Vaaterekillä riippuvien luomusten lomasta vilahtelevat vain jalkapohjat, kunnes pieni tyttö pujahtaa esiin kuvausvaatteiden alta pehmopupu kainalossaan. Meikkaustuolissa istuvaa Maria Lundia tyttären vauhti hymyilyttää. Studiot ja teatterien pukuhuoneet tulivat hänellekin lapsena tutuiksi omien vanhempien, oopperalaulajina työskennelleiden Tamara Lundin ja Alexandru Ionitzan kautta.
”Puvustamot olivat hauskimpia. Muistan, kuinka sain kerran teatterista vanhan ballerinamekon. Se oli näytöksissä kulunut ja nuhjuinen, mutta minun silmissäni täydellinen. Mekko on minulla yhä tallessa ja pian sopiva omalle tytölleni”, Maria kertoo.
Marian lapset, kouluikäiset Lara ja Jyri, ovat myös seuranneet vierestä, kuinka äiti on muuntautunut maskeeraustuolissa hurjaksi hahmoksi.
Teatterissa opitut keinot ovat toisinaan käytössä kotona Hankasalmella.
”Jos lapset eivät tottele, uhkailen aina, että seuraavaksi otan käyttöön kesäteatteriääneni. Se on niin kova, että ulottuu pihan perukoille asti”, Maria sanoo ja nauraa.
Hän tunnistaa itsessään kasvattajana paljon samoja piirteitä kuin omassa äidissään. Tamarallakin oli tiukat periaatteet, joista hän piti kiinni: kotiin oli tultava sovittuna aikana, läksyt tehtävä ja lautanen syötävä tyhjäksi.
”Minusta on hyvä, että lapselle asetetaan tietyt säännöt. Toki niistä voi välillä tehdä poikkeuksia, mutta ei lapsen kuulukaan saada aina tahtoaan läpi. Joka päivä ei voi olla hampurilaispäivä.”
Itsensä pahin kriitikko
Kurinpitotoimia Marian itsensä kohdalla tarvittiin harvoin, sillä hän oli kiltti ja tunnollinen lapsi. Kolmihenkinen perhe asui yli kaksikymmentä vuotta Saksan Düsseldorfissa, jossa Maria suoritti ranskankielisen koulun hyvin arvosanoin. Vanhempien vaihtelevien työaikojen vuoksi arjessa oli apuna kodinhoitaja, joka saattoi toisinaan Marian kouluun.
”Näin jälkikäteen olen miettinyt sitäkin, että olin ehkä liiankin kiltti ja pinko. Mutta kyllä siinä ympäristökin vaikutti: minun piti antaa itsestäni aina kaksisataa prosenttia, jotta ranskalainen opettajani oli tyytyväinen”, Maria pohtii.
Yhtä paljon hän vaatii itseltään. Kunnianhimo näkyy yhä laulukeikoilla tai teatterin lavalla. Vaikka Maria on kerännyt usein kiitosta työstään, hän ei osaa iloita kehuista, jos ei ole tyytyväinen lopputulokseen.
”Olen itseni pahin kriitikko. En halua päästä helpolla, vaan asetan riman taivaisiin ja vaadin, että minun on suoriuduttava joka kerta entistä paremmin. Kunnianhimo auttaa kehittymään, mutta luonteenpiirteen huono puoli on, että olen todella harvoin tyytyväinen itseeni.”
Ankaruuden kylkiäisenä Maria on kärsinyt uransa aikana voimakkaasta esiintymispelosta, joka on tehnyt lavalle nousemisesta välillä sietämättömän vaikeaa.
”En muista, että äidilläni tai isälläni olisi ollut tällaista. Eivät he edes puhuneet jännittämisestä. Mutta ehkä sekin vaikutti, että äitini oli jo yli nelikymppinen minun syntyessäni ja isänikin 35-vuotias. He olivat ehtineet olla alalla kauan ja kerätä itsevarmuutta ja kokemusta”, Maria pohtii.
