Missä olit, kun tajusit, että Suomi on hätätilassa? Moni meistä muistaa epätodellisen kevään 2020 koko elämänsä, myös Marianne Heikkilä
Hän kertoo saaneensa työssään hiljaisia signaaleja viranomaisilta ja Marttaliiton hallituksen puheenjohtajalta, europarlamentaarikko Sirpa Pietikäiseltä, jo joitakin päiviä etukäteen. Kukaan ei kuitenkaan heti ymmärtänyt pandemian vakavuutta ja laajuutta.
Tietoa tihkui lisää, ja 13. maaliskuuta alkanut viikonloppu mullisti Mariannen ja monen muunkin suomalaisen elämän. Hänen johtamansa Marttaliitto halusi valtakunnallisena järjestönä olla eturintamassa tukemassa kansalaisia ja viranomaisia. Valmius- ja varautumisohjelma otettiin heti käyttöön.
”Kaikki oli jotenkin epätodellista. Kun rajoituksista ilmoitettiin, piti toimia heti. Olin hämmentynyt ja vähän pelokaskin, mutta en ehtinyt miettiä omia tunteitani.”
Kriisityö on tuttua
Mariannella on ennestään kokemusta paitsi auttamisesta myös kriisityöstä. Kaakkois-Aasian tsunamin aikaan Marianne oli juuri aloittanut Kirkon Ulkomaanavussa, ja sittemmin hän oli mukana toimittamassa apua Haitin maanjäristyksen uhreille.
Tällä kertaa muuttui lisäksi Mariannen arki, sillä kaikki Marttaliiton työntekijät siirtyivät työskentelemään kodeistaan käsin. Marianne on ennenkin tehnyt osittain töitä kotoaan käsin, mutta uutta on, että koko työyhteisö toimii etänä.
Samalla mullistui myös Mariannen kotielämä, sillä koko perhe asuu ja työskentelee nyt samoissa tiloissa. Aviomies, Bauer Median luova johtaja Ismo Heikkilä, tekee etätöitä, ja lapset, opiskeleva Robert, 23, ja lukiota vielä käyvä Isabella, 18, ovat osittain muuttaneet takaisin vanhempiensa huomaan.
”Lapsillamme on omat asunnot lähellä meitä, mutta nyt he viettävät paljon aikaa meillä, opiskelevat ja syövät kanssamme”, Marianne Heikkilä kertoo.
Perhe käy yhdessä myös ulkoilemassa ja kävelemässä luontopoluilla, ja kaikki neljä ovat tiiviisti sosiaalisessa karanteenissa. Sen vuoksi lapsetkaan eivät tapaa kavereitaan.
Mariannen mielestä on luontevaa, että hätätilanteessa perhe tiivistyy yhteen ja hakee tukea toisistaan.
”Se on mielekästä, mutta toisaalta on myös haastavaa huolehtia sekä töistä että kaikkien opiskelusta ja kotiasioista, kun olemme koko ajan lähekkäin. Arkeen on pitänyt löytää yhteinen rytmi.”
Perhe on rakentanut melko tiukat rutiinit, on sovittu siivousvuorot ja ruokailuajat.
Marianne ei tunnista itseään kodinhengettäreksi. Hän ei esimerkiksi juurikaan laita ruokaa, vaikka sanoo kyllä selviävänsä keittiössä.
”Martoilla on hyviä reseptejä, ja kaikki tarvittava löytyy verkosta.”
Aviomies on perheessä keittiön päällikkö.
”Ismo ei tehnyt lapsena ruokaa, koska hänen äitinsä oli suurtalousemäntä, mutta aikuisiällä hänestä on kehittynyt todellinen mestarikokki.”
Eristysaikana on kuitenkin päätetty, että jokainen on vuorollaan keittiössä apuna, jotta Ismon ei tarvitse olla yksin vastuussa ruuanlaitosta.
Ketään ei tavata
Marianne on pysynyt tiukasti vapaaehtoisessa karanteenissaan alusta asti. Ketään ei tavata lapsia lukuun ottamatta. Tämäkin haastattelu tehtiin puhelimitse.
Lieksassa asuvaan äitiinsä Roswitha Möhringiin Marianne on pitänyt yhteyttä lähinnä Facebookissa ja tekstiviestein.
”Äitini on kova huolehtimaan, mutta hän ei oikein välitä puhua puhelimessa.”
Marianne lisää, että 76-vuotias Roswitha harmittelee lähinnä sitä, ettei pääse uimahalliin.
