Vaatteet lojuvat ympäri asuntoa, ruuan tähteet ovat yhä pöydässä. Marianne Heikkilä heijaa vaunuja parvekkeen kynnyksen yli. Yhä uudelleen ja uudelleen, mutta vauva ei nukahda. Poika vain itkee ja itkee.
Aamu vaihtuu iltaan ja yöhön. Kerrostalojen ikkunat pimenevät, mutta Mariannen kodissa palaa valo. Aamuyöstä Marianne katsoo kelloa, tänäkään yönä ei nukuttu, ja purskahtaa itkuun.
”Olin niin lopussa, että sain migreenikohtauksia ja rytmihäiriöitä. En silti itse tajunnut tilaani. Ajattelin vain, että jos sinnittelen, parin vuoden päästä helpottaa. Pärjääjätytön rooli oli niin vahvana minussa”, Marttaliiton toiminnanjohtaja ja pappi Marianne Heikkilä, 49, muistelee parinkymmenen vuoden takaisia vauvaperheaikoja.
Onneksi joku toinen näki tilanteen. Lieksassa asuva äiti Roswitha Möhring matkusti Helsinkiin ja järjesti Mariannelle Väestöliiton lastenhoitoapua ja kotipalvelua ja vei huutavan esikoisen vaunulenkeille ympäri Hietaniemen rantaa.
Sillä aikaa Marianne nukkui. Keräsi voimia, että jaksoi käydä töissä ja pyörittää pikkulapsiperheen arkea.
Myös puoliso Ismo Heikkilä oli isona tukena. Yksin Marianne ei olisi pärjännyt. Sen myöntäminen ei kuitenkaan ollut helppoa. Etenkään, kun oli koko ikänsä hoivannut muita.
”Avun saaminen tuntui hämmentävältä. Mietin, ansaitsinko sitä edes. Jälkikäteen olen ollut äidilleni kiitollinen, että hän osasi tarjota apua pyytämättä. Kun hän ilmestyi kotimme ovelle, se tuntui kuin taivaasta pudonneelta lahjalta”, Marianne sanoo.
“Kasvoin kiltiksi suorittajaksi”
Kauppakassit painavat, onneksi matka ei ole enää pitkä. Yhdeksänvuotias Marianne hoitaa hommansa sisulla. Hän laittaa ruuan, siivoaa ja maksaa isän laskut. Varmistaa vielä, että kaksi vuotta nuoremmalla veljellä on kaikki hyvin.
”En saanut lapsuudenkodissani mallia tavallisesta arjesta. Vanhemmat olivat paljon töissä, ja kotiapulaiset vastasivat lasten hoidosta. Minulle lankesi pikkuaikuisen rooli. Kasvoin kiltiksi suorittajaksi, pärjääjäksi.”
Lapsuus julkkisäidin tyttärenä toi Mariannen elämään myös oman erityispiirteensä. Tyttö ei sopinut samaan muottiin luokkakavereidensa kanssa.
”Olen tuntenut lähtökohtieni takia erottuvani aina joukosta”, Marianne miettii.
Vanhempien erotessa yhdeksänvuotias Marianne jäi veljensä kanssa liikemiesisän huollettavaksi. Äiti muutti asumaan lähelle, mutta muotitoimisto- ja näytöstyö kierrätti häntä jatkuvasti ympäri Suomea.
”Kaverit ihmettelivät ratkaisua. Yleensä lapset jäivät äidille. En tiennyt syytä päätökselle, mutta luulen sen johtuneen taloudellisista syistä ja äidin työn luonteesta.”
Antamisen ja auttamisen ilo
Isä oli visionääri, joka toteutti liikeideoitaan. Välillä oli taloudellisesti tiukkaa, mutta silti perheessä kerättiin säännöllisesti vanhat vaatteet ja tavarat, jotka vietiin vähäosaisille.
Etenkin luopuminen rakkaasta uninallesta on jäänyt Mariannen mieleen. Tyttö ei olisi halunnut antaa nallea isälle, mutta isä ei antanut periksi, vaan sanoi jonkun tarvitsevan sitä vielä enemmän.
Myöhemmin Marianne kuuli isältään, miten paljon lahjan saanut tyttö oli ilahtunut hänen nallestaan. Harmi unohtui ja sydämen täytti antamisen ilo.
”Vaistosin jo lapsena, että auttamisen hetkissä oli jotain erityistä. Jotain mitä ei nähnyt eikä tavoittanut muualla.”