Pelonhallintaa
Pelkoa Maria on oppinut hallitsemaan rentoutustekniikoilla. Hän tietää jo, kuinka epävarmuuden saa nitistettyä keskittymis- ja hengitysharjoituksilla. Keskustelut kollegoiden kanssa ovat myös muistuttaneet, ettei hän ole yksin.
”Moni esiintyjä on sanonut, että täydelliset onnistumisen kokemukset voi laskea vuodessa yhden käden sormilla. On todella harvinaista kokea hetki, jolloin keho, mieli, ääni ja olosuhteet ovat täydellisesti tasapainossa.”
Tärkeimmät opit Maria myöntää saaneensa vanhemmiltaan: laulutekniikat, hienovaraiset eleet ja lavalla olemisen taidon. Maria muistaa, kuinka Tamara osasi heittää viuhkan auki dramaattisesti ja salamannopeasti. Äidin liikkeet olivat aina sulavat: silloinkin, kun tämä asteli lavalla korkeissa koroissa.
”Isäni taas oli mestari improvisoimaan ja peittämään esiintyessään virheitä niin, ettei kukaan huomannut niitä. Hän ei jäänyt koskaan sanattomaksi.”
Tytärtään Tamara ja Alexandru kannustivat mutta myös ohjasivat tarvittaessa napakasti. Kun Maria 18-vuotiaana harjoitteli legendaarisen Habanera-aarian oopperasta Carmen, hän päätyi esittämään sen ensin isälleen, koska jännitti niin paljon äitinsä reaktiota.
”Minua nolotti tunnustaa äidilleni, että kaikkien vaiheiden jälkeen olin sittenkin päätymässä samalle alalle heidän kanssaan.”
Esiintymisistä vanhemmat uskalsivat antaa tyttärelleen aina rehellistä palautetta. Niin kävi Habanerankin kohdalla. Alexandrulla oli siihen korjausehdotuksensa.
”Isäni kuunteli lauluani analyyttisesti ja totesi sitten, että ihan hyvä, mutta älä tee enää koskaan noin”, Maria tuumaa huvittuneena ja katsoo valokuvausstudion lattialla hyppelevää tytärtään.
”Olisi ihanaa, jos vanhempani olisivat ehtineet nähdä Laran ja Jyrin. Lapseni ovat elämäni suurin saavutus. Olen heistä ylpeä ja kiitollinen joka päivä.”
Raskaat vuodet
Maria oli vasta 22-vuotias, kun hän menetti äitinsä. Tamara Lund menehtyi vatsasyöpään vuonna 2005. Viisi vuotta myöhemmin oli toisen suuren luopumisen vuoro, kun Alexandru Ionitza kuoli vain 61-vuotiaana.
”Ne vuodet olivat hirvittävän raskaita, ja niistä selviäminen tuntuu ihmeeltä. Silti elämän oli jatkuttava. Nyt vanhempieni kuolemasta on jo niin pitkä aika, että surulliset muistot ovat alkaneet haalistua ja mieleen ovat jääneet hyvät hetket.”
Lapsilleen Maria on kertonut Tamarasta ja Alexandrusta paljon. Yhdessä he ovat katselleet vanhoja valokuvia ja filminpätkiä isovanhemmista.
”Arjen keskellä tulee hetkiä, jolloin huomaan miettiväni, mitenköhän äitini ja isäni olisivat siinä tilanteessa toimineet. Muistot nousevat esiin kuin unohdetusta lippaasta.”
Epävarma tulevaisuus
Maria arvelee itsenäistyneensä paljon ennen vanhempiensa kuolemaa. Ensimmäisen kurkistuksen aikuisten maailmaan hän sai 12–13-vuotiaana, kun perheen taloudellinen tilanne alkoi valjeta hänelle. Freelancereina työskentelevien vanhempien tulot olivat epätasaiset.
”Kun rahaa oli vähän ja tulevaa leimasi epävarmuus, se heijastui välillä kotiin vanhempieni kireytenä. Kilttinä ja sopeutuvana lapsena en halunnut aiheuttaa heille omalla käytökselläni lisää stressiä. Ehkä senkin vuoksi minulta jäivät teini-iän kuohut elämättä”, Maria arvelee.
