Vantaalaisen omakotitalon piha on täynnä autoja: jokaisella asukkaalla on oma menopelinsä. Laulaja Meiju Suvas, 59, sanoo suoraan, että hankinnat ovat helpottaneet perheen elämää. Kuopus Joakim, 15, huristelee kavereiden luokse uudella mopoautollaan. 18-vuotias Milena-tytär, jota perhe kutsuu Milliksi, sai ajokortin keväällä.
”Oman auton saaminen on ollut toistaiseksi parasta täysi-ikäiseksi tulemisessa. On mahtavaa, kun olen yhtäkkiä vapaa menemään minne tahansa. Olen ehtinyt ajaa jo yli kolmetuhatta kilometriä”, Milli kertoo.
”Kun Milli soitti ja kertoi päässeensä inssistä läpi, olin niin huojentunut, että itkin onnesta. Jonkinlainen etappi se on tämäkin elämässä: yksi askel kohti aikuisuutta”, Meiju sanoo huokaisten ja napsauttaa kahvinkeittimen päälle.
Autoilu on yhdistänyt äitiä ja tytärtä aina. Autossa on käsitelty mieltä painaneet asiat, mutta ennen kaikkea kuunneltu musiikkia. Jokaiseen suveen mahtuu oma hittinsä, jota äiti ja tytär soittavat kyllästymiseen asti.
”Yhtenä kesänä se oli Kasmirin Vadelmavene, viime vuonna Yksi totuus -bändin ja Tommi Läntisen Vielä kerran -biisi. Laulamme mukana ja kurvailemme niin, että karvanopat heiluvat”, Meiju kertoo nauraen.
Hiljaista autossa ei ole silloinkaan, kun radio on kiinni. Meiju ja Milli puhuvat taukoamatta ja nauravat paljon.
”Meillä on äidin kanssa ollut aina samanlainen, outo huumorintaju. Ei tarvita kuin yksi koominen tilanne, niin purskahdamme hysteeriseen nauruun. Pappakaan ei aina ymmärrä meidän juttujamme.”
Kova palo ammattiin
Papaksi perheessä kutsutaan Meijun puolisoa, John ”Jontte” Bergeriä. Kun Meiju rakastui Jontteen 17 vuotta sitten, hän oli yksivuotiaan Millin yksinhuoltaja. Uusperhe hitsautui kuitenkin nopeasti yhteen.
”Kun Milli tarttui Jonttea kädestä, tiesin heti, että siinä on hyvä mies. Kaikki oli heidän välillään niin luontevaa alusta saakka”, Meiju muistelee.
Millin syntyessä Meiju oli 41-vuotias. Keikat olivat täyttäneet laulajan kalenterinaiemmin niin, ettei hän ollut ehtinyt edes ajatella perheen perustamista. Meiju oli perustanut elämänsä työn ympärille vuodesta 1981 asti, jolloin hän hyppäsi musiikkibisnekseen Frederikin taustalaulajaksi ja siirtyi siitä pian rakentamaan soolouraansa.
”Minulla oli silloin niin kova palo tähän ammattiin, että mieleeni ei edes mahtunut mitään muuta. En minä olisi 25-vuotiaana ollutkaan valmis äidiksi. Havahduin vasta nelikymppisenä siihen, että vuodet olivat vierineet vauhdilla. Tiesin, että jos halusin lapsen, en voinut lykätä perheen perustamista pidemmälle.”
Milli mullisti Meijun elämän. Puolen vuoden äitiysvapaalla Meiju teki yhden keikan, mutta enimmäkseen hän viihtyi kotona suloisen tyttövauvan kanssa. Arki soljui tyynen rauhallisesti jopa silloin, kun Meiju jäi Millin yksinhuoltajaksi.
”Minua ei pelottanut jäädä yksin. Tiesin äidinvaistollani, että se oli silloin meidän molempien kannalta paras ratkaisu. Luotin siihen, että pärjäämme”, Meiju sanoo
Iloinen tyttö
Milli oli jo pikkutyttönä iloinen ja musikaalinen, yhdistelmä herkkyyttä ja vahvaa tahtoa. Kun Meiju palasi työhön, tyttö kulki usein lastenhoitajan kanssa mukana ja tottui tepastelemaan keikkalavojen takahuoneissa.
