Helsinkiläinen Alexandra Kral-Leszczynski kertoo miehensä kuolemasta:
” Sinä aamuna neljä ja puoli vuotta sitten heräsin yksin. Se oli normaalia. Mieheni Timo oli lähtenyt lenkille, kuten hän oli tehnyt joka aamu lapsesta saakka. Olimme molemmat maratoonareita.
Olimme olleet naimisissa neljä kuukautta ja tehneet suunnitelmia pitkälle tulevaisuuteen. Meille oli itsestäänselvää, että olemme yhdessä ja perustamme perheen. Edellisenä iltana Timo oli puhunut, että kun olemme 90-vuotiaina veteraanikisoissa, toinen työntää toisen maaliin.
TIMOA EI KUITENKAAN kuulunut lenkiltä takaisin. Yritin soittaa hänelle, mutta hän ei vastannut puheluihini. Huoli kasvoi sisälläni, kun odotin häntä, eikä hän tullut kotiin.
Soitin sen aamun aikana hätäkeskukseen useita kertoja. Viimeiseen puheluuni vastasi virkailija, joka sanoi: ’Timon puhelin on paikannettu, poliisi ottaa yhteyttä.’ Siitä tiesin, että jotain kamalaa oli tapahtunut.
Ovelle tuli kaksi poliisia. He seisoivat rappukäytävässä ja kertoivat, että Timon ruumis on löytynyt. Hän oli kaatunut lenkillä ja lyönyt päänsä.
Romahdin maahan ja huusin: ei voi, ei voi! Näin ei voinut käydä. Viimeinen muistoni oli, kun menimme yhdessä nukkumaan edellisenä iltana. Nyt Timo oli kuollut.
Melkein tukehduin tuskaani. Se tuntui kuristavan minut fyysisesti. Olisin toivonut, että minua olisi halattu. Poliisit eivät sanoneet yhtään lohduttavaa sanaa. He puhuivat Timosta vain ruumiina. Se tuntui kamalalta. Aivan kuin elämäni tärkeimmällä ihmisellä ei olisi ollut enää ihmisarvoa. Muistan sen tunteettomuuden ikuisesti.
- Lue myös: “Jatkan kuolleen tyttäreni blogia”
SELVISIN, koska minun oli pakko. Olin niin nuori, alle kolmikymppinen, etten saanut leskeneläkettä. Olin pätkätöissä Ylellä, ja olimme ostaneet vastikään yhteisen asunnon. Perin Timon osuuden velasta, eikä meillä ollut lainaturvaa. En voinut mitenkään jäädä pitkälle sairauslomalle vellomaan suruuni, sillä työsopimusta oli aina vain hetki jäljellä.
En voinut paeta. Se auttoi minua eteenpäin.
En myöskään saanut ammattiapua, vaikka olisin halunnut kriisiterapiaan. Minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin toimia ja selvitä.
Valitsin arkun ja olin mukana kantamassa sitä hautaan. Ennen hautajaisia kävin monta kertaa katsomassa Timoa Oikeuslääketieteen laitoksella. Oli vaikea uskoa, että hän on kuollut. Timo oli kovan tason urheilija, eikä sairastanut koskaan. Miten nuori superterve ihminen voi menehtyä? Hänen kuolemansa oli niin turha.
En usko, että Timon kuolemalla oli tarkoitus. Se oli vain hirveän huonoa tuuria. Hän kaatui juuri siinä kohdassa, missä ei sattunut olemaan ketään paikalla. Oli pimeä marraskuun aamu, lumi ei pehmentänyt maata eikä häntä löydetty ajoissa. Moni asia meni pieleen.
TIMON KUOLEMAN jälkeen ystäväpiirini jakautui. Osa ystävistä tuki minua täysillä. Heille olen ikuisesti kiitollinen. Osa katosi.
Olimme olleet täydellinen pari ja tehneet kaiken yhdessä. Läsnäoloni muistutti varmasti joillekin elämän rajallisuudesta ja siitä, että kenelle tahansa voi käydä näin. Kuka tahansa voi kuolla tai menettää rakkaansa. Moni ei ehkä kestänyt sitä.
Kirkko tuki minua surussani. Pappi tuli jo Timon kuolinpäivänä. Meillä oli ollut ortodoksiset häät. Uskoomme kuuluu ajatus siitä, että avioliitto on ikuinen: jos elämme hyvin maan päällä, kohtaamme kuoleman jälkeen. Se lohduttaa minua.
Kävin psykiatrilla kerran. Hän näki, että usko oli selviytymiskeinoni. Silti hän sanoi, että minun on pakko uskoa, ettei kuoleman jälkeen ole mitään. En mennyt uudestaan.
Ymmärrän, että kaikki eivät usko.
Minä olen saanut uskostani paljon valoa ja voimaa. Se on auttanut selviämään. Mielestäni kaikkien pitäisi saada tarttua siihen, mikä antaa itselle voimaa.
SUURIN VÄÄRYYS Timon kuolemassa ei ole se, että menetin puolisoni. Pahinta on, ettei Timo saanut elää ja kokea kaikkea, mitä suunnittelimme. Kun näen nuoria perheitä, en ole surullinen siitä, ettei minusta ehtinyt tulla äitiä. Olen surullinen, koska Timo ei saanut olla isä.
Mieheni kuolema ei saanut minua elämään kuin viimeistä päivää. Se sai minut arvostamaan elämää enemmän. En halua kuolla. En kauheasti ajattele kuolemaa, mutta toivon, että tapaan Timon sitten aikanaan.
Surun kanssa on pakko oppia elämään, enkä usko, että siitä pääsee koskaan kokonaan eroon. Joskus tulee hetkiä, joina on tosi paha olla. En kuitenkaan ole koskaan ollut surumielinen ihminen, enkä ole sitä nytkään.
Timo oli elämäni rakkaus. Voi olla myös muita rakkauksia, mutta rakkaus häneen ei kuole koskaan.”
Alexandra Kral-Leszczynski on toimittaja, juontaja, näyttelijä ja juoksuvalmentaja Helsingistä.
