Alkuvuodesta on hetki aikaa hengähtää. Matleena Kuusniemi, 49, on äskettäin lopettanut uuden televisiosarjan kuvaukset, ja seuraavat ovat luvassa vasta keväällä.

Hiljaisessa vaiheessa ei ole mitään uutta tai ihmeellistä, sillä näyttelijän työ on aaltoliikettä. Helsingissä miehensä ja lastensa kanssa asuva Matleena on ollut freelancer lähes koko uransa, reilut 20 vuotta.

”Keksin kyllä tekemistä. Elämässäni ei tarvitse olla hirveästi tapahtumia eikä kalenterin täynnä. En nauti kiireestä, enkä ole kauhean touhukas. Pystyn hyvinkin pötköttämään. Voin kutsua sitä joko laiskuudeksi tai läsnäoloksi.”

Helmikuun alussa sai ensi-iltansa Marja Pyykön ohjaama Skimbagirls-elokuva, jossa Matleenalla on yksi pääosista. Komediassa ystäväporukka seikkailee Lapissa.

”Vaikka tykkään tehdä draamaa, oli kiva päästä opettelemaan myös komediaa. Ihailen ihmisiä, jotka hallitsevat huumorin ja joiden seurassa ihmiset nauravat.”

Elokuvassa Matleena näyttelee Ria Katajan, Armi Toivasen ja Anna-Maija Tuokon rinnalla. Kaikki sujui sutjakkaasti.

”Naisten kanssa on aina ihanaa näytellä, koska naiset antavat luontaisesti tilaa eikä tarvitse olla pitämässä puoliaan. Minulle on tärkeää se, kenen kanssa saan tehdä töitä. Työryhmä vaikuttaa heti työn laatuun.”

”Näyttelijän ammatissa on pakko uskoa itseensä ja siihen, mitä tekee. Ja siihen, että töitä on myös jatkossa. Uskon ja toivon, että joku tarvitsee minua vielä näyttelijänä ja pystyn täyttämään odotukset.

Usko näkyy elämässäni myös arvoina ja luottamuksena siihen, että elämä kantaa aina. Tulen uskonnollisesta perheestä. Isäni Pekka Kuusniemi oli kirkkoherra ja vaarini Aimo T. Nikolainen piispa. Myös veljeni Juhana on pappi. Vaarini toivoi, että isosiskostani Marjaanasta olisi tullut Suomen ensimmäinen naispappi, mutta hänestä tuli näyttelijä niin kuin minustakin.

Tunnen silti, ettei uskoa koskaan tuputettu. Se oli enemmänkin pohdiskelua elämästä ja ihmisyydestä. Tykkään itsekin pohdiskella ja keskustella vaikeistakin asioista.

En ole ikinä kapinoinut kristillisiä arvoja vastaan. Kyse on asioista, joista tulee hyvä olo, mutta joita meidän ihmisten on inhimillisistä syistä vaikea noudattaa tai toteuttaa: rehellisyys, totuus, ystävällisyys, auttaminen, suvaitsevaisuus.

Kun elämässä tulee kriisejä, yritän ratkaista ne arvojeni mukaisesti. Olen tapakristitty: rukoilen hädässä ja kiitän muistaessani. Pyrin olemaan kiitollinen niin hyvästä kuin pahastakin.

Kriiseissä punnitaan, miten arvot omassa elämässä toteutuvat. Myös rohkeudessa on pitkälti kyse juuri arvojen mukaan elämisestä.

Sunnuntaisin herään usein kirkonkellojen ääneen ja kuuntelen kuminaa sängyn pohjalta. Kirkonkellot ovat minun äänimaljojani.

Vaikka en enää käy kirkossa, kuulun seurakuntaan ja arvostan kirkon tekemää hyvää. Kirkko on minulle auttamisrahoituskohde. Ja pakotan kyllä oman perheeni vuosittain jouluevankeliumin lukuun.”

”Olen harrastanut astangajoogaa yli 20 vuotta. Se on pidempi suhde kuin yksikään ihmissuhteeni. Vaikka olen vaihtelunhaluinen ihminen, joogaa olen jaksanut hinkata. Mitä enemmän harrastan sitä, sitä enemmän opin. Jooga on myös meditatiivinen hengitysharjoitus.

