Valamon yö

Ulkona lumiset kuuset. Kuusten takana kuu. Oksien tummat siluetit. Hanki narskuu. Puu paukahtaa. Pakkanen puree poskea. Veri kiertää. Niin kuin pitää. Ihminen vain on. Yöllä hanki. Puhdas valkea lumi. Miljardi tähteä ympärillä. Maassa ja taivaalla. Hengitys. Höyry kohoaa. Katoaa. Siniseen yöhön. Hiljaisuus. Lumen hengitys. Maiseman rytmi. Puitten latvoista alas maahan. Valo kulkee.

Ota minua kädestä kiinni nyt. Pois mennyt ystäväni. Joka lepäät kuusien alla. Kaipaan lempeää katsetta ja ääntäsi. Jonka kuulen. Halki yön tuulen.

Jäädä tänne. Kaipaamaan. Kun varjoni lepää tietä vasten. Ja Valamon yö. Viimein. Nukahdan. Ja sinä. Ikuisesti kanssani. Iäti muistettu. Edesmenneet ystävämme, sukulaisemme, perheemme, alati kanssamme. Jouluisena yönä, kun tavoitamme, kurkotamme kohti menneisyyttä, kerran oltua ja elettyä. Kaipausta, joka ei koskaan hellitä.

Ulkona vesi rei’ittää lumen ja kuuset humisevat tuulessa. Ikuisuuden humina. Kaukana avaruudessa ja maan päällä ihmiset keskenään etsivät toisiaan. Ja minä seison luostarin pihassa ja sillalla. Alla jäätynyt järvi ja jään alla vesi. Musta kuin ympäröivä yö.

Luostarin portilla roikkuu lyhty. Yksinäisen kynttilän liekki. Jonka tuuli väistää. Enkä ihmettele sitä. Mieli vaeltaa maan yli. Saavuttaa kotiseudun ja talon ja hahmot. Menneet ajat ja ihmiset. Jotka kulkevat ja ovat. Arkisissa askareissaan niin täydet ja elävät.

Aika putoaa maan nieluun. Ja jossain syntyy muisto. Miten lapsena. Kaikki tämä oli niin täyttä. Niin elävää. Ja vanha valokuva. Missä minä ja veli. Sytytämme kynttilöitä. Ilmeet vakavat. Vaatimattoman kodin lapset. Työtä tekevät vanhemmat.

Miten kaikki syntyi. Asettui paikallaan. Joulukin. Kuka sen asetti. Laittoi ja jaksoi. Kaikesta huolimatta. Yöllä kun nukuin ja maa jäätyi.

Ja aamulla oli kirkasta. Kävin ulkona. Tien takainen metsä. Korkeat ylväät männyt ja kylätien koivut kuurassa. Lapsen ajatus. Selkeä ja suora. Hauraana nousevat toiveet ylös. Kylän piipuista savut ja katot lumen peitossa.

Hämärtää jo. Saunan luukun takaa. Liekkien tanssi lauteen puulla. Höyry ikkunoissa. Missään ei koskaan. Tätä samaa tunnetta. Ja kulku halki pakkasen pihan ja tähtisen yön. Olen olemassa ja tunnen sen tien.

Mikä saa minut muistamaan lapsuuttani. Se meni. Usko pois. Ja silti seison Valamon yössä ja kohtaloni ja edesmennyt ystäväni.

Missä on ihmisen arvokkuus. Herkkyys ja hauraus. Vain edesmenneet päivät ja niitten tunnelmat. Arvokkaampaa muistaa kuin unohtaa.

Miten toinen raatoi ja uurasti. Toisten eteen. Annoinko koskaan takaisin saamaani. Vai jäikö se itselleni. Lapsen mieli ja käsi ei vielä ulotu. Mutta kiitollisuus jo tässä iässä. Mahdollista.

Äiti, isä, veli ja minä. Siinä se. Talo lumen keskellä. Metsän laidalla. Joen rannalla. Teitten risteyksessä. Taivaan alla. Maan pinnalla. Ikuisella. Jouluyönä kauan sitten. Nukkuvat.

Ja ulkona puut pudottavat luntaan. Hiljaisena lepää lakeus. Maisema tosi ja kuin uni. Liikkuu ohitseni ja sisässäni. Sinäkin kuusen alla lepäävä ystäväni. Sait takaisin lapsuuden maisemasi. Ja totesit. Sama maisema, mutta eri.

Ja niin aina. Kurkotan kohti mennyttä. En koe siitä syyllisyyttä. Se lienee kohtaloni. Anna siitä pois jotakin. Koetan jakaa minkä osaan.

Osattoman osa on olla omistamatta. Mielelläni kannan sen osan. Näyttelen näytelmän. Osani. Ja vuodet kuluvat ja jätän laskematta päivät. Kulukoot. Jotain jää jäljelle kumminkin.

Sinä ystäväni kuusen alla kuuntelet murheeni ja iloni. Sinulle kannan jäätyneet kukat ja kynttilän.

Jotain jää jäljelle aina. Valamon yö. Kun kuu kulkee pilvien takana. Ja ihmisen yksinäisyydessä on läsnä suuri lohtu.

Kolumni on julkaistu Eevan numerossa 12/2016.