Kaisu-mummo otti pojantyttärensä mukaan erilaisiin hyväntekeväisyystapahtumiin. Marianne sai olla apuna kattamassa pöytiä ja jakamassa kunniamerkkejä, myöhemmin pitämässä pieniä alustuksia.
”Opin vanhemmiltani ja isovanhemmiltani, ettei välittäminen koske vain meidän perhettämme. Perhe on koko maailma”, Marianne kiteyttää.
“Kapinoin äidin kumppaneita vastaan”
Kun on itse saanut apua, tahtoo auttaa myös muita. Sen Marianne on elämässään kokenut ja on yhä kiitollinen Kaisu-mummille lapsena saamastaan tuesta.
”Mummin luona sain olla huoleton lapsi. Keräsimme mökillä käpyjä ja sieniä, istuin hänen kainalossaan kuuntelemassa satuja. Mummi oli aina meitä lapsia varten.”
Erityisesti Mariannen mieleen on jäänyt keskustelu mummin kanssa, kun vanhemmat olivat juuri eronneet.
”Mummi ei sanonut paljon mitään, oli vain siinä ja loi uskoa, että kaikki järjestyy.”
Toinen merkittävä tuki ja turva Mariannen elämässä on ollut äidin puoliso Kurt Lindholm. Aiemmin Marianne oli kapinoinut vanhempien tiheään vaihtuvia kumppaneita vastaan. Kurrellekin hän ehti esittää omat huutokohtauksensa.
”Muistan, miten huusin Kurrelle, mutta hän ottikin minut viereensä ja halusi puhua asiat selviksi. Lopulta hän voitti luottamukseni.”
Kolmen aikuisen tyttären isänä Kurre Lindholm osasi tukea ja kannustaa Mariannea oikealla tavalla. Mies pelasi tytön kanssa tennistä, auttoi läksyissä ja sparrasi opiskelemaan hakemisessa.
”Oma isäni on ollut aina tukenani. Uusperheessä oli rikkaus saada rinnalle vielä kakkosisä”, Marianne kiittää.
Marianne tietää, että lapselle voi riittää yksikin aikuinen. Yksi, johon voi luottaa ja joka välittää aidosti.
”Olen kokenut tämän omassa elämässäni ja nähnyt myös nuoruuden ystävieni sekä työssä tapaamieni syrjäytyneiden nuorten kautta. Aina tämä aikuinen ei löydy omasta perheestä. Joskus se voi olla isovanhempi, opettaja tai urheiluvalmentaja.”
Elämää teini-ikäisten äitinä
Tasaista perusarkea. Sellaista Marianne Heikkilä elää nykyään miehensä ja kahden teini-ikäisen lapsensa, Isabellan, 15, ja Robertin, 19, kanssa. Välillä elämä kahden teini-ikäisen kanssa koettelee kuitenkin perheenäidin hermoja.
”Kamppailen temperamenttini kanssa. Kiukustun liian helposti ja otan yhteen etenkin tyttäreni kanssa”, Marianne Heikkilä kertoo.
Vaikka ajoittain on vääntöä, Marianne osaa arvostaa sitä, että elämän perusasiat ovat kunnossa.
”En pidä sitä mitenkään itsestäänselvyytenä. Iso kiitos kuuluu puolisolleni, joka on ollut rakentamassa ja jakamassa perheen yhteistä arkea.”
Tutustuminen kehitysyhteistyöhön opetti Marianne Heikkilälle suhteellisuudentajua ja kiitollisuutta elämään. Kirkon Ulkomaanavussa työskennellessään hän näki hätää, jollaista ei ollut osannut edes pahimmissa mielikuvissaan kuvitella.
Marianne kohtasi pakolaisleireillä sukupolvesta toiseen eläneitä perheitä ja poikia, jotka juoksivat vieraita vastaan puukot käsissään. Hän näki aidsia sairastavia naisia ja lasten paljaita, pyöreiksi pullahtaneita mahoja luurankojalkojen jatkona.
”Se toivottomuus vavahdutti koko ruumista ja jäi mieleen loppuiäksi.”
Kuten kyläyhteisön eristämä, aidsia sairastava ugandalaisnainen, jolla oli lapsi sylissään. Ja 12-vuotias eteläsudanilainen orpopoika, jonka huolehdittavaksi oli jäänyt neljä nuorempaa veljeä.
”Palattuani kotiin liikutuin. Siellä 12-vuotias Robert nukkui omassa pehmeässä sängyssään, lämpimässä.”
“Olen ollut itselleni armoton”
Marianne kokee miltei päivittäin voimattomuutta, koska yhden ihmiselämän aikana pystyy auttamaan niin vähän.