Meni kymmenen vuotta ennen kuin opin joogaamaan sopivan kevyesti, suorittamatta. Nyt teen harjoituksen itselleni ja omaan tahtiin joogasalilla, jossa ohjaaja korjaa tarvittaessa liikkeitä. Olen ilmiselvästi yksilö- laji-ihminen ja nautin siitä, että astangassa saan tehdä harjoituksen yksin. Pystyn keskittymään omaan olooni ja kroppaani. Saan silti energiaa muilta salissa olevilta ihmisiltä.

Aloin käydä uimassa säännöllisesti lukio- ikäisenä. Opettelin eri tekniikat itsekseni tarkkailemalla kilpauimareita. Seurasin heidän liikkeitään veden alla ja matkin. Kun uinti tuntuu kevyeltä ja helpolta, tietää tekevänsä jotain oikein.

Tykkään uida yksin. Välillä huomaan kilpailevani muiden radalla uivien kanssa. Samalla tsemppaan itseäni ja saan tehoja irti.

Uinnin myötä olen ymmärtänyt, että kilpailustakin voin nauttia. Kilpailua tai voiton tavoittelua ei suosittu lapsuudenkodissani, joten olen opetellut hyvää kilpailua vasta aikuisena. Olen huomannut, että minullakin on kilpailuviettiä.

Liikunta merkitsee minulle silti ennen kaikkea kehonhuoltoa. Näyttelijänä kropasta on pakko pitää huolta. Kuntoillessa konkretisoituu myös ammatissa vaadittava notkeus, joustavuus ja suostumus.

Mieli vaikuttaa liikkeeseen. Jos mielessäni tökkii, myös kroppani tökkii. Jos mieleni taipuu, kehonikin taipuu.”

”Kolmekymppisenä minulle heräsi voimakas tarve luoda oma yhteisöni: pienoismaailma, joka pysyy.

Aviomieheni ja kaksi poikaani ovat tuoneet elämääni tärkeää vakautta, jota kaipasin. Kun kaikki muu vaihtuu ja liikkuu, perhe on pysyvä vastavoima muutoksille.

Elämäni onnellisinta aikaa oli, kun nyt 14- ja 11-vuotiaat lapseni olivat pieniä. Päiviin mahtui sata tunnetta, mutta fokus oli oleellisessa. Elämä oli yksinkertaisuudessaan siinä.

Olin lasteni kanssa viisi vuotta kotona ja tunsin olevani merkityksellinen ja hyödyllinen. Se oli tärkeää, sillä näyttelijän työssä kyseenalaistan välillä hyödyllisyyteni.

Poikani tuottavat minulle valtavasti iloa. Minun on helppo heittäytyä lasten tasolle ja leikkiä heidän kanssaan. Lasten kanssa on helpompi neuvotella asioista kuin aikuisten. Ehkä lapset ovat puhtaampia aikuisten ongelmista. He suhtautuvat asioihin välittömästi ja vähemmän ehdottomasti.

Rakastan lapsiani niin ehdottomasti, että olen valmis antamaan heille kaiken laskematta, mitä saan itselleni. Varmasti kasvatan heitä aivan väärin ja onnistun pilaamaan heidät jollain lailla.

Perhe on ainoa yhteisö, johon tunnen kuuluvani ja josta haluan pitää kiinni. Olen aina ollut yksinkulkija ja minua pidetään varmasti ulkopuolisena.

Ahdistun, jos minut suljetaan tiettyyn porukkaan. Kun kuvasin jokin aika sitten paloasemalle sijoittuvaa sarjaa, ymmärsin, miten tiiviisti palomiehet ovat yhdessä. Pyörittelin silmiäni, että tuo olisi minulle liikaa. Olen utelias ja pidän ihmisiin tutustumisesta, mutta nautin siitä, että työssäni kaikki on väliaikaista.

Siinä, etten välttämättä näe enää samoja ihmisiä uudelleen, on jotain hienoa ja kohtalokasta.

