Kiirastorstaina 2018 sitten Marja Tiuran perheen piti lähteä hiihtomatkalle Pohjois-Suomeen. Aviomies, toimittaja Olli Ainola, tunsi kuitenkin olonsa kuumeiseksi. Marja usutti miehen käymään lääkärillä, jos tämä tarvitsisi antibioottikuurin.

”Pelko tuli elämäämme tuona torstaina”, muistelee Marja nyt.

Samana päivänä Marjalle soitettiin sairaalasta ja kerrottiin, että hänen miehellään on vakava verisairaus. Tilanne oli akuutti, ja Olli siirrettiin saman tien syöpäosastolle.

”Sen jälkeen mikään ei ollut ennallaan. Syövästä tuli ikään kuin perheemme ylimääräinen ei-toivottu jäsen. Kuolema jäi vahtimaan nurkan taakse.”

Marja oli koko pääsiäisen kuin sokissa: kuinka nopeasti kaikki elämässä voi muuttua ja kuinka yllättäen ja varoittamatta ikävät uutiset voivat tulla.

”Selviääkö Olli? Miten tässä näin kävi? Miksi juuri meille? Mitä nyt tehdä ja kuinka jaksan edes seuraavaan päivään”, hän muistaa ajatelleensa.

Nyt Marja pohtii kotona Lohjalla kulunutta vuotta – se on ollut hänen elämänsä raskain – sekä muistelee yhteisiä vuosia miehensä Ollin kanssa.

Vuosituhannen alussa Marja Tiura oli kokoomuksen kansanedustaja ja juhlittu äänikuningatar, seurattu ja kiinnostava julkisuuden henkilö. Marja eli pitkään yksin. Hän tapasi tulevan miehensä ja sai lapsensa vasta lähes nelikymppisenä, reilut kymmenen vuotta sitten.

Ura oli Marjalle tärkeä, mutta hyvä parisuhde ja äitiys olivat elämän hienoimpia asioita, parasta, mitä saattoi tapahtua.

Vuoden 2011 vaaleissa Marjan äänimäärä ei yllättäen riittänyt, ja hän putosi eduskunnasta. Hänet oli yhdistetty vaalirahasotkuun eikä tilannetta auttanut, vaikka hänet todettiin syyttömäksi.

”Onneksi minulla oli Olli ja poikamme Emil. Olimme koko ajan toistemme tukena.”

Sittemmin elämä tasaantui. Marjalla oli hyvä ja kiinnostava työ Turkiselinkeinon toiminnanjohtajana. Uusi koti hankittiin Lohjalta, jossa poika kävi kyläkoulua.

Elämä tuntui olevan mallillaan. Marja uskoikin, että yhdessä koettujen vaikeuksien jälkeen suhde kestää vaikka mitä. Kuolemaan hän ei kuitenkaan osannut varautua.

”En usko, että kukaan osaa”, hän sanoo.

Marja Tiura vaikuttaa pirteältä ja hymyilee herkästi. Koululaisen äidin ja yksinhuoltajan arki sujuu tasaisen vauhdikkaasti, on pojan harrastukset ja työpaikan kiireet. Elämässä on paljon hyviäkin hetkiä.

”Ajoittain iskee kuitenkin raju suru ja toisinaan miltei viha. Miksi näin tapahtui?”

Marja katselee ulkona ruskaan taittuvaa luontoa. Aikaisemmin Olli oli mukana seuraamassa syksyn tuloa. Mies oli ollut se, joka huolehti talon lämmitysöljytilaukset ja putkikorjaukset sekä monet paperityöt.

”On vaikea tottua siihen, että kotona ei ole toista aikuista. Kaikesta selviää, kun on pakko. Onneksi minulla on upeat naapurit. Lähellä on ihmisiä, joilta pyytää lähes päivittäin apua. Ilman heitä en olisi pärjännyt.”