Vuoden kohokohtia olivat Suomessa vietetyt kesälomat, joiden lopulla Maria pääsi turkulaiseen farkkuliikkeeseen ostamaan itselleen levikset. Housujen oli kestettävä seuraavaan kesään.
”Harvoin viitsin pyytää äidiltäni tai isältäni mitään, sillä tiesin, että rahat olivat tiukilla”, Maria muistelee.
Ajan myötä Maria koki olevansa vastuussa myös vanhempiensa rahankäytöstä, jota hän yritti hillitä.
”Kun äitini tai isäni innostui kaupassa jostain tavarasta ja olisi halunnut ostaa sen, minä totesin, että meillä ei ole varaa hankkia sitä. Isäni oli vielä asteen verran holtittomampi kuin äitini: hän olisi nautiskellut elämästä surutta ja käyttänyt rahaa harkitsemattomasti.”
Raskas vastuu
Jälkikäteen Maria on ymmärtänyt, että hänen ei olisi pitänyt joutua kantamaan sellaista taakkaa harteillaan niin nuorena.
”Vaikka työskentelen itsekin freelancerina ja tuloni vaihtelevat, en halua huolestuttaa lapsiani raha-asioilla. Olen pyrkinyt opettamaan heille, että kaikkea ei voi aina saada, mutta muusta heidän ei noin pieninä tarvitse huolehtia.”
Lapsuuden kokemukset ovat tehneet Mariasta taitavan rahankäyttäjän.
”Olen pitänyt aina huolta siitä, että minulla on rahaa säästössä pahan päivän varalle. En saa muutenkaan nautintoa tuhlaamisesta vaan pienistä arkisista asioista. Minulle hemmotteluhetki on sitä, että korkkaan jääkaapista energiajuoman.”
Iloa Maria saa myös työstään, joka ei ole vielä koskaan tuntunut merkityksettömältä tai liian uuvuttavalta. Viimeksi kuluneiden viidentoista vuoden aikana Maria on sukkuloinut sujuvasti teatterien musikaaliroolien ja laulukonserttien välillä. Tyylilaji on vaihdellut vanhoista iskelmistä jazziin ja argentiinalaiseen tangoon.
Keikoillaan Maria kohtaa usein kuulijoita, jotka seurasivat aikanaan myös Tamara Lundin uraa.
”Minusta on kiva, kun ihmiset tulevat kertomaan juttuja äidistäni ja muistelemaan hänen esiintymisiään. Aina siellä on mukana sellaisiakin tarinoita, joista en ole tiennyt.”
Mariaa ei häiritse tulla verratuksi tunnettuihin vanhempiinsa.
”Miksi häiritsisi? Voin olla vain kiitollinen äidilleni ja isälleni, sillä he ovat omalla esimerkillään antaneet kipinän tähän ammattiin. Minulla ei ole musiikillista koulutusta, mutta vanhemmiltani olen oppinut valtavasti. Sen jälkeen oppia on karttunut toki omien kokemusteni kautta.”
Sisälle padotut asiat
Syksyllä 2020 Maria on jälleen uuden haasteen edessä, kun hän esiintyy Helsingin Kaupunginteatterissa Päiväni murmelina -musikaalissa. Tarina perustuu vuonna 1993 ensi-iltansa saaneeseen elokuvaklassikkoon, jonka päärooleista Bill Murray ja Andie MacDowell keräsivät kiitosta.
Ensi syksyn musikaaliversiossa miespääosaa näyttelee Lari Halme.
”Olen aivan innoissani, sillä tämä rooli on samalla debyyttini Helsingin Kaupunginteatterissa. Treenit alkavat jo nyt keväällä, joten kesäteatteripestit joudun jättämään tänä vuonna väliin.”
Viimeksi kuluneen vuoden aikana Maria Lund on pyrkinyt kohtelemaan aiempaa lempeämmin myös sitä sisällään asuvaa pikkutyttöä, joka on kantanut mukanaan lapsesta saakka kiltteyden haarniskaa. Painavan kilven alla omat toiveet ovat usein jääneet toisarvoisiksi.