Opin arvostamaan ystäviä vasta yli 20-vuotiaana, mutta nyt olen sitoutunut ystävä. Pidän päivittäin yhteyttä soittamalla tai viestittelemällä ainakin yhden kanssa.

Minulla on 5–10 läheistä ystävää, joiden kanssa tapaamme, matkustamme, käymme teatterissa ja juhlimme. Ikäskaalamme on 30–70 vuotta, joten sukupolvieroja löytyy.

Ystävät merkitsevät minulle omaa elämää. Kun on omat rahat ja omat ystävät, pääsee jo pitkälle.

Ystävyys on myös huolehtimista, aina palvelutaloon asti. Saan olla ystävieni kanssa täysin oma itseni. Tuntuu kivalta tietää, että on rakastettu rasittavanakin.

Ystäväpiirissäni hyväksytään heikot puolet ja hetket, eikä kenenkään tarvitse esittää mitään. Aina löytyy joku, joka skarppaa ja kannattelee.”

”Kärsin misofoniasta eli valikoivasta ääniyliherkkyydestä, jossa tietyt äänet tuntuvat ylitsepääsemättömän ärsyttäviltä. Tilaa kutsutaan myös korvaraivoksi, eikä siihen ole parannuskeinoa.

En ole saanut diagnoosia, mutta olen täysin varma, että aistiyliherkkyydessäni on kyse siitä. Kun näen jossain kirjoituksen aiheesta, kannan sen aina miehelleni ja sanon, että lue nyt vaikka.

Esimerkiksi maiskutus, viheltely, rummuttelu, naksuttelu, autonoven paiskaaminen tai tiskikoneen tyhjentäminen aiheuttaa minulle sietämättömän olon. Säpsähdän ja reagoin voimakkaasti. Tunnen, että pääni räjähtää. Mikään ääni luonnossa ei saa minua reagoimaan samoin.

Paras tapa rauhoittaa oloa on poistua paikalta, mutta aina se ei tietenkään onnistu. Vastamelukuulokkeet ovat pelastukseni. Olen ne päässä usein kotonakin.

Jos jokin tauti pitää valita, tämä on ihan ok.”

Näytteleminen on minulle tapa kommunikoida ja kertoa tarinaa. Olin nuorempana ujo ja arka. Tämä vanha minäni sai tulla näkyväksi ja nähdyksi roolien kautta ja persoonani pääsi esiin. Näytellessä saan yhä haravoida tunteitani. Se on minulle puhdistava kokemus, jonkinlainen katarsis.

Taide tarjoaa aina välineitä tunteiden käsittelyyn. Olen pienestä pitäen hakenut surullisena lohtua muun muassa kirjallisuudesta.

Jos lukee, ei tunne itseään koskaan yksinäiseksi. Hyvä leffa tai teatteriesitys tarjoaa paon todellisuudesta tai vertaistukea.

Kulttuuri myös inspiroi. Vaikka en pitäisi jonkun taiteilijan töistä, tekijä itsessään voi olla niin innoittava, että haluan seurata häntä. Olen opiskellut taidehistoriaa ja estetiikkaa, mutta vaikka en tajuaisi taidenäyttelystä mitään, se tarjoaa silti sielun ravintoa ja tekee hyvää.

Näytteleminen on iso osa olemassaoloani ja toimeentuloani. Sen lopettaminen tuntuisi varmasti samalta kuin raajan menettäminen. Se olisi aika iso vamma, mutta väitän, että selviäisin.

Haaveeni on kuitenkin olla näyttelijä koko elämäni. Saan työstäni iloa ja se tuntuu tärkeältä.

”Minulla on aina ollut heikko itsesuojeluvaisto. En ole osannut ajatella niin pitkälle, että ymmärtäisin, että jostain voi koitua minulle harmia.

Minulle ei ole itsetarkoitus aiheuttaa sotkuja ja riitoja tai polttaa siltoja, mutta olen joutunut moniin konflikteihin enkä pelkää niitä. En hyväksy vääryyttä ja puhun suoraan. En osaa ajatella, että epäkohtiin puuttumisessa olisi mitään erityisen rohkeaa. Minä vain toimin luonnostani niin.

