On vain yksi toive: kun tartut käteeni, toivon sormiemme lomittuvan oikealla tavalla yhteen. Niin luki deittiprofiilissani vuosia sitten. Jos ilmoitukseen vastannut mieheni ei muistuttaisi toiveestani säännöllisesti, olisin unohtanut sen ajat sitten.

Mietin sinkkuvuosieni toivetta hellyydellä. Toivoin löytäväni ihmisen, jonka kanssa olisi niin luontevaa olla, että sormetkin tietäisivät paikkansa. Tunnistan lauseesta myös käsikirjoituksen siitä, miltä halusin rakkaudenosoituksen tuntuvan.

Tarkka käsikirjoitus taisi olla myös sillä naisella, joka pohti netissä, olisiko törkeää pyytää poikaystävää kosimaan uudestaan. Ensimmäinen kosinta kun meni huonosti. Väärä paikka, väärä tapa, liian nopeasti.

Tai sillä naisella, joka toivoi puolisonsa vähän ylinäyttelevän, kun he kohtaisivat alttarilla. Kunpa puoliso liikuttuisi elokuvamaisesti!

En voi olla miettimättä, olisimmeko onnellisempia rakkausasioissa, jos emme yrittäisi kopioida romanttisen elokuvien kohtauksia elämäämme. Miltä edes rakkaudenosoituksemme näyttäisivät, jos emme näkisi koko ajan mallia näyttävistä hetkistä tai niistä juuri oikealla tavalla pienistä ja suloisista?

Ikävä uutinen: pettymyksiä saattaa tulla, jos itsellä on hiottu käsikirjoitus vaikkapa häistä, eikä toinen ole valmis hoitamaan hänelle varattua roolia. Voisiko käsikirjoitus olla yhteinen?

Mutta miten kävi sormien lomittumisen kanssa? En todellakaan muista. Sillä todellisuudessa suhteessa on kyse isommista asioista kuin yksittäisistä hetkistä – tai sormista.

Pääkirjoitus on julkaistu Trendissä 6/2023.