”On vain pakko ajatella, että riittää, jos voi auttaa edes yhtä”, hän sanoo.
Kotimaassa rankkoja hetkiä työelämässä ovat naisjohtajalle olleet yt-neuvottelut. Tilanteet, joissa ei ole olemassa hyvää ratkaisua eikä ole mahdollista, että kaikki saisivat säilyttää työpaikkansa.
”Olen ollut itselleni armoton ja harmitellut, miten olisin voinut ratkaista asiat vielä paremmin. Minun on helppo antaa anteeksi toisille, mutta ei itselleni.”
Vaikeissa työelämän tilanteissa tukea on saanut onneksi vanhemmilta mentoreilta. Erilaiset elämäntilanteet ovat opettaneet myös jotain oleellista ihmisyydestä.
”Feministiseltä länsimaiselta naiselta vaatii paljon olla autettavana. Yksin pärjäämisen malli on kulttuurissamme voimakas.”
”Kun nöyrtyy ja myöntää, ettei olekaan niin itsenäinen kuin kuvitteli, löytää lopulta tilalle jotain omavoimaisuutta parempaa – vastavuoroisen ihmisyyden, jossa voi paitsi antaa myös saada.”
“Kysy, mitä toiselle kuuluu”
Tyytymättömyys ja ahneus, jatkuva halu saavuttaa ja menestyä, haalia itselle huippuelämyksiä ja mahdollisimman paljon omaisuutta, eivät tuo Marianne Heikkilän mukaan onnea ja hyvää elämää.
”Luulen, että tämän ajan ihmiset tuntevat tyhjyyttä ja ovat niin tyytymättömiä, koska he keskittyvät liikaa omaan elämäänsä. Kun näkökenttä supistuu, ei näe enää kokonaiskuvaa, jossa toimia. Uskon, että tyytyväisyys lähtee siitä, että voimme jakaa ja antaa hyvinvoinnistamme jotain toisille.”
Jokainen voi tehdä Mariannen mukaan jotakin. Joka ikinen päivä. Jo pelkkä arkinen kohtaaminen riittää.
”Voi kysyä lapselta, puolisolta tai vanhemmalta, mitä hänelle kuuluu. Olla läsnä ja kuunnella, ja se on aloitettava omasta itsestä. Vasta kun tietää, mitä itselle kuuluu, löytää tien ja voimavarat toisten tukemiseen.”
Omaa paikkaansa miettiviä Marianne kehottaa pohtimaan, minkä puolesta haluaa elämässä taistella.
”Kun tekee töitä sen eteen, mikä on itselle merkityksellistä, pääsee lähelle elämänsä syvintä päämäärää ja tarkoitusta.”
On tärkeää oppia luopumaan
Jokainen jättää jäljen maailmaan, on esimerkki valinnoillaan ja vie arvojaan eteenpäin toiminnallaan. Näin Marianne uskoo.
”Lapset imevät vaikutteita vanhempien lisäksi kavereilta, kavereiden vanhemmilta, koulusta ja harrastusten parista. Hyviä esikuvia tarvitaan. Sanoja parempi tapa ovat teot. Ne puhuvat puolestaan.”
Sen vuoksi Marianne herätti kymmenen vuotta sitten viisivuotiaan tyttärensä aikaisin aamulla. Äiti sanoi vievänsä tytölle tärkeän vauvanuken Ugandassa asuvalle pienelle tytölle, joka tarvitsi nukkea vielä enemmän. Isabella ei olisi tahtonut luopua nukesta, mutta äiti otti sen mukaansa miltei pakolla. Hän lupasi tuoda mukanaan valokuvan tytöstä, joka nuken saisi.
Kun Marianne palasi matkalta kahden viikon kuluttua, Isabella tuskin muisti nukkeaan. Mutta hän tarkasteli äidin teettämää valokuvasuurennosta hiljaisena, silmät suurina.
Kuvassa likaisissa vaatteissa oleva kiharapäinen tyttö piti kädessään nukkea ja hymyili onnellisena.
Kuvasuurennos on yhä 15-vuotiaan tyttären seinällä.
”Halusin antaa Isabellalle saman kokemuksen, jonka isä antoi minulle aikoinaan. Siitäkin huolimatta, että se tuntui pienenä karulta.”
Aikuisena Marianne Heikkilä on ymmärtänyt, miten ison opin hän lapsena sai luopumisesta.
”Se opetti, miten kaikki on meillä täällä vain lainassa ja elämä on lahja, jota elämme toisia varten.”
Teksti: Tellervo Uljas
Kuvat: Jouni Harala
Juttu on julkaistu Eevan numerossa 1/2017.
