Päivi Hyvärinen, 51, senior risk manager, Espoo:

”Syyskuussa 2015 kiipesin Boliviassa sijaitsevan, yli kuuteen kilometriin kohoavan Huyana Potosi -vuoren huipulle. Hidas nousu yli 5  000 metrin korkeudessa oli vielä helppoa. Alas laskeutuminen olikin sitten kivuliaampaa.

Jos astuin huonosti, viiltävä kipu repi vasenta jalkaa. Alaselkää jomotti koko ajan. Halusin pysyä muiden joukossa, enkä valittanut.

En arvannut, että vuotta myöhemmin opettelisin kävelemään uuden keinoniveleni kanssa.

Lantioni alkoi kipuilla vuonna 2009. Kävin tuolloin työterveyslääkärillä. Hän lohdutti, että voimakas, terävä särky on varmasti tilapäistä ja johtuu istumatyöstä. Nivelrikkopotilaaksi olin melko nuori, vasta 43-vuotias.

Vuosien varrella kivut lisääntyivät ja alkoivat ilmaantua yhä herkemmin. Pahiten oireili ristiselkäni, ei itse lonkka. Hain apua lantionseudun faskia- eli lihaskalvokäsittelyistä, osteopaatilta ja hieronnasta. Ne auttoivat hetkeksi, mutta kivut palasivat aina.

Lääkäri- ja tutkimusrumba oli kiivaimmillaan keväästä syksyyn vuonna 2015. Kävin yli kymmenen erikoislääkärin vastaanotolla.

Magneettikuvissa näkyi merkkejä vasemman lonkkanivelen artroosista eli nivelrikosta, mutta sitä pidettiin lievänä. Kipujen syyksi lääkärit ehdottivat muun muassa lihasjumeja.

Oloni alkoi olla epätoivoinen: kivut häiritsivät nukkumista ja normaalia liikkumista. Kevyt työmatkapyöräilykin oli tuskallista.

Kylpyhuoneen kaapissani oli sen seitsemää sorttia särky- ja hermokipulääkkeitä. Sain myös useita kortisoni- ja kipulääkeinjektioita suoraan niveleen, mutta ne eivät auttaneet.

Olin erittäin turhautunut, kun loppuvuodesta 2015 selkäsärkyni yltyi ja epäilin välilevynpullistumaa. Työterveyshuollossa oli ruuhkaa, joten menin terveyskeskukseen.

Selvisi, ettei minulla olekaan vain lievää esiastetta vaan vakava nivelrikko.

Olin järkyttynyt. Koin itseni petetyksi.

Viikon päästä siitä olin jo jonossa lonkan tekonivelleikkaukseen. Minulle julkinen terveydenhuolto oli pelastus.

Leikkausjonossa vierähti puoli vuotta. Sinä aikana etsin tietoa nivelrikosta ja lonkkaleikkauksista. Suvustani löytyi muitakin nuorena nivelrikkoon sairastuneita, ja Facebookin Puujalkaiset-ryhmästä sain tärkeää vertaistukea.

Tuntui vähän vastenmieliseltä, että kehossani olisi keinonivel. Pelkäsin, että se rajoittaisi elämääni. Perheessämme on kaksi bordercollieta, joiden kanssa paimennamme lampaita ja harjoittelemme pelastuskoiratoimintaa raunioilla.

Suhtauduin leikkaukseen hieman epäilevästi. Minusta oli tullut kipujeni suhteen kyyninen, enkä uskonut pääseväni niistä eroon. Mutta niin tapahtui! Ja onneksi muutkin pelkoni olivat turhia.

Vasta leikkauksen jälkeen tajusin, miten paljon kivut olivat määrittäneet elämääni.

Leikkaus tehtiin selkäydinpuudutuksessa Lohjan sairaalassa. Salissa oli leppoisa ja lempeä tunnelma: makasin lääkittynä peittojen alla ja hoitohenkilökunta jutusteli kesälomakuulumisiaan. Kirurgin veitsi tuntui rapsuttelulta.

Olin sairaalassa kaksi yötä. Ensimmäinen oli tuskallinen, sillä oksensin kipulääkkeet. En saanut lisää, koska hoitajat eivät tienneet, minkä verran lääkkeitä oli ehtinyt imeytyä.

Toipuminen kesti useamman kuukauden. Olen aktiivinen ihminen, ja minun oli lähes mahdotonta kestää rajoituksia liikkumiselle ja autoilulle. Vaikeinta oli olla pitkäjänteinen.

Käytin kyynärsauvoja pari viikkoa ja kävelykeppiä pari kuukautta. Särkylääkkeistä luovuin kolmannen toipumisviikon kohdalla.

Fysioterapeutin avulla opettelin askeltamaan ja käyttämään lihaksiani oikein. Kävin myös vesijumpassa.

Elän nyt normaalia elämää ja nautin liikunnasta. Leikattu lonkkani kipeytyy, jos pyöräilen yli tunnin pitämättä välillä taukoa, mutta muuten se toimii hyvin.

Myös toisessa lonkassani on todettu alkava nivelrikko, ja se oireilee jo hieman.

Hyväksyn, ettei elämäni tule jatkumaan aina kivuttomana. Toivottavasti voin kuitenkin olla ilman lääkkeitä ja uusia leikkauksia vielä useita vuosia.”

Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehdessä 13/2017.