Yksi päätoimittajan työn parhaista puolista ovat lukijoilta tulevat viestit. Jokaista tavallista palautetta kohti saan ainakin kaksi viestiä, jotka tuntuvat lahjoilta. Ne ovat yleensä pitkiä eikä niitä ole tarkoitettu julkaistavaksi, ja koska niissä ei aina ole vastausosoitettakaan, niiden lukeminen muistuttaa enemmän kuuntelemista kuin keskustelua.

Kesällä sain kirjeen Hannalta (se ei ole hänen oikea nimensä). Hanna kertoi, miltä tuntuu, kun oma lapsi tekee itsemurhan. Hän kirjoitti järkytyksestä ja autiudesta ja yksinäisyydestä ja siitä, miten oli oivaltanut jo nuorena, ettei ”elämässä ole itsestäänselvyyksiä, on vain joka-aamuinen auringonnousu”.

Hanna kirjoitti myös, ettei ole koskaan kertonut henkilökohtaisia asioitaan ulkopuolisille. Olikohan tämä kirje osa surutyötä, hän pohti.

Kirje oli surullinen ja kaunis, ja sen luettuani teki mieli halata Hannaa.

Ajattelin Hannaa lentokentällä, kun odotin siskon konetta saapuvaksi. Ihmiset ympärillä nojasivat kaiteisiin ja selasivat puhelimiaan ja vaihtoivat paikkaa nähdäkseen tulijat paremmin. En voinut olla miettimättä, millaisia suruja he kantavat piilossa muilta.

Ajattelen, että mitä pienempi salattu alue ihmisessä on, sitä kevyempää ja täydempää elämä on. Puhuminen, tai kirjoittaminen, on keino höllentää salaisuuksien otetta.

Olen testannut tätä. Olen paljastanut asioita, joita häpeän, ja saanut osakseni pelkkää hyväksyntää. Olen tunnustanut absurdeja pelkojani ja saanut vastaukseksi rohkaisua.

Siksi kannustan kaikkia vaihtamaan jutustelun isoihin teemoihin silloinkin, kun pelottaa. Mikä on pahinta, mitä voi tapahtua?

Ainakin voi syntyä yhteys. Siltä Hannan kirje minusta tuntui.

Pääkirjoitus on julkaistu Eevassa 10/2022. Lehden ilmestyttyä sain Hannalta postikortin, jossa luki kiitos.