”Pienissä lapsissa parasta on aitous ja usko siihen, että elämä kantaa. Millikin oli pienenä tyttönä hurjan rohkea heittäytyjä. Hän ei pelännyt mitään”, äiti kehuu.
Kun pikkuveli Joakim syntyi pari vuotta myöhemmin, perheen dynamiikka syveni entisestään. Meijun mielestä on ollut hauskaa seurata sisarussuhteen kehittymistä.
”Heistä tuli lyhyen ikäeronsa vuoksi todella tiivis parivaljakko. Leikit vaihtuivat lennosta barbeista pikkuautoihin. Lapset viettävät vieläkin paljon aikaa yhdessä.”
Milli sanoo, että veli on ollut häntä kohtaan aina suojelunhaluinen.
”Joakim on puolustanut minua, jos olen joutunut hankaliin tilanteisiin ja soitteleeyhä perään, jos olen pidempään poissa kotoa.”
Äitinsä tytär
Tämä vai tämä? Meiju kysyy Milliltä ja vaihtelee peilin edessä pinkkiä ja valkoista neuletakkia. Yhteistuumin päädytään lopulta räväkkään pinkkiin.
”Pääasia, etten näytä vanhalta tädiltä”, Meiju tuumaa ja vaihtaa vaatteet.
”Meillä on tapana kysyä toisiltamme mielipiteitä pukeutumisesta koko ajan. Ja aika usein äiti pyytää minua meikkaamaan kulmansa.”
Milli opiskelee parhaillaan media-assistentiksi, mutta on harkinnut myös maskeeraajan ja kampaajan ammattia.
”Minulla on sen verran allergioita, että äidin mielestä on parempi, etten lähde kampaajaksi. Siinä joutuu niin paljon kemikaalien kanssa tekemisiin, että voisi hyvin olla, etten pystyisi työskentelemään alalla.”
Neljä vuotta sitten Milli osallistui YleFem-kanavalla Melodi Grand Prix -laulukilpailuun itse sanoittamallaan ruotsinkielisellä kappaleella ja sijoittui kymmenen parhaan joukkoon. Vaikka voittoa ei tullutkaan, kokemuksena esiintyminen suorassa televisiolähetyksessä oli ikimuistoinen.
”Olen pohtinut viime aikoina paljon sitä, millaista musiikkia haluaisin tehdä. Olen käynyt ruotsinkieliset koulut ja kotonakinpuhumme papan kanssa ruotsia, mutta musiikissa suomenkielinen poppi taitaa upota yleisöön paremmin”, Milli miettii.
Meijun mielestä Millin äänelle sopivat parhaiten herkät rakkausballadit.
”Minulle onkin tärkeää, että biiseissä on jokin sanoma ja tunne, johon voin samaistua. En pystyisi laulamaan mistään yhdentekevästä. Uskon, että kaikilla ihmisillä on sisällään kipeitä kohtia ja haavoja, joihin laulut osuvat. Aikuisillakin”, Milli arvelee.
”Juuri tuota ominaisuutta ihailen Millissä. Hän osaa lukea ihmisiä ja pohdiskelee asioita ikäisekseen todella kypsästi. Ne ovat todella tärkeitä taitoja elämässä”, Meiju kehuu.
Vaikea yläaste
Vaikeinta aikaa Millille oli yläaste, jolloin hän joutui hakemaan paikkaansa koulussa. Kipuilu heijastui kotiinkin.
”Nuorena podin kriisiä omasta ulkonäöstä, kaverisuhteista ja muiden mielipiteistä. Nykyään en ota niitä enää itseeni, vaan annan kommenttien mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tärkeintä on, että tiedän itse, kuka olen”, Milli sanoo.