”Siinä mielessä hän kuuluu villeihin senioreihin, että hän ei malta pysyä kotona, vaan hoitaa itse ruokaostokset ja ajelee autollaan. Mutta eipä siellä syrjäseuduilla ole paljon kontaktejakaan.”
Isä Markku Heikkilä asuu palvelutalossa Tampereella, ja häneen tytär pitää yhteyttä puhelimitse.
Karanteeni ei ahdista Mariannea, sillä siitä huolimatta hän on voinut tehdä paljon hallitus- ja avustustyötä. Muiden auttaminen on luontaista hänelle.
Marianne sanoo olevansa hengellinen humanisti ja optimisti. Hän siteeraa Martti Lutheria: ”Vaikka tietäisin, että maailmanloppu tulee huomenna, istuttaisin tänään omenapuun.”
”Opin jo lapsena isoäidiltäni, että ei kannata valittaa ja vikistä, vaan toimia. Tajusin varhain, että suuri ja pysyvä muutos edellyttää yhteistä tekemistä ja yhteisöllisyyttä.”
Myötätunnon tarve
Nuorena Mariannen olisi ollut luontevaa seurata vanhempiensa jälkiä kaupalliselle alalle, mutta hän halusi opiskella jotain ihmisyyttä ja todellisuutta syventävää. Hänellä oli jo silloin suuri oikeudenmukaisuuden ja myötätunnon tarve.
”En kokenut dramaattista uskoontuloa, mutta liikuin kavereitteni kanssa kristillisen musiikin gospelpiireissä. Pro Fide -yhtyeen muusikko Mikko Kuustonen oli meidän idolimme”, Marianne muistelee.
Teologia kiinnosti, ja nuori maailmanparantaja pääsi opiskelemaan papiksi vuonna 1989, vuosi sen jälkeen, kun naispappeus oli hyväksytty Suomessa.
Valmistumisensa jälkeen Marianne ehti toimia vain vuoden seurakuntapappina.
”Asuin Helsingissä hyvinvoivien ihmisten Munkkiniemessä, ja olin nuorisopappina Vantaan Hakunilassa. Ne olivat kaksi erilaista maailmaa, ja kohtasin itselleni ennestään tuntemattomia ongelmia. Halu auttaa vain kasvoi.”
Organisaattori
Marianne huomasi varsin pian olevansa enemmän organisaattori kuin perinteinen pappi, ja hän päätyi auttamaan ihmisiä järjestötyön kautta.
”Minussa asuu sisäinen diakoni ja sielunhoitaja valmiina tarjoamaan kuuntelevaa läsnäoloa, mutta olen myös tekijä ja toimeenpanija. Sikäli nykyinen työni sopii minulle hyvin.”
Mariannella on edelleen myös muita järjestötehtäviä. Hän osallistuu Autismisäätiön, Kuluttajaliiton, Jane ja Aatos Erkon säätiön sekä Sininauha Oy:n toimintaan. Hän toimii myös kotipaikkansa Lauttasaaren seurakuntaneuvostossa sekä monissa kirkon, valtionhallinnon ja yritysten työryhmissä.
Lisäksi Marianne tekee edelleen satunnaisesti perinteisiä papin töitä, pitää marttapyhinä jumalanpalveluksia ja toimii hautajais-, vihki- ja kastepappina läheistensä piirissä.
”Viimeksi kastoin vauvan, jonka äiti oli hoitanut poikaani, kun tämä oli pieni. Se oli kaunis tilaisuus.”
Tärkeä tunnustus
Äskettäin Marianne sai yllättävää kiitosta työstään, kun hänet nimitettiin rovastiksi. Kyseessä on arvonimi, jota ei voi anoa, vaan piispa myöntää sen kirkollisessa työssä erityisen ansioituneelle papille. Nimitys tulee latinan sanasta praepositus, eteen asetettu.
Marianne on vilpittömän iloinen tunnustuksesta.
”Tuntuu hyvältä, että kirkko arvostaa järjestöihmisiä ja meidän tapaamme tehdä diakonia-, auttamis- ja sielunhoitotyötä.”
Myös nyt epidemian aikana Marianne on toiminut heikompiosaisten auttamiseksi. Hän on ollut muun muassa organisoimassa ruokaa vähävaraisille perheille ”Jokaiselle lapselle lounas” -kampanjan avulla.
