Yhdeksänvuotias Katariina pakenee saunanlauteiden alle piiloon. ”Minähän en esitä mitään!”

Hän on suuttunut äidilleen, joka ehdotti, että tyttö lausuisi runoja kotiin kutsutuille vieraille. Äiti yrittää maanitella tytärtään, mutta mikään ei auta.

Katariina oli käynyt Helka-tytöissä lausumassa kalevalaisia runoja, mutta siitä huolimatta pyyntö oli liikaa.

”Sinänsä se on huvittavaa, kun ajatellaan, mihin minä päädyin”, sanoo Katariina Kaitue, 51, sillä hän vietti viime vuonna 25-vuotistaiteilijajuhlaansa Kansallisteatterin näyttelijänä.

Äiti, näyttelijä ja käsikirjoittaja Liisamaija Laaksonen, 80, hymyilee vieressä. Tyttären uravalinta tuli hänelle yllätyksenä.

”Katariina on etevä käsistään niin kuin isoäitinsä, ja hänen tätinsä oli käsityönopettaja. Ajattelin, että hän seuraisi sitä perinnettä. En voinut kuvitellakaan, että hänestä tulisi näyttelijä.”

Liisamaijasta tuli ensimmäistä kertaa äiti 24-vuotiaana. Silloin syntyi Karri, ja kolmen vuoden päästä Katariina.

”Katariina oli pieni, hento ja hyvin kiltti lapsi. Ei hänellä ollut koskaan edes murrosikää”, Liisamaija kertoo.

Muutaman vuoden päästä perheeseen syntyi vielä kuopus Ville. Lasten isän Raimo Kaitueen Liisamaija oli tavannut jo 16-vuotiaana kotikaupungissaan Lahdessa. Siitä saakka oli pidetty yhtä. Lapsia ei suunniteltu, ne tulivat.

Liisamaijan oma lapsuudenkoti oli hänen sanojensa mukaan aivan tavallinen. Isä oli veturinkuljettaja ja äiti sairaanhoitaja. Oli rakkautta ja rajoja. Samalla tavalla hän kasvatti omat lapsensa. Äitiyteen hän kasvoi lasten kasvamisen myötä.

”Rakkautta pitää olla, paljon hyväksyntää ja kehumista. Rakkaus on tärkeintä lasten kasvatuksessa. Totta kai pitää olla myös jonkinnäköinen kuri. Ei siitä mitään tule, jos kaikkea saa tehdä. En minäkään saanut.”

Katariina itse muistaa lapsuuden hauskana aikana. Helsingin keskustan kadut ja myöhemmin Jollaksen merenranta tulivat tutuiksi. Silloin syntyi ikuinen rakkaus omaan kotikaupunkiin ja mereen.

Veljet olivat hänelle läheisiä.

”Joku viisas on sanonut, että paras lahja, jonka lapselle voi antaa, on sisarus. Minä uskon, että se pitää monella tapaa paikkansa. Sisarukset kasvattavat toisiaan.”

Katariina on hiekkalaatikolta saakka leikkinyt poikien kanssa ja oppinut käyttämään siellä myös kyynärpäitään tilanteen sitä vaatiessa. Oma paikka oli otettava.

”Olen lapsuudesta asti kokenut, että olen yhtä arvokas tyttönä kuin olisin poikana. Opin luontevasti pitämään puoliani. Se on ollut uskomaton voimavara.”

Liisamaija Laaksonen valmistui Teatterikoulusta vuonna 1963 ja työskenteli Yleisradion televisioteatterissa vuoteen 1998 saakka. Katariinan ensimmäinen muistikuva äidin ammatista oli, kun hän näki tämän televisiossa. Kun äiti poistui kuvaruudusta, tyttö alkoi itkeä. Vaikka äiti oikeasti oli vieressä, lapsen oli vaikea tajuta, minne se toinen katosi.