”Sinä et ole ikinä hölmöillyt, mutta murrosiässä hait muuten rajojasi ja kuohuit. Muistan kyllä miettineeni usein, että kuinka kauan tätä vaihetta vielä kestää. Se oli rankkaa aikaa koko perheelle”, Meiju sanoo.
Hän kertoo itsekin oireilleensa teinivuosina. Murrosikä ravisutti mieltä.
”Löysin kuitenkin apua musiikista. Minulla oli jo kolmetoistavuotiaana oma bändi, jossa pääsin purkamaan ahdistuksiani rumpuja hakkaamalla ja laulamalla. Tärkeintä on, että jokaisella on oma tapansa käsitellä vaikeuksia, sillä haasteita elämässä riittää aikuiseksi asti.”
Äidin nuoruusvuodet jäävät askarruttamaan Milliä. Millainen tämä oli ja mitä teki? Törttöilikö edes?
”Onko sinulla jotain salaisuutta, jota et ole meille kertonut?”, tytär tivaa.
”Ai kauhea! Enhän minä voi sitä paljastaa” Meiju kiusaa, mutta päästää uteliaan lapsen pian pälkähästä.
”No, enhän minä oikeasti mitään ihmeitä tehnyt. Kävin lukiota ja tienasin rahaa myymällä farkkuja MicMacissa. Meillä oli kotona aika tiukka kuri. Jos vein poikaystäviä kotiin, isä teki kyllä selväksi heille, että takaisin ei tarvitse tulla.”
Milli arvelee, että Meijun omat nuoruuskokemukset ovat ehkä vaikuttaneet siihen, millainen tästä on tullut äitinä.
”Äiti on tosi rento ja monen asian suhteen salliva. Minulla on ollut aina sellainen olo, että kotona on helppo hengittää. Koen, että minuun on luotettu ja olen saanut tehdä päätöksiä itsenäisesti. Sekin on hyvä tietää, että äiti kyllä rientää apuun, jos ajaudun pahaan pulaan.”
Meiju huomauttaa, että on hänelläkin kasvattajana periaatteensa. Rakkautta on myös rajojen asettaminen.
”Tupakkaa ei kannata ruveta polttamaan eikä viinan kanssa läträämään. Ja huumeista haluan lasteni pysyvän kaukana. Muilta osin olen antanut aika paljon vapautta, vaikka siitä olisi välillä seurannut virheitäkin. Minusta on terveellistä, että lapset joutuvat oppimaan jotkut asiat kantapään kautta.”
Kammottava sotkuläjä
Aina toistokaan ei auta. Meiju sanoo, että verenpaine kohoaa joka kerta, kun hän avaa Millin huoneen oven. Äidillä ja tyttärellä on erilaiset siisteyskäsitykset.
”Millin huone on kammottava sotkuläjä. Vaatteet ovat aina mytyissä pitkin lattioita ja sänky petaamatta. Muutaman kerran jaksan asiasta sanoa, mutta jos ei mitään tapahdu, sorrun itse siivoamaan huoneen, kun en kestä katsoa sitä. Tiedän, että se on virhe, mutta en voi muutakaan.”
”No mutta se johtuu vaatekaapistani. Siellä on hyllyjä liian harvakseltaan. Kun yritän ottaa kaapista jotain, vaatepinot tippuvat lattialle”, Milli puolustautuu.
”Ai se on hyllyjen vika?”, äiti kiusoittelee.
Millikin tietää, mikä Meijussa ärsyttää. Äiti häiritsee tyttären puhelinkeskusteluja.
”On aivan sama, kuka luurin toisessa päässä on: äiti puhuu jatkuvasti päälleni ja huutelee vierestä välikommentteja, vaikkei asia kuuluisi hänelle pätkääkään. Se on todella raivostuttavaa.”
Arkista vääntöä
Pienistä arkisista väännöistä huolimatta perheessä riidellään harvoin. Milli epäilee, että äiti ei osaa edes kunnolla suuttua.
”Äiti ei saa koskaan raivareita. Ja jos hän hiiltyykin, kohtaus kestää ehkä pari minuuttia. Sen jälkeen äiti ei yleensä muista koko juttua.”