Monen lapsiperheen taloudellinen tilanne ja henkinen hyvinvointi ovat nyt uhattuina. Mariannea huolestuttavat erityisesti ne noin 70 000 alkoholistiperheen lasta, jotka joutuvat kokemaan turvattomuutta, väkivaltaa ja kaltoinkohtelua. Miten he selviävät, kun kodissa ei ole turvaa eikä pakoon pääse edes kouluun?
”Elämme todella surrealistista selviytymisen ja oudon ihmiskokeen aikaa. Joillekin eristysaika voi merkitä vaikkapa itsensä kehittämistä ja joogaamista. Toiset taas hamstraavat ja tavoittelevat omaa etuaan.”
Samaan aikaan osalla ihmisistä on todellinen hätä.
”Huolta on terveyden lisäksi taloudesta, lasten oppimisesta, vanhusten selviämisestä tai yksinäisyydestä.”
Marianne uskoo, että eristys osoittaa, kuinka paljon tarvitsemme toisia ihmisiä ja ihmissuhteita.
”Poikkeustilanteissa aidot ihmissuhteet korostuvat. Ehkä tämän jälkeen tajuamme, että ihminen ei ole kone eikä hyödyke. Aitoa ihmiskontaktia ei korvaa mikään.”
Kipeät muistot
Viime viikkoina Mariannen mieleen ovat nousseet kipeät henkilökohtaiset muistot 1990-luvun lamasta. Hän oli nuori aikuinen, kun lapsuudenperheen elämä mullistui devalvaation, rahamarkkinoiden nopean vapautumisen ja Neuvostoliiton-kaupan romahduksen vuoksi.
”Olimme yksi niistä perheistä, joihin lama iski rankasti. Vanhempieni elämäntyö ja omaisuus haihtuivat ilmaan yhdessä yössä. Oli raskasta ja vaikeaa hyväksyä, että elämämme muuttui täysin.”
Marianne uskoo, että tuo aika jätti pitkät jäljet häneen ja varmasti kaikkiin muihinkin lapsiin ja nuoriin, jotka joutuivat kokemaan epävarmuuden ja vanhempiensa hädän.
”Äitini oli ostanut ensiasunnon veljelleni, ja hetkessä devalvaatio vei kaiken. Olimme myös omavelkaisia takaajia isäni erilaisille yrityslainoille.”
Perheen omaisuutta takavarikoitiin, ja he joutuivat opettelemaan niukkuuden keskellä elämistä.
”Myös häpeä oli läsnä, vaikka asioista ei silloin puhuttu. Yrittäjän ja hänen läheistensä piti itse kantaa kaikki seuraukset. Se oli karua ja ankeaa aikaa, mikään perheessämme ei ollut ennallaan.”
Kipu ei jalosta
Kun perustat järkkyvät, kokemus on Marianne Heikkilän mielestä verrattavissa äkilliseen sairastumiseen. Hän ei ole koskaan itse sairastunut vakavasti, mutta kivusta hänellä on omakohtaista kokemusta. Marianne on kärsinyt pitkään vaikeasta migreenistä. Se vaikuttaa suuresti hänen elämäänsä.
Itse asiassa Marianne elää koko ajan migreenin ehdoilla: hän joutuu tarkkailemaan elämäntapojaan ja syömistään. Hän ei ole esimerkiksi kahteenkymmeneen vuoteen käyttänyt alkoholia, koska se pahentaa hänen oireitaan. Hän on myös kasvissyöjä, eikä hän pysty nauttimaan kovin mausteisia ruokia.
”En 51-vuotiaana ja tällä kokemuksella jaksa uskoa, että kipu jalostaa. Pikemminkin ajattelen, että kipu, niin henkinen kuin fyysinenkin, on merkki jostakin. Sitä pitää kuunnella ja itsestään pitää huolehtia.”
Marianne tuntuu hiukan vaivaantuvan. Hän ei kovin mielellään puhu migreenistään, sillä hän on havainnut, että kaikkien mielestä se ei ole oikea sairaus eikä siitä kannattaisi valittaa.
”Kivut ovat erilaisia ja jokainen kokee ne omalla tavallaan. On vaikea määritellä, mikä on kenellekin isoa ja kestämätöntä. Olen oppinut keinoja, joiden avulla voin elää oman kipuni kanssa päivä kerrallaan.”
Marianne uskoo, että maailma ei ole koronapandemian jälkeen enää samanlainen kuin ennen. Parhaimmillaan siitä voi tietysti seurata jotain hyvääkin.
”Maailmanlopun enteet pakottavat meidät toimimaan inhimillisesti ja armollisesti toisiamme kohtaan.”
