Kesälomassa parasta ovat aamut: ne, jolloin aurinko keräilee voimiaan pitkään paahteiseen päivään, ja ne, jolloin herään sateen hajamieliseen ropinaan, ja ne, jolloin tuuli taivuttaa koivun latvan kaarelle ja lupaa pyyhkiä turhat ajatukset kävelijän päästä.

Rakastan suurkaupunkien varhaisia aamuja, roska-autojen kolinaa kujilla ja kahviloita, joista voi katsella kun muut kiirehtivät töihin. Rakastan laineenliplatusaamuja enon saaressa, kahvin juontia laiturilla ja uintiretken suunnittelua. Rakastan kotiaamuja, kun koirista se aamu-unisempi kömpii kainaloon, yöpöydällä odottaa hyvä kirja ja tiedän, ettei kalenterissa ole yhtään merkintää.

Aamut ovat liian hienoja jätettäväksi aamuihmisille.

Tunnen aamuihmiset hyvin. Minulla on heistä vuosikymmenten kokemus: kasvoin aamuihmisten perheessä ja menin naimisiin aamuihmisen kanssa.

Aamuihmiset loikkaavat sängystä heti kun saavat silmänsä auki ja kiirehtivät aamujensa läpi kuin ne olisivat projekteja, jotka pitää saada päätökseen. He ovat niitä, jotka avaavat kuntosalin oven ennen kahdeksaa, käyvät kaupassa, torilla, uimassa ja mattopyykillä ennen kymmentä ja syövät lounasta yhdeltätoista. He ovat liian tarmokkaita huomatakseen aamujen todellista kauneutta.

Elleivät aamuihmiset olisi niin ärsyttävän energisiä, heitä kävisi sääliksi.

Me hitaat herääjät saamme enemmän irti myös arkiaamuista. Laitan kellon soimaan vähintään kaksi tuntia ennen kuin minun pitää lähteä töihin. En koskaan torkuta: haluan ehtiä lorvia eikä kymmenen minuutin lisäuni edes virkistä.

Ennen töihin lähtöä luen lehden, katson aamutelkkaria, täytän päivän ristikon, järjestelen paikkoja, petaan sängyn, luen vähän kirjaa, katselen ikkunasta ulos.

Puolisoni, aamuihminen, ei tietenkään tajua tätä. Hän ei ymmärrä, miksen nuku pidempään ja laita sitten töpinäksi.

Mitäs ihanaa siinä sitten olisi, sanon ja otan paremman asennon sohvalla.

Artikkeli on julkaistu Eevassa 8/2022.