelastua, on menettää välillä valta”, hän sanoo ja lisää, että kaikki hyvät johtajat ovat kokeneet myös pudotuksen, jotkut useammankin kerran.
Vallan menetys
Ensimmäinen muisto vallan menettämisestä Mikaelilla on vuodelta 1993, kun hän oli alle kolmekymppinen.
”Olin toiminut kolme vuotta opiskelija-demarien puheenjohtajana. Moni asia muuttui, kun äkkiä olinkin taas vain tavallinen riviopiskelija. Kaverit eivät enää nauraneet vitseilleni, puheeni saatettiin keskeyttää, ja jos joku ei jaksanut kuunnella juttujani, hän poistui paikalta jopa kesken lauseeni.”
Mikael Jungner kertoo, kuinka hän tavallaan tippui maanpinnalle. Vallan menettäminen rikkoi kaikkivoipaisuuden illuusion.
Sama toistui vuonna 2010, jolloin Mikael Jungnerin pääjohtajuuskautta ei viiden vuoden jälkeen enää jatkettu Yleisradiossa, sekä viimeksi vuonna 2015, jolloin hän jätti SDP:n kansanedustajan tehtävät.
”Osasin jo odottaa ihmisten reaktioita, ja tilanne oikeastaan huvitti minua.”
Miehen valta-aseman sanotaan kiehtovan naisia, mutta Mikael Jungner ei tunnista, että valta olisi tehnyt hänestä entistä suositumman naisten keskuudessa.
”Naisiin tutustuminen on ollut minulle helppoa lukioikäisestä asti. Kyse ei ole rahasta tai vallasta, kyse on aina kohtaamisesta, kemioista, siitä, että erottaa juuri sen itselle oikean tuhansista muista”, Mikael Jungner pohtii, ja jatkaa:
”Vallan tai ehkä pikemminkin julkisuuden vaikutusta on kuitenkin se, että naiset ovat olleet minua kohtaan aloitteellisempia kuin nuoruusvuosinani.”
Kaksi eroa
Naissuhteistaan ja kahdesta avioerostaan Mikael Jungner sanoo oppineensa, että parisuhteessa ihannekuva ei ole sama kuin normaali.
”Jos koko ajan pyrkii ideaaliin, siitä aiheutuu hirvittävästi kärsimystä.”
Iso osa parisuhteiden ongelmista johtuu Mikael Jungnerin mielestä siitä, että ihmiset lykkäävät eroamista.
”Kannattaa erota ajoissa. Jos kumppani on kuuro muutokselle, miksi taistella?”
Jungnerin mielestä ero ei ole maailmanloppu, sillä ihmissuhteen voi aloittaa vaikka joka päivä uudestaan, joko saman tai uuden kumppanin kanssa.
Myös sen hän sanoo oppineensa, että riiteleminen on yliarvostettua.
”Olin nuorena huono riitelijä. Sitten yritin tietoisesti opetella riitelyn taitoa, mutta ei olisi kannattanut. Riitelystä on usein vain haittaa.”
Vapaa kasvatus
Lapsena Mikael Jungner sai niin sanotun vapaan kasvatuksen. Hänen vanhempansa olivat kiinnostuneita muodissa olleesta Summerhill-opista. Sen mukaan lapsi saa kasvaa vapaasti kuin ruoho, häntä pitää vain ravita rakkaudella.
”Ehkä selkein hyöty kasvatuksestani on ollut, että minulla on sen ansiosta vahva itsetunto.”
Tosin Mikael Jungner ei oikein pidä koko itsetunto-sanasta.
”Mielestäni kyse ei ole siitä, että ihmisen pitäisi arvostaa itseään vaan pikemminkin olla armollinen itselleen. Itsetunnon sijaan tulisi tavoitella itsearmoa”, hän tähdentää.
”On hyvä myöntää, että yksinään ihminen ei ole oikein mitään. Kun tarkemmin miettii, on lohdullista, että ei tarvitsekaan olla. Yhteisyys toisiin tekee ihmisen.”
Mikael Jungnerilla on 15-vuotias tytär. Hän sanoo olevansa rento isä.