Marja on tyytyväinen siihen, että asuu juuri täällä, Lohjalla, ja maalaistalossa. Hyviä puolia on naapurien lisäksi muitakin: lapsen maalaiskoulu ja lähistön hevoset, lehmät, pellot ja metsä. On tilaa hengittää.

”Talo on ollut merkittävä apu surutyössäni. En tiedä, miten olisin selvinnyt kaupunkiasunnossa.”

Marja on enemmän tekijä kuin murehtija, ja tekemistä hänellä on riittänyt. Se auttaa suruun.

”Päiväni on aikataulutettu tarkkaan: herätys, sähköpostit, puhelut, koira ulos, Emil kouluun, itse töihin, poika harrastuksiin, pihamaan hoito, ostokset, ruuat, pojan läksyt. Pitkien työmatkojen ajaksi Emilille täytyy järjestää hoitaja. On pakko pyörittää normaalia arkea, selvitä tunti tunnilta.”

Illalla Marja on yleensä todella väsynyt, ja seuraava päivä on yhtä täynnä tekemistä kuin edellinenkin. Suru kulkee mukana siinä sivussa.

”Ehkä se hellittää ja heikkenee vähitellen.”

Tutkimusten mukaan suru näkyy aivoissa samassa paikassa kuin fyysinen kipu, joten on luonnollista, että sureminen tekee kipeää. Marja allekirjoittaa tämän.

Miehen sairauden ja kuoleman rinnalla on kulkenut myös huoli itsestä ja omasta voinnista: jos hänkin sairastuu, kuinka pojan sitten käy?

Viimeksi kuluneen vuoden aikana Marja on pelännyt monta kertaa olevansa itsekin vakavasti sairas. Hän on käynyt tutkimuksissa, ja hänestä on otettu erilaisia kokeita.

”Olen valvonut öisin ja pelännyt, että minullakin on jokin kasvain. Olen purrut hampaita unissani niin, että niitä halkesi, ja kipuja on ollut milloin missäkin. Tuntuu, että sisälläni on koko ajan kuin jokin ylimääräinen paino, joka ei häviä millään.”

Nyt Marja katselee itseään jo vähän huvittuneena. Hän myöntää, että on huolehtinut ihan turhastakin.

”Kun Emilin niskat jumittivat tietokoneella pelaamisen vuoksi, vein hänet lääkäriin. Pelkäsin, että poikakin sairastuu, että menettäisin hänetkin.”

Poika, Emil, toistuu Marjan puheissa usein. Yksitoistavuotiaan lapsen tukeminen menee oman surun edelle.

Marja on tyytyväinen siihen, että Emilillä on paljon kavereita. Maalla yhteisöllisyys on suurta. Lapsen vaikea tilanne hoidettiin pienessä koulussa erittäin hyvin, siitä suuri kiitos osaaville opettajille.

”Naapuriapu on korvaamatonta. Erään luokkakaverin isä vei pojat elokuviin, toisen vanhemmat pyysivät yökylään, ja lasten harrastuksiin kyyditään vuorovedoilla.”

Entinen kansanedustaja on aktiivinen paikallisvaikuttaja ja maalaiskoulun puolustaja, vaikka hän ei toimikaan enää päivänpolitiikassa.

”Olen itsekin kasvanut maalla ja käynyt kyläkoulun Kylmäkosken Kurisjärvellä. Se on hyvä pohja ponnistaa. Koulu on paljon enemmän kuin opetuslaitos. Se on kyläyhteisön sydän ja monille korvaamaton tuki.”

Alussa mainitun kiirastorstain jälkeen Marja Tiuran elämä oli yhtä myllerrystä, se tuntui lähes epätodelliselta. Jälkeen päin ajatellen vuosi meni osin kuin sumussa.

Marja teki töitä ja huolehti pojastaan, mutta hän istui myös Ollin vuoteen vierellä. Yhdessä itkettiin mutta myös uskottiin, että kyllä tästä selvitään.

