Äiti soitti, kun olin autossa matkalla töihin. Hän halusi kertoa, että pitää kymmenen päivää lomaa uintivalmentajan vapaaehtoishommistaan.

”Minä ja Irmeli lähdemme reissuun. Pitää hakea taulu Unkarista”, äiti aloitti ja pääsi varsinaiseen asiaan: ”Mennään minun autollani.”

Huokaisin syvään ja vedin sitten kikherneen niin syvälle nenään kuin tukehtumatta oli mahdollista. Tästähän puhuttiin jo vuosi sitten! Olet 84-vuotias ja liian vanha ajamaan Keski-Euroopan moottoriteillä! Menkää junalla!

Töissä taivastelin äidin suunnitelmaa työkavereille. Life goals, huudahti yksi. Mahtavaa, säesti toinen. Mutta kuka siis ajaa, kysyi kolmas, koska ei tajunnut, että kasikymppinen voisi oikeasti olla kuskina tuhansien kilometrien automatkalla.

Syyllisyys alkoi painaa jo samana iltana. Olin pahoittanut äidin mielen ihan turhaan.

Olin tietysti huolissani äidistä (ja vähän myös kaikista tielle eksyvistä pikkulapsista ja vanhuksista Suomen ja Unkarin välillä), mutta minun tunteeni ovat minun ongelmiani. Äiti on aikuinen ihminen ja ihan kykenevä hoitamaan asiansa itse.

Ajattelin äitiä, kun luin A-lehtien teettämää tutkimusta. Siinä kerrotaan, että naiset eivät tunnista itseään yleisestä naiskuvasta: he ovat muun muassa pystyvämpiä, rohkeampia ja vahvempia kuin naisista yleensä ajatellaan. Ulkopuolelta tulevat odotukset aiheuttavat paineita, eivätkä erot parikymppisten ja kasikymppisten välillä ole merkittäviä.

Seuraavana päivänä soitin äidille ja pyysin anteeksi.

Äiti kertoi, että oli aina haaveillut pitkästä automatkasta ja aikoi nyt toteuttaa haaveensa. On tosiaan aika, sanoin, ja toivotin hauskaa seikkailua.

Tajusin tietysti myös olevani onnekas. Useimpien ikätoverieni vanhempia koskevat murheet eivät liity näiden seikkailunhaluun.

Reissu meni lopulta hyvin. Äidin luottokortti tosin lakkasi toimimasta jo Helsingissä, eikä äiti muistanut tekstailla matkalta kuten oli luvannut, mutta yhtään elävää olentoa ei tiettävästi vahingoitettu koko 3 700 kilometrin aikana.

Minä päätin miettiä, miten toteuttaisin oman haaveeni pitkästä junamatkasta jonnekin lämpimään silloin, kun Suomessa on harmaata. Toivottavasti en joudu odottamaan kasikymppiseksi.

Pääkirjoitus on julkaistu Eevassa 12/2022.