”Kiltteys asuu minussa yhä, mutta nyt ymmärrän, että en voi loputtomasti padota asioita sisälleni ja aina vain sopeutua. Vaikka kuinka yrittäisin, en voi ikinä miellyttää kaikkia. Siitä olen yrittänyt viimein pyristellä irti”, Maria pohtii.
Ero
Oivallusten ohella Marian elämässä on tapahtunut suuria muutoksia: kymmenen vuotta kestänyt liitto lasten isän, muusikko Valtteri Tynkkysen, kanssa päättyi elokuussa 2018.
Maria jäi asumaan Jyrin ja Laran kanssa perheen rakentamaan taloon.
”Lapseni ovat kasvattaneet itsevarmuuttani eniten kuluneiden vuosien aikana. Vaikka opin kantamaan vastuuta jo nuorena, vasta vanhemmuus on vienyt tuon taidon uudelle tasolle. Lasten kanssa eteen tulee koko ajan tilanteita, joissa on vain uskallettava toimia.”
Poikkeus vahvistaa toki säännön.
”Vaikka minulla on omasta mielestäni kyky nähdä vastoinkäymisissäkin positiiviset puolet, välillä tulee päiviä, jolloin taannun mököttämään viisivuotiaan tasolle. Siitä on aikuisuus kaukana”, Maria tunnustaa.
Vapaapäivinä Maria, Lara ja Jyri askartelevat, käyvät laskettelemassa ja ulkoilevat perheen koiran kanssa. Iltaisin kolmikko loikoilee sängyllä ja lukee Harry Potter -kirjoja.
”Tulen onnelliseksi todella pienistä asioista. Pakahdukseen riittää jo se, että aurinko kurkistaa aamulla ikkunasta.”
Uusi rakkaus
Maria on viime aikoina pohtinut paljon parisuhteen kaavaa. Kahden ihmisen erilaisia luonteenpiirteitä, lapsuudenperheen malleja, voimavaroja ja haavoja, jotka kulkevat mukanamme myös uusiin suhteisiin, halusimme sitä tai emme.
”Uudessa suhteessa jokainen meistä ynnäilee tiedostamatta kumppanin plussia ja miinuksia. Sitä huomaa, että jaaha, tässä kohtaa ajattelemme ja toimimme eri tavalla, mutta ehkä voimme silti sopeutua”, Maria pohtii.
Viime kuukaudet ovat avanneet Marian silmät. Hän kertoo tutustuneensa ensimmäistä kertaa ihmiseen, jonka kanssa ei ole tarvinnut tehdä kompromisseja.
”Se on ihmeellistä. Olen löytänyt rinnalleni miehen, joka rakastaa minua juuri tällaisena ja jolle riitän omana itsenäni. Minun ei tarvitse yrittää olla kukaan muu, eikä hänenkään.”
Vajaan vuoden seurustellut pari tutustui netissä. Uusi miesystävä Jussi työskentelee ilmailualalla.
”Parasta on, että kun tapasimme, Jussi ei tiennyt ollenkaan, mitä teen työkseni. Enkä minäkään viitsinyt sitä hänelle heti kertoa. Kun minulla oli näytös teatterissa, sanoin vain meneväni iltavuoroon”, Maria kertoo nauraen.
Sittemmin totuus on paljastunut, mutta se ei ole horjuttanut suhdetta. Maria ja Jussi viettävät tiiviisti aikaa yhdessä, vaikka se on toistaiseksi tarkoittanutkin sukkulointia Porvoon ja Hankasalmen välillä. Myös molempien lapset viihtyvät yhdessä.
”Tämä rakkaus on opettanut minulle avoimuutta. Jos ennen suljin kaiken sisälleni, nyt saan jakaa elämäni miehen kanssa, joka ei anna minun vetäytyä kuoreeni. Uskallan kertoa, miltä minusta tuntuu ja tarvittaessa riidelläkin. Se on ihana, vapauttava tunne.” ●
Haastattelu on julkaistu Eevassa 3/2020. Nettiversiota on muokattu.