”Pohjana minulla on lapsen oman tahdon arvostaminen ja mausteina terveellisiä rutiineja ja rajoja. Lisäksi yritän olla oivalluksia tarjoava isä”, hän tiivistää.
Mikael Jungner arvelee kuitenkin, että hänen tyttärensä äiti on ollut lapselle turvallisempi vanhempi kuin hän itse.
”Yritän pitää mielessä, että jokainen lapsi on omanlaisensa, ja että hänestä kasvaa aivan erityinen aikuinen. Pahin virhe on yrittää tyrkyttää liiaksi omia ajatuksiaan tai elää unelmiaan lapsen kautta.”
Veljen kuolema
Rankin asia Mikael Jungnerin elämässä tapahtui syksyllä 1995, ennen avioliittoja ja -eroja. Samana vuonna, jolloin hän oli saanut päätökseen oikeustieteen opintonsa.
Sinä iltana Mikael tuli poikamiesasunnolleen ja odotteli tilaamaansa pizzaa. Puhelinvastaajassa oli viesti äidiltä: oli tapahtunut kauheita.
Kun Mikael Jungner soitti äidilleen, hän ei voinut uskoa ja ymmärtää kuulemaansa.
”Se oli elämäni kovin paikka. 18-vuotias pikkuveljeni oli kuollut.”
Kuolema oli itse aiheutettu.
”Toki olen miettinyt, olisinko voinut estää tilanteen, jos olisin sattunut paikalle. Ehkä olisin. Veljeni ei ollut mitenkään masentunut tai itsetuhoinen. Luulen, että se oli hetken epätoivoinen teko.”
Mikael Jungner ei kuitenkaan syyttänyt itseään, eikä päällimmäisenä huolena ollut kuolintapa.
”Pahinta oli se, että Timoa ei enää ollut. Hän oli ikuisesti poissa. Se oli raskainta.”
Kuolemaa tai sen syytä ei salailtu. Seuraavina vuosina Mikael Jungner oppi paljon suremisesta ja myötäelämisestä.
”Puhuin asiasta avoimesti, ja sain lohtua myös tuntemattomilta. Lohduttajat halusivat kertoa minulle omista kuolleista läheisistään. Heidän tarkoituksensa oli yrittää vakuuttaa sureva siitä, että he ymmärtävät, miltä toisesta tuntuu”, Mikael sanoo.
”Parasta lohtua on, että joku jaksaa kuunnella ja vain olla lähellä.”
Surusta selviäminen vei noin viisi vuotta. Myös Jungnerin oma suhtautuminen kuolemaan muuttui. Aiemmin hän oli saattanut joskus umpikujassaan pohtia ajatusta itseaiheutetusta kuolemasta, mutta ei enää.
”Läheisen itsemurhan koettuaan ei voi edes leikillään kuvitella, että aiheuttaisi kenellekään yhtä suurta tuskaa.”
Rankat hoidot
Seuraavan muistutuksen elämän rajallisuudesta Mikael Jungner sai vuonna 2005, kun hänet oli juuri valittu Yleisradion pääjohtajaksi.
Kokemus tuntuu hänestä jo kaukaiselta, ja aihe saa hieman vaivaantuneeksi.
”Puhuin siitä aikanaan paljon, mutta enää en muista, miltä se kaikki silloin tuntui.”
Kymmenen vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan Outolintu Mikael Jungner on kuvannut, kuinka hänen kipujaan luultiin ensin lonkan nivelpussitulehdukseksi ja hoidettiin särkylääkkeillä. Kun lääkkeet eivät auttaneet, oli pakko mennä tutkimuksiin. Selvisi, että kyseessä oli laajalle levinnyt eturauhassyöpä.
Lääkärin diagnoosi oli tyly ja karkea: ensin menisivät sukuelimet, sitten henki.
Tuomion jälkeen Mikael Jungner vietti yhden yksinäisen vuorokauden itsesäälin syövereissä, ennen kuin hän kertoi asiasta kenellekään. Sitten hän päätti, että leikkaukseen hän ei suostu ja kuolemista hän ei halua ajatella.
”Jos ihmiselle sanotaan, että hänellä on vuosi elinaikaa, mitä siinä voi tehdä? Ei rajallista aikaa kannata käyttää ainakaan kuoleman pelkäämiseen ja odottamiseen.”