Pimeyden jälkeen tulee valo
Hädän hetkellä monet asetelmat kääntyvät ylösalaisin: työmarkkinaosapuolet löytävät toisensa, ja eri ammattiryhmät sekä toimijat haluavat auttaa toisiaan yhteisen ymmärryksen löytämisessä.
”Ehkä ihmiset oivaltavat jotain uutta sekä itsestään että läheisistään. Elämän arvot kirkastuvat, ja vastuu lähimmäisistä ja naapuriapu lisääntyvät. Ehkä vastakkainasettelun tarve vähenee”, hän pohtii ja muistuttaa, että yhteiskunta muuttuu nopeimmin kriisin kautta.
”Kun on seesteistä, monet tutut käytännöt ja poliittiset näkemykset hidastavat uudistumista. Kriisissä on pakko toimia nopeasti.”
Hätätila voi saada ihmiset myös pohtimaan omia arvojaan: mikä on olennaista ja tarpeellista? Voisiko esimerkiksi muuttaa kuluttamista ja elintapojaan kohtuullisemmiksi ja luontoa kunnioittavammiksi?
Marianne uskoo myös, että ne, jotka selviävät, osaavat olla entistä kiitollisempia tavallisesta arjesta, elämän lahjasta. Ehkä maailma tulee oikeasti paremmaksi.
”Todella surullista on, että kaikki eivät selviydy, ja kerrannaisvaikutukset voivat olla pitkät, kuten 1990-luvun lamassakin. Toivottavasti nykyiset päättäjät osaisivat ottaa oppia sen seurauksista.”
Marianne itse on saanut aina vaikeina hetkinä voimaa ja lohdutusta uskostaan.
”Ajattelen, että elämä kantaa kaiken surun ja ahdistuksen keskelläkin. Pimeyden jälkeen tulee aina valo.”
Jaksamisen tueksi Marianne neuvoo rakentamaan elämään hyviä yhteisiä rutiineja läheisten kanssa. Ne auttavat niin erityisoloissa mutta myös normaalissa arjessa.
”Puuhastelkaa yhdessä, kuunnelkaa toisianne, olkaa kiitollisia yhteisestä ajasta, rakentakaa yhteisiä arkisia muistoja.”
Marianne on esimerkiksi aikoinaan lähes pakottanut lapsensa lukemaan ruokarukouksen. Se on yksinkertainen ja lyhyt, mutta siitä ei tingitä, vaikka syötäisiin ravintolassa: ”Siunaa Jeesus ruokamme, ole aina luonamme. Aamen.”
Myös iltarukous on perheessä traditio, tärkeä päätös päivälle.
”Jos lapsemme ovat kotona illalla, niin halaamme aina hyvän yön toivotuksen päätteeksi.”
Ihmisarvoa ei saa polkea
Marianne on yrittänyt opettaa lapsilleen omia arvojaan: oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta ja sitä, että pitää olla heikompien puolella.
”Jokaisella ihmisellä on luovuttamaton ihmisarvo, eikä sitä saa polkea missään olosuhteissa.”
Hänen omat arvonsa ovat kuitenkin myös hioutuneet iän ja kokemuksen myötä:
”Nykyisin arvostan entistä enemmän yksinkertaista ja läsnäolevaa elämää. En kaipaa enää elämyksiä ja kokemuksia samalla tavoin kuin nuorempana.”
Tärkein pilari Mariannen elämänkatsomuksessa on aina ollut ja on edelleenkin periksi antamaton toivo.
”Toivo on mielentila, jossa odotetaan tulevaisuudelta hyvää. Toivo on luottamusta näkymättömään ja tuntemattomaan. Koskaan ei pidä antaa periksi. En ikinä pystyisi elämään ilman toivoa.”
Mariannen mielestä toivo auttaa meitä toimimaan yhdessä paremman maailman ja pysyvän muutoksen puolesta. Toivo on henkistä resilienssiä, selviytymiskykyä.
”Joku hakee toivoa Jumalan tai kirkon luota, joku saa sitä toisista ihmisistä ja joillekin luonto ja eläimet antavat saman kokemuksen”, Marianne Heikkilä sanoo.
”Se on tavallaan minun mottoni: aina on toivoa.”
Marianne siteeraa Kaarlo Sarkian kaunista runoa: Se toivon laulu on, niin kauan kuin se helää, niin kauan ihminen voi taistella ja elää ja voida enemmän kuin ihmisvoima voi. ●
Haastattelu on julkaistu Eevassa 5/2020. Nettiversiota on muokattu.