Molemmat juttelivat lääkäreiden ja tutkijoiden kanssa ja etsivät kaiken mahdollisen tiedon erilaisista hoitolinjoista. Tieto lisäsi tuskaa.

Ennusteet olivat pelottavia. Toisaalta koko ajan oli myös toivoa: Marja yritti vakuutella, että moni kuitenkin selviää. Jos leukemiapotilaalle voidaan tehdä kantasolusiirto, potilas voi parantua kokonaan. Siihen Marja ja Olli halusivat uskoa.

”Arvostan ihmisiä, jotka ovat mukana kantasolurekisterissä. Ei voi olla arvokkaampaa kuin pelastaa toisen ihmisen elämä. Jos kelpaisin sinne ikäni puolesta, liittyisin ehdottomasti.”

Olli sai kantasolut tuntemattomalta luovuttajalta, ja runsaan vuoden takainen kesä oli perheelle jännittävää aikaa.

Myöhemmin syksyllä paljastui, että kantasolusiirto ei onnistunut. Tuomio oli tyly, uutta siirtoa ei voitu tehdä.

”Se oli kuin käänteinen lottovoitto, koko maailmani musteni”, Marja Tiura muistelee.

Hyvää oli kuitenkin se, että Olli Ainola oli viimeisetkin kuukaudet täysin järjissään eikä hänellä ollut kipuja.

”Kaikki mahdollinen tehtiin, mutta raskasta aikaa se oli. Välillä Olli oli sairaalassa, välillä kotona.”

Lohjan kotisairaanhoito ja -palvelut saavat Marjalta kiitosta, kaikki toimi niin hyvin kuin mahdollista.

Marja muistelee olleensa ajoittain kuin automaatti: hän yritti vain selvitä kaikesta, hoitaa miehensä lisäksi Emilin sekä oman työnsä.

”Hyvistäkään hetkistä ei osannut oikein nauttia, kun koko ajan oli ylimääräinen perheenjäsen mukana. Kuolema vaani koko ajan lähempänä ja lähempänä, eikä mitään voinut tehdä.”

Marja muistaa, kuinka tunteet vaihtelivat toivosta epätoivoon. Pelättiin pahinta, mutta odotettiin ihmettä ja samalla yritettiin elää mahdollisimman normaalia elämää.

Nyt Marja miettii tulevaa joulua. Hän on päättänyt lähteä heti joulun jälkeen poikansa ja ystäviensä kanssa lomamatkalle. Vuodenvaihteen ja tammikuun muistot ovat kipeät, eivätkä ne unohdu koskaan.

Olli pääsi viime jouluna aatoksi kotiin. Uusi vuosi otettiin vastaan perinteisesti ystävien kanssa, juteltiin ja naurettiin.

Ilta ei kuitenkaan jatkunut aamutunneille kuten edellisinä vuosina. Tunnelma oli haikea – kaikki tajusivat, että tämä saattoi olla viimeinen juhla tutulla joukolla.

Viime tammikuun viimeisen sunnuntain Marja muistaa ikuisesti. Edellisenä iltana Olli oli siirretty ambulanssilla kotoa saattohoitoon Terhokotiin, ja Marja ajoi sinne autolla perästä. Se oli viimeinen kerta. Marja näki rakkaan puolisonsa pyörätuolissa.

”’Voi Marja!’ Niin hän jaksoi vielä sanoa.”

Aiemmin Olli oli lohduttanut Marjaa sanomalla, että tämä on vahva, kyllä tämä selviää – ja siihen Marja on turvannut.

”Niin ystävätkin sanovat, mutta mistä kukaan tietää, että minä olen muka vahva. Välillä olen aika heikko”, hän sanoo hiljaa.

Pian hän kuitenkin kuivaa silmänsä.

”Kyllä minä selviän, minun täytyy, elämä jatkuu.”

Kun Olli sairastui, Marja oli ajoittain todella vihainen.