Olen tunnistanut rajojani vasta aikuisiällä ja miettinyt paljon, millaista oikeanlainen rajojen veto on. Joudun tunnustelemaan rajojani ja muistuttamaan itseäni niistä jatkuvasti.

Yritän vaatia rajojeni kunnioittamista. Aivan viime vuosina olen joutunut työssäni pari kertaa tilanteeseen, jossa rajojani ei ole kuunneltu intiimikohtauksissa, vaan niistä on alettu neuvotella. Sanoin siitä tuotannossa, ja lopulta tilanteet selvitettiin mutkien kautta.

Intiimikohtauksien teosta kyllä puhutaan: tuotannoissa on läheisyyskoordinaattoreita ja ennen kohtauksien kuvaamista pidetään intiimikeskusteluja.

Ihmiset alalla sanovat, että kunnioittavat näyttelijöiden rajoja, mutta käytäntö voi olla toinen. Joku saattaa jopa huikata, että ”nyt vain improvisoitte, älkää ujostelko”. Ei intiimikohtauksia enää nykyään kuulu improvisoida.

Ymmärsin näiden tilanteiden myötä, etten vielä osaa pitää rajojani. Rajojen pitäminen on sitä, että ilmoittaa rajansa jämptisti eikä ala neuvotella niistä.

Toisaalta minunkin pitää opetella ilmaisemaan asioita uudella tavalla. Voin vaikuttaa asioihin vain kehittämällä itseäni. Sen sijaan että moittisin toisia, keskityn hakemaan ratkaisuja.

Rehellisyys on minulle tärkeä arvo. Rehellisyys ei tarkoita, etten voisi olla myönteinen. En voi valehdella, mutta voin kiinnittää huomioni hyvään.

Olen pohtinut myös rehellisyyttä suhteessa itseeni. On niin helppo huijata itseään ja elää itsepetoksessa. Kun arvioin muita, syyttävä sormi kääntyy yhä useammin itseänikin kohti.”

”On hirvittävän iso lohtu, että pystyn nykyään suhteuttamaan asioita sekä hyvässä että pahassa. Näen, että asiat voisivat olla huonomminkin.

Olen yrittänyt kehittää optimismia ja myönteisyyttä. Pyrin olemaan impulsiivisempi ja sanomaan asioille enemmän kyllä.

En ole koskaan hirveästi miettinyt, mitä muut ajattelevat minusta. En esimerkiksi ole lainkaan sosiaalisessa mediassa. Minulla ei ole tarvetta jakaa elämääni somessa, koska silloin joutuisin nimenomaan miettimään, mitä muut minusta ajattelevat.

Ymmärrän toki, että moni voi saada somen kautta myönteistä palautetta, mikä on sekin tärkeää.

Suhtautumiseni juontaa varmasti siitä, miten minut on kasvatettu. Kun isäni kävi ruokakaupassa, hän keräsi joskus kaikki ostokset taskuihinsa korin sijaan. Hän ei hätkähtänyt muiden reaktioita vaan ennemmin nautti siitä, että ihmiset luulivat hänen varastavan. Kassalla isä nosti kaikki ostokset hihnalle ja maksoi.

Vanhempani ovat aina eläneet omaa elämäänsä miettimättä muiden mielipiteitä. Se ei tarkoita, että ei ottaisi muita huomioon.

Kyse on myös rentoudesta. Ennen äitini 80-vuotissynttäreitä kauhistelin hieman, että juhlapöytäliinassa oli reikä. Äitini totesi, että liina on sata vuotta vanha, siinä on reikiä ja ne saavat näkyä. Se on elämää.

Haluan itsekin ajatella, ettei kaiken pidä aina näyttää hyvältä. Asiat voivat olla kauniita, koska niiden takana on ajatus – eivät siksi, että ne ovat täydellisiä.”

Kuvauspaikka: Taideyliopisto

Artikkelin lyhyempi versio on ilmestynyt Eevassa 2/2023.