Aloitettiin rankat hoidot, ja Mikael jatkoi elämäänsä niin hyvin kuin pystyi.
Elinaikaa luvattiin jossain vaiheessa vain kuukausia. Yllättäen hoidot kuitenkin tepsivät, ja olo alkoi kohentua.
Lähellä kuolemaa
Kriittiset kuukaudet ja vuodet kuluivat, ja mies oli yhä elossa. Mikael Jungner jatkoi työtään Yleisradion pääjohtajana ja meni pari vuotta myöhemmin naimisiin.
”Mitä ikinä sairaus toi mukanaan, kaikki hautautui uusien ajatusten, kokemusten ja haaveiden alle.”
Opetus oli se, että ihmeitä tapahtuu lääketieteessäkin koko ajan.
Syövästä selviämisen jälkeen Mikael Jungner on käynyt vielä kahdesti lähellä kuolemaa. Kesällä kymmenen vuotta sitten hän sai sydänkohtauksen kesken grillaamisen, ja viime vuonna virtsatietulehdus miltei aiheutti kohtalokkaan verenmyrkytyksen.
Mikael Jungner ei usko, että sairaudet olisivat erityisesti jalostaneet häntä, mutta niillä on ollut merkitystä hänen elämänarvoilleen.
”Vakavakaan sairaus ei sinänsä muuta ihmistä. Sen sijaan ihmistä voi muuttaa tapa, jolla hän sairauteensa suhtautuu. Minä olen ottanut kaiken vastaan päivä kerrallaan, liikoja säikkymättä ja tulevaisuutta suunnittelematta”, hän sanoo.
”Viihdyn elämässäni, ja tiedän olleeni onnekas, kun olen vielä hengissä. Se tekee nöyräksi.”
Mikael Jungner on utelias kuoleman suhteen, vaikka arveleekin, että kuoleman jälkeen ei ole enää mitään.
”En kuitenkaan panisi pahitteeksi, jos olisin väärässä. En ole uskovainen, mutta olen toivovainen.”
Kuolemaa Jungner ei kuitenkaan pelkää, eikä juuri mitään muutakaan.
”Pelko on pelkästään lamaannuttava asia. Esimerkiksi ilmastonmuutos ei ole pelon vaan tekemisen asia.”
Sairastumiset ovat saaneet aikaan sen, että Mikael Jungner yrittää tietoisesti välttää stressiä. Hän on kehitellyt itselleen henkisiä työvälineitä, joihin hän turvautuu tiukan paikan tullen arkisissa kriisitilanteissa.
”On turha märehtiä asioita, joihin ei voi vaikuttaa. Jos jokin painaa, minua auttaa eniten se, että päätän, etten ajattele asiaa.”
Mikael kertoo nollaavansa sisäisiä tunnetilojaan muun muassa päässälaskulla.
”Kun ryhtyy laskemaan esimerkiksi mitä on 16 kertaa 27, aivojen lyhytmuisti tyhjenee. Se toimii hyvänä nollauksena, ja sen jälkeen olo on aiempaa rauhallisempi.”
Ei pitkän ajan suunnitelmia
Kuoleman kosketuksien seurausta on myös se, että Mikael Jungner ei tee liian pitkälle meneviä suunnitelmia, eikä hän enää tavoittele valtaakaan. Se on jo nähty.
”Tavoittelen sen sijaan ymmärrystä. Haluaisin selvittää elämän suuren mysteerin. Jospa joku kertoisi, mistä tässä kaikessa on kyse”, hän sanoo ja huokaisee syvään.
Elämän ymmärrystä Jungner on etsinyt muun muassa opettelemalla kuuntelemaan.
”Olen todella kärsimätön, ja olen varmasti menettänyt elämäni varrella suuria viisauksia, kun en ole malttanut kuunnella.”
Mikael Jungner kertoo, että hän teki aikoinaan tutkimusmatkan itseensä, ja hiukan pettyi, kun ei löytänyt mitään.
”Tulin siihen tulokseen, että muut ovat paljon kiinnostavampia kuin minä. Siispä kannattaa mieluummin kuunnella kuin puhua”, hän summaa.
Mikael Jungner kuuluu erilaisiin piireihin ja porukoihin, joissa yritetään ymmärtää elämää.