”Mielestäni oli epäreilua, että juuri hän sairastui. Kun pappi puhui, että kaikella on jokin tarkoitus, ajattelin, että mitä puppua. Olin niin vihainen, että olin erota kirkosta. Mikä tarkoitus sillä on, että mieheni ja poikani isän piti kuolla?”

Sen Marja myöntää, että asian voi nähdä myös toisin päin: miksei se tapahdu yhtä hyvin hänelle kuin kenelle muulle tahansa. Kuolema on harvoin reilu.

”Tämän kokemuksen jälkeen en oikeastaan pelkää kuolemaa. Suhtaudun siihen käytännönläheisesti. Se on osa elämää. Niin vain käy, ja se on pakko hyväksyä.”

Kun Marja tuli Ollin kuoleman jälkeen ensimmäisen kerran tyhjään kotiin, hän näki miehensä kengät eteisessä. Sitten tulivat kukkalähetykset. Sen jälkeen piti jaksaa puhua asiasta pojan kanssa ja aloittaa hautajaisjärjestelyt.

Marja on kiitollinen siitä, että omien ja yhteisten ystävien lisäsi myös Ollin kollegat ja ystävät olivat hänen tukenaan. Hän iloitsee myös siitä, että moni on ollut yhteydessä hautajaisten jälkeenkin.

”Tuntuu hyvältä ajatella, että Ollia ei ole unohdettu, ja lämmittää mieltä, kun minulta kysytään, kuinka jaksan”, hän sanoo.

Kulunut vuosi on ollut raskas.

”Minun on ollut vaikea kertoa tuntemuksistani kenellekään. Jos olen yrittänyt puhua, minua on vain itkettänyt.”

Marja on tietoisesti sysännyt asioita syrjään ja keskittynyt arjen pyörittämiseen.

”Kun menen iltaisin nukkumaan ja alan huolehtia jostain asiasta, sanon itselleni, että ajattelen sitä huomenna. Jos asioita ei voi ratkaista, niitä on turha murehtia.”

Marja täytti elokuussa 2019 viisikymmentä vuotta, mutta hän ei järjestänyt juhlia.

”Minulla ei oikein ollut juhlamieltä. Ehkä olen vuoden kuluttua jo siinä kunnossa, että haluan juhlia ja ajatella myös omaa viihtymistäni.”

Moni aiemmin kliseeltä tuntunut asia on tullut surun myötä todeksi. Esimerkiksi se, kuinka tärkeää on pysyä terveenä. Tai se, että työ ei ole merkittävin asia elämässä, vaan että perhe ja ystävät ajavat kaiken ohi.

”Asettelen koko ajan arvojani tärkeysjärjestykseen. Ehkä suru auttaa minua jatkamaan elämääni ja saamaan entistä paremman tulevaisuuden. Yritän nauttia hyvistä hetkistä ja elän päivän kerrallaan.”

Mikään elämässä ei ole varmaa, mitä tahansa voi tapahtua kenelle tahansa. Ainakin sen Marja sanoo oppineensa.

”On turha tuudittautua, että asiat menevät niin tai näin. Eivät ne mene. Enää en elä sitten kun -elämää.”

Surua on vaikea unohtaa, mutta Marja on päättänyt keskittyä työhön sekä poikansa ja itsensä selviytymiseen.

Vaikka arki sujuu jo omalla painollaan, Marja muistelee miestään yhä joka päivä.

”Olli kulkee aina mukanani. Hän oli minulle niin rakas. Olli oli positiivinen ja lahjakas, monista asioista innostunut viisas ihminen sekä huolehtiva ja lämmin isä.”

Marja harmittelee, kuinka paljon annettavaa Ollilla olisi vielä ollut niin työelämässä kuin isänä, puolisona ja ystävänä.

”Välillä puuskahdan edelleen kysymään, miksi näin kävi. Hetkittäin osaan kuitenkin jo iloita kauniista yhteisistä muistoista. Emilillä oli elämänsä ensimmäiset kymmenen vuotta maailman paras isä.” ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa 11/2019. Nettiversiota on muokattu.