
Marjatta Leppänen, 80, tunnetaan laulajana ja viihdetaiteilijana, joka sai ensimmäisenä naisena Suomessa oman ravintolashow’n. Hänet muistetaan myös radion Puhelinlangat laulaa -toivekonsertin juontajana ja television Ilkamista. Yli kaksikymmentä vuotta kestänyt avioliitto Carl Öhmanin kanssa päättyi eroon. Toinen aviomies, Jaakko Salo, kuoli yllättäen puoli vuotta häiden jälkeen.
Mitä kohokohtia uran varrelta muistelet mieluiten, Marjatta Leppänen?
”Yksi parhaita muistojani on, kun esiinnyin ensimmäistä kertaa oikean bändin kanssa vuonna 1956. Minut pestattiin Matti Heinivahon tilalle solistiksi Pelimannipojat-orkesteriin, kun hän oli lähdössä armeijaan.
Uusi Iloinen Teatteri perustettiin vuonna 1979, ja olin siinä mukana 25 vuotta. Jokainen UIT:n ensi-ilta oli kohokohta. Oli harjoiteltu kuukausi, opittu sketsien tekstit, laulujen stemmat ja sanat sekä yhteisnumeroiden tanssiaskeleet. Esiripun auettua saimme esiintyä täydelle salille.”
Mille asioille osaat nyt jo nauraa?
”Olen aina nauranut itselleni: itseironia on vahvuuteni. Päästän välillä sammakoita suustani, mutta itselle nauraminen pelastaa monesta. Varmasti pitkä yhteistyö Jaakko Salon, Jukka Virtasen ja Matti Kuuslan kanssa karisti viimeistään tosikkomaisuuden.”
Mitkä ovat olleet vaikeimpia hetkiä elämässäsi?
”Ne kaikki liittyvät kuolemaan. Pikkuveljeni Risto sairastui aivokasvaimeen, jota ei onnistuttu poistamaan leikkauksella. Äiti ei halunnut jättää häntä sairaalaan, vaan me hoidimme hänet kotona saamatta häneen mitään kontaktia. Aviomieheni Jaakko Salon kuolema, vanhempieni ja sisarteni sekä läheisten ystävien kuolemat ovat myös olleet minulle hyvin vaikeita.”
Entä mitkä ovat olleet elämäsi parhaimpia hetkiä?
”Ylivoimaisesti onnellisinta aikaa oli jakso 1970-luvulta vuosituhannen vaihteeseen. Menimme naimisiin Callen kanssa ja pian perustettiin Uusi Iloinen Teatteri. Tärkeitä ovat olleet myös luontokokemukset, sienestäminen, laskettelumatkat ja matkat kaukomaille, Kiinaan, Afrikkaan ja Balille asti. Teatterimatkat Lontooseen ystäväni Ilse Raution kanssa olivat aiemmin jokasyksyinen juttu. Vieläkin on paljon koettavaa, jos vain jaksaa nähdä vaivaa.”
Millaiset välit sinulla on entisen miehesi Carl Öhmanin kanssa?
”Käyn kerran viikossa katsomassa häntä hoitokodissa. Puhuttavaa on aina paljon, sillä meillä oli valtavan pitkä yhteinen elämä. Puhumme yhteisistä ystävistä ja tutuista. Ikävyydet ovat ollutta ja mennyttä ja välimme ovat kivat. Anteeksianto on tärkeää elämässä.”
Mitä ystävyyssuhteet merkitsevät sinulle nyt?
”Ne ovat hyvin tärkeitä. Kuuden naisen ’Sienisiskot’ on kokoontunut joka syksy jo kolmenkymmenen vuoden ajan. Vietämme pari vuorokautta yhdessä, sienestämme, teemme ruokaa, syömme ja kiistelemme joskus aamuun asti.
’Puhelintytöt’ koostuu neljästä yksinasuvasta naisesta, joista jokainen vuorollaan soittaa päivittäin kolmelle muulle tai lähettää viestin. Jos vastausta ei kuulu iltapäivään mennessä, tiedämme miten toimia.
Käymme myös elokuvissa ja teatterissa yhdessä. Lisäksi pelaan canastaa kolmen ikäiseni naisen kanssa kerran viikossa. Erityisen hyvä ystäväni on toisen mieheni lapsenlapsi, näyttelijä Marja Salo, jonka kanssa tapaamme usein. Viihdyn hyvin myös itsekseni kotona nykyään.”
Teet edelleen juontokeikkoja. Kaipaatko esiintymään?
”Juontaminen on mukavaa, mutta minulla ei ole suurta intohimoa päästä lavalle. Esiintyminen on kuitenkin ainoa asia, jonka osaan, ja aina se on ollut kivaa, ei koskaan vastenmielistä.
Olen perheen viides tyttö, ja meillä laulettiin paljon. Jo nelivuotiaana lauloin torilla enkä koulussa koskaan jännittänyt esiintymistä. Minulla on ollut siinä mielessä hyvä itsetunto. Myöhemmin jouduin varoituksetta aika koviin paikkoihin työelämässä. Oli pakko ottaa vastuuta ja pärjätä.”
Kadutko mitään, tehtyjä tai tekemättömiä asioita?
”1960-luvulla minulla oli mahdollisuus ottaa kitaratunteja Ingmar Englundilta, joka oli hieno muusikko ja mukava ihminen. Lasse Mårtenson oli auttanut minua kitaran valitsemisessa. Olin kuitenkin niin lyhytjännitteinen, että lopetin tunnit, kun en mielestäni oppinut tarpeeksi nopeasti. Niinpä laulan nykyisin vain harvoin, koska minulla ei ole vakituista säestäjää. Se harmittaa.
Myös kielten opiskelussa olen ollut kärsimätön. En ole oppinut italiaa tai ranskaa niin hyvin kuin haluaisin. Mutta en ole enää niin ankara itseäni kohtaan, vaan olen oppinut armollisemmaksi.”
Mitä hyvää tai vaikeaa on vanhenemisessa?
”Eihän se ole mukavaa, kun tajuaa, ettei enää pysty siihen mihin ennen. Olen kuitenkin iloinen, että muistini toimii hyvin. Minusta on myös tullut iän myötä mukavampi ihminen. Vaikka tietäisin olevani oikeassa, voin pitää suuni kiinni. Särmät ovat hioutuneet, enkä enää arvostele niin kärkkäästi esimerkiksi muita esiintyjiä tai roolisuorituksia. Kiltteyteni vain lisääntyy, mutta viisasta vanhusta minusta ei tule koskaan.”
Kuvat: Petri Mulari ja A-lehtien kuvatoimitus
Juttu on julkaistu Eevan numerossa 12/2017.