Erityisellä kaiholla ja kunnioituksella hän puhuu mentoristaan, äskettäin kuolleesta vuorovaikutuksen ymmärtäjästä ja filosofista Esko Kilvestä, jolta hän oppi paljon elämästä ja asioiden merkityksestä.
”Elämässä kyse ei ole kilpailusta. Tämä ei ole peli, jossa joku voisi voittaa. Pikemminkin elämä on seikkailu.”
Mikael Jungner sanoo oppineensa, että itsensä vertaaminen muihin ei kannata.
”On tutkittu, että ihmisten mielet ovat keskenään vielä erilaisempia kuin sormenjäljet. Säästää paljon energiaa, jos ei vertaile itseään muihin.”
Elämänkokemus on muuttanut myös Mikael Jungnerin käsityksiä johtajuudesta.
”Olen oppinut, että johtaminen on palveluammatti ja että johtajan tehtävä on saada muut yltämään parhaimpaansa”, hän sanoo.
Mikael Jungner myöntää, että hänellä oli nuorena kova tarve todistaa kaikenlaista.
”Piti näyttää, että katsokaa, miten hyvin minä osaan”, hän sanoo ja lisää, että keskimäärin vasta yli 45-vuotias on kypsä johtajaksi. Tosin poikkeuksiakin on.
Mikael Jungner erottaa selkeästi kolme käsitettä: valta, julkisuus ja raha.
Kahta ensimmäistä hän myöntää tavoitelleensa, mutta raha on hänen listallaan vasta pronssisijalla.
”Mikään näistä kolmesta ei automaattisesti seuraa toista. Voi olla paljon valtaa ja vähän rahaa ja julkisuutta tai vastaavasti paljon julkisuutta eikä lainkaan rahaa. Eikä raha automaattisesti takaa edes valtaa, julkisuudesta puhumattakaan.”
Mikael Jungner on huomannut, että monet rikkaat ovat koukussa arvonimiin. On tärkeää olla jokin neuvos.
”Raha ei riitä, vaan he haluavat aseman vahvistusta merkittävyydelleen”, Jungner päättelee.
Sama pätee kaikkiin kolmeen.
”Mikään ei riitä, jos vallalla, julkisuudella tai rahalla yrittää täyttää sisäistä tyhjyyttä.”
Unelmointi on tärkeää
Unelmointi on tärkeä osa elämää, mutta Mikael Jungner sanoo, että toteutunut unelma lämmittää vain hetken, ja pian herää taas uusi kaipuu.
”Haaveita tulee ja menee. Hjallis Harkimon kanssa haaveilimme perustamamme Liike Nytin vaalivoitosta. Nyt haaveilen sukeltamisesta tai New Yorkin -matkasta tyttäreni kanssa. Ehkä tyytyväisintä on, että elää vain.”
Mikael Jungner täyttää huhtikuussa 55 vuotta, mutta hän ei mieti ikäänsä. Eikä häntä juurikaan huoleta, missä hän on kahdenkymmenen vuoden kuluttua.
”Ehkä kuolleena. Ei ole merkittävää, missä olen, mutta se on merkittävää, mitä kaikkea olen ehtinyt ymmärtää sitä ennen.”
Mikael Jungner vakuuttaa, ettei hänellä ole ollut minkäänlaista viidenkympin kriisiä, mutta naurahtaa perään.
”Tosin viisikymppisenä minulla oli moottoripyörä ja nuori tyttöystävä.”
Moottoripyörä on tuonut hänelle paljon iloa.
”Siihen liittyy outo vapauden tunne. Mies ja pyörä ovat tavallaan yhtä, vähän samoin kuin laskettelussa, ratsastuksessa tai pyöräilyssä: väline sulautuu ihmiseen ja antaa lisää voimaa ja vapautta.”
Samainen moottoripyörä on käytössä tulevanakin kesänä. Sen sijaan silloinen tyttöystävä on jo entinen. ●
Haastattelu on julkaistu Eevassa 3/2020. Nettiversiota on muokattu. Artikkelia on muokattu 14.5.2021 klo 16.23. Jutusta on otettu pois kohta, jossa kuvattu itsemurhan tekotapaa.