Äidin työn kautta Milli on nähnyt artistielämän arjen: pitkät keikkamatkat viikonloppuisin, studiotyöskentelyn ja julkisuuden.
”Äidin ammatissa ei ole minulle mitään taianomaista tai erikoista. Olen oppinut, että kuuluisat artistitkin ovat ihan tavallisia ihmisiä. Olen mennyt sanattomaksi vain kerran: silloin, kun fanitin laulaja Robinia ja tapasin hänet samalla studiolla äidin kanssa. Seisoin vain tuppisuuna, ja veljeni kysyi Robinilta kaikki kysymykset, jotka minun piti esittää”, Milli muistelee nauraen.
Äidin 35 vuotta kestänyttä uraa tytär pitää huikeana saavutuksena, johon moni ei pysty.
”Minusta on mahtava juttu, että hän on pystynyt tekemään nuoruuden unelmasta itselleen ammatin ja vielä pysymään alalla niin pitkään. Ihailen äidin intohimoista
suhtautumista elämään. Hän on todistanut, että lujalla tahdolla ja kovalla työllä mikä tahansa on mahdollista.”
Nuorena äitinä Meiju muistaa lähteneensä viikonlopun keikkamatkoille haikein mielin. Sydäntä raastoi nähdä lapset keittiön ikkunassa vilkuttamassa.
”Vaikka tiesin, että lapset olivat hyvässä hoivassa kotona isänsä kanssa, niin kyllä lähteminen sisältä kaiversi. Onneksi olin vastavuoroisesti kotona viikolla, jolloin ehdin viettää lasten kanssa tiiviisti aikaa”, hän muistelee.
Omaa tilaa
Nyt lapset ovat iässä, jossa he kaipaavatkin jo omaa tilaa. Meiju tunnistaa Millissä saman vapauden kaipuun kuin itsessään. Se on ollut hänelle parisuhteessakin elinehto.
”Muistan, kun nuorempana katselin pariskuntia, jotka nyhjäsivät kylki kyljessä ja tekivät kaiken yhdessä. Mietin silloin, että en voi ikinä mennä naimisiin tai ylipäätään seurustella, jos elämä muuttuu tuollaiseksi. Luulin, että se on ainoa parisuhteen muoto”, Meiju tunnustaa.
Nykyisessä puolisossaan Meiju arvostaa eniten itsenäisyyttä. Kykyä olla yhdessä, mutta kuitenkin omina yksilöinään.
”Toivottavasti sinäkin löydät kivan miehen, joka osaa antaa sinulle tilaa eikä ole mustasukkainen. Huonoa miestä ei kannata ottaa. Elämä on liian lyhyt haaskattavaksi väärään suhteeseen”, Meiju neuvoo.
”Kyllä minä sen tiedän. Olen kantapään kautta tuon jo oppinut”, tytär vakuuttaa.
Hän haaveilee itsekin saavansa joskus oman perheen. Ensin on kuitenkin saatava oma elämä alkuun niin, että siivet kantavat.
Äidistä lasten kotoa muutto tuntuu ajatuksena sekä haikealta että luonnolliselta.
”Onhan se omituista sitten, kun jäämme mieheni kanssa kaksin. Saattaisi sekin ärsyttää, jos lapset asuisivat kotona vielä kolmekymppisinä. Kai te tulette meitä sitten katsomaan, kun olemme vanhoja?” Meiju varmistelee ja tekee lähtöä oman äitinsä luokse.
86-vuotias äiti asuu yhä kotonaan Helsingin Puistolassa, mutta tarvitsee usein apua ostoksissa.
”Äidin jalat ovat huonossa kunnossa, mutta pää toimii yhä kuin partaveitsi. Hän soittaa vielä pianoakin.”
Musiikin Meiju haluaa pysyvän mukana omassakin arjessaan vanhaksi asti.
”Köpöttelen keikoille blingbling-rollaattorilla, jonka sarvissa roikkuvat diskopallot.” ●
