Hammasraudat ja pieni tummahko arpi ­ylähuulessa, muutamat arvet kämmenselissä. Ne ovat ainoat jäljet, jotka Maarit Sjömanin ulko­näössä muistuttavat reilun neljän vuoden takaisesta onnettomuudesta. Silloin hän kaatui pyörällään.

”Ylähuuleni arpeen jäi asfalttia, jota ei saatu sairaalassa poistettua. Se vaatisi tatuoinnin poistoon käytettävää laserhoitoa, mutta en ole jaksanut vielä edes ajatella asiaa, kun muut hoidot ovat yhä kesken”, hän sanoo.

Toipuminen tapahtuneesta on ollut hidasta. Leuan ja suun alueen hoidot jatkuvat vielä vuosia. Henkisesti Maarit tietää olevansa kuitenkin jo valoisalla puolella.

”Olin aika pitkään vihainen ja mietin, miksi tämän piti tapahtua juuri minulle. Ajan kuluessa ajatukseni kääntyi: miksi ei minulle, kun olisi voinut sattua kenelle tahansa? Ainoa vaihtoehto oli hyväksyä tapahtunut.”

Kaikki tavarat olivat vihdoin paikoillaan, vuokrasopimukset allekirjoitettu. Jalkaterapeuttina ja yrittäjänä työskennellyt Maarit oli valmis vastaanottamaan ensimmäiset asiakkaansa uudessa hyvinvointialan työ­paikassaan.

Oli 25. kesäkuuta vuonna 2019. Aurinkoinen tiistaipäivä oli lämmin ja kaunis. Maarit oli sopinut aamupäivälle tapaamisen Meilahteen ja pohti pitkään, ajaisiko vajaan kymmenen kilometrin matkan pyörällä vai autolla kotoaan Espoosta. Koska sää oli hyvä, hän valitsi pyörän.

Maaritin silloinen avopuoliso kertoi jälkikäteen olleensa tuona aamuna kumppanistaan selittämättömästi huolissaan – hänellä oli etiäinen siitä, että jotain tapahtuu. Mies seurasi parvekkeelta Maaritia, kun tämä polkaisi liikkeelle.

Ei ehtinyt kulua kuin kymmenisen minuuttia, kun Maarit soitti kumppanilleen itkien ja kertoi kaatuneensa. Maarit oli ajanut rikkinäisen sadekourun aiheuttamaan kuoppaan ja lentänyt pyöränsä selästä asfalttiin leuka edellä. Verta tuli valtavasti ja maassa oli hampaita.

”Muistan hetken, kun iskeydyin maahan, mutta en tiedä miten olen noussut ylös. Seuraava muistikuvani on siitä, kun istun maassa, ympärilläni on ihmisiä auttamassa ja joku soittaa ambulanssia.”

Kipu leuassa oli niin voimakasta, ettei Maarit vieläkään löydä sanoja kuvailemaan sitä. Töölön sairaalassa selvisi, että koko alaleuka oli pahoin murtunut ja molemmat leukanivelet hajonneet murusiksi. Lisäksi Maaritilla oli aivotärähdys, kämmenselissä isot haavat ja molemmissa reisissä kudosvammat pyörän tangolle lentämisen seurauksena.

Irronneet hampaat kiinnitettiin takaisin ja hampaisiin asennettiin heti kisko, jotta ne pysyisivät paikoillaan murtumista huolimatta. Seuraavana päivänä Maaritin alaleukaan asennettiin leikkauksessa titaanilevy, ruuveja ja fiksaatiokuminauha, jotta suuta ei saa avattua. Leukanivelet jätettiin luutumaan itsekseen.

”Lääkäri pohdiskeli ääneen, etten ehkä koskaan enää pysty syömään kunnolla, ja arveli, että leukaniveliin tulisi nivelrikkoja. Se tuntui lohduttomalta.”

Leikkauksen jälkeen Maarit ei voinut juurikaan avata suutaan kahdeksaan viikkoon. Neljä viikkoa hän ryysti pillillä smoothieita ja soseruokia. Perunan ja lohen sekoitus maistui muusina ällöttävältä.

Seuraavan kuukauden ajan suuta sai raottaa niin, että sinne sai teelusikallisen pehmeää ruokaa kuten jäätelöä. Kahdessa kuukaudessa Maarit laihtui yhdeksän kiloa.

Myös Maaritin purenta muuttui. Sen hoito on yhä kesken. Alaleuka on nyt sentin verran taaempana kuin ennen. Puolitoista vuotta kestävä oikomishoito aloitettiin alkuvuodesta.

Vuodenvaihteen jälkeen edessä on vielä uusi leikkaus, jossa alaleukaa korjataan ja tuodaan eteenpäin niin, että purenta saadaan kohdilleen. Sitten oikominen jatkuu.

Hoidot ovat kivuliaat ja raskaat. Ne aloitettiin vasta tämän vuoden puolella, koska Maaritin henkiset voimat eivät riittäneet aiemmin.

Ulosmeno tuntui kauhealta ajatukselta, miltei mahdottomalta. Kun Maarit pääsi sairaalasta viiden päivän osastohoidon jälkeen, hän kärsi voimakkaista pelkotiloista, paniikkikohtauksista ja ahdistusoireista. Hänellä oli todettu sairaalassa akuutti stressireaktio.

”Pelkäsin koko ajan kaatuvani ja oireilin pahoinvoinnilla. Kun muistot onnettomuudesta palautuivat mieleeni, minua alkoi heti oksettaa.”

Tuntemukset jatkuivat tulevina kuukausina. Erityisen vaikeilta tuntuivat jatkuvat jokaviikkoiset sairaalakäynnit. Vatsa meni sekaisin ja oksetti.

Maaritilla todettiin traumaperäinen stressihäiriö. Siitä huolimatta Maarit lähti ulos. Pian hän oppi, että vichy tai pastilli helpotti huonovointisuutta.

”Jos olisin hyväksynyt pelkoni, en olisi nyt tässä. Oli tärkeää, että jatkoin elämää ja menin pelkojani päin.”

Jo samana syksynä hän osti uuden pyöräilykypärän onnettomuudessa hajonneen tilalle. Vanha oli punainen, nyt hän halusi valkoisen. Lokakuussa hän hyppäsi pyörän selkään ja lähti ajelemaan avopuolisonsa kanssa. Jokainen kupru tiessä tuntui pelottavalta, samoin jarruttaminen.

Joulukuussa pariskunta pyöräili myös onnettomuuspaikan ohi. Kuoppa oli korjattu nopeasti tapahtuneen jälkeen.

”Se palautti tapaturman mieleeni, mutta samalla muistutin itseäni, ettei minulla ole enää mitään hätää.”

Onnettomuuden jälkeen Maarit ohjattiin ensin kriisiterapiaan, sitten pidempikestoiseen terapiaan.

”Minulla oli takaumia sekä yöllä että päivällä: ­iskeydyn naama edellä katuun uudelleen ja uudelleen. Säpsähtelin paljon ja säpsähtelen välillä edelleen.”

Kompleksisten traumojen ja dissosiaation hoidossa käytettävän IRRT-menetelmän avulla Maarit kävi terapeuttinsa kanssa läpi tapaturman minuutti minuutilta aina kotoa lähdöstä sairaalaan. Maarit kertoi tapahtuman nauhalle ja sitten saman tarinan onnellisella lopulla: hän kaatui, mutta ei loukkaantunut pahasti. Hän siis ikään kuin kirjoitti uudestaan tapahtuneen. Lopulta hän kuunteli vain hyvin päättynyttä tarinaa.

”Oikean tapahtuneen kertominen ahdisti. Terapeutin tuella pystyin siihen. Menetelmä on raju, mutta se on auttanut minua eniten. Paniikkikohtaukset ja ahdistukset ovat vähentyneet.”

Lisäksi Maarit on käyttänyt lääkkeettömiä kivunhallintakeinoja: emotional freedom techniques -menetelmää, jossa sormenpäillä naputellaan kevyesti kehon akupunktiopisteitä. Hän hieroo purentalihaksiaan ja venyttelee suutaan, ja apua on ollut myös homeopaattisista kipulääkkeistä.

Leuan alueella on kuitenkin yhä päivittäin kipuja. Syöminen on välillä vaikeaa. Myös puhe muuttui.

”Leukamurtuman jälkeen minulle tuli s-vika ja ajoittain sössötän. Sitä olen hävennyt paljon.”

Lisäksi leuan ja kasvojen muoto muuttui. Kaikki tämä on vaikuttanut Maaritin itsetuntoon.

”Minusta on tuntunut, etten enää ole kaunis vaan ­kärsivä rassukka, joka on hauras.”

Ennen onnettomuutta Maarit eli aktiivista elämää: pyöräili, kävi kuntosalilla, golfasi ja juoksi. Nyt joogasta ja meditoinnista on tullut tärkeä osa hermoston rauhoittamista.

Maarit sanoo oppineensa myös armollisemmaksi itseään kohtaan. Nopea yritys palata normaaliin elämään oli välillä turhankin kova. Kun tapaturmasta oli kulunut reilu vuosi, hän tuskaili golfkentällä, koska ei ­pystynyt kehittymään.

”Olin hajalla siitä, etten pystynyt pelaamaan yhtä hyvin kuin ennen. Vihdoin ymmärsin, että minun on annettava itselleni armoa tällaisen kokemuksen jälkeen.”

Nyt Maarit yrittää olla lempeämpi itselleen, kuunnella tarkemmin, mitä keho sanoo ja mistä erilaiset tunteet kumpuavat.

Kun onnettomuudesta oli kulunut vuosi, Maarit huomasi, ettei tapahtunut ollut enää päivittäin hänen mielessään. Katkeruus tapahtuneesta on muuttunut hyväksynnäksi.

”Ajattelen, että minulla oli matkassani suojelusenkeli. Olisin voinut menettää henkeni tai jäädä liikuntakyvyttömäksi. Vihani on muuttunut kiitollisuudeksi selviämisestä”, Maarit sanoo.

Viime vuonna Maarit irtisanoutui työstään ja aloitti terveystieteiden opinnot Turun yliopistossa.

”Pitää mennä eteenpäin, vastoinkäymisistä huolimatta.”

Juttu on julkaistu aiemmin Kauneus ja Terveys -lehdessä 13/2023.