1970-luvulla Suomessa oli kaksi kanavaa, ja näyttelijät samastettiin herkästi roolihahmoihinsa. Katariinakin muistaa ihmetelleensä, kun ruokakaupassa joku sanoi äidille, että tuollaiselta ihmiseltä pitäisi ottaa lapset pois. Se johtui Liisamaijan roolista Solveigin laulussa, jossa tämä esitti julmaa äitiä Saaraa, joka oli kykenemätön rakastamaan.

Perheen arki soljui tavalliseen rytmiin. Televisioteatteri tarjosi näyttelijöille normaalit työajat. Aika oli myös erilainen.

”Se, että äiti oli julkisessa ammatissa, ei juurikaan näkynyt perheen arjessa. Lehdistö oli paljon maltillisempaa kuin nykyään eikä sosiaalista mediaa ollut. Sain elää lapsuuteni lapsuutena”, Katariina kertoo.

Lapsuuden keskeytti odottamaton menetys. Aviopuoliso ja isä Raimo kuoli työmatkalla Saksassa. Hän jäi junan alle.

”Se on ollut kauhein asia minun elämässäni. Olin vain kolme kuukautta aiemmin menettänyt äitini. Siinä hirveässä surussa minulla oli kuitenkin lapset. He olivat kaikki vielä alaikäisiä. He tarvitsivat minua ja minä tarvitsin heitä”, Liisamaija sanoo.

Kyyneleet pyrkivät yhä nousemaan silmiin, 40 vuotta tapahtuneen jälkeen.

Ensimmäisinä öinä kaikki kolme lasta tulivat äidin viereen samaan sänkyyn nukkumaan. Tuntui turvalliselta käpertyä lähelle toisiaan. Ensin vanhin veljistä lähti takaisin omaan sänkyynsä, sitten Katariina ja viimein kuopus.

”Menetys kasvatti meitä voimakkaasti yhteen. Se näkyy tänä päivänäkin, että meillä on oma neliapilamme, joka on hirveän vahva ja johon voi luottaa ja turvata”, Liisamaija sanoo.

Katariina oli tuolloin 11-vuotias.

”Elämäni toinen peruspilari poistui. Se oli pelottavaa. Mutta lapsella on niin suuri elämänilo ja -voima, että suurtenkin surujen yli pääsee, vaikka totta kai ne jättävät jälkensä”, Katariina sanoo.

Ystäväpiiri tuki perhettä valtavasti, huoli perheen pärjäämisestä oli suuri. Ensimmäisenä jouluna he saivat lahjaksi kolme joulukuusta. Liisamajia osti hurjasti lahjoja, jotta lapset saisivat muuta ajateltavaa.

Isoveli aikuistui nopeasti ja otti perheen miehen paikan. Katariinasta tuli pikkuäiti.

”Otin vastuuta ja pyrin siihen, etten aiheuta mitään ongelmia. Olin vähän niin kuin suodatinpaperi perheessä.”

Myös työ piti Liisamaijan kiinni elämässä.

”Työ on ollut ehdottomasti paras lääke.Tietysti lapset oli pakko hoitaa, vaikka oli hetkiä, jolloin en olisi jaksanut. En ollut mikään hirviö, mutta huusin ja karjuin, että kukaan ei tee mitään, minä yksin vain.”

Katariinan unelma näyttelijän ammatista alkoi heräillä lukioaikana. Aluksi se oli niin suuri, että hän piti sen visusti sisällään. Mutta kun pääsykokeet lähestyivät, hän kertoi äidilleen aikomuksestaan hakea Teatterikorkeakouluun.

”Äidin ällistys oli suuri, mutta sitten hän oli todella kannustava.”

Katariina pääsi sisään ensiyrityksellä, ja heti valmistumisensa jälkeen hänet kiinnitettiin Kansallisteatteriin. Siellä hän on edelleen ja nauttii työstään.

Näyttelijän ammattiin kummatkin suhtautuvat intohimoisesti.

”Tässä työssä saa tehdä erilaisia ihmiskohtaloita. Saa pistää itsensä alttiiksi joka kerta ja käyttää monipuolisesti kaikkea osaamistaan, mitään pelkäämättä”, Liisamaija sanoo.

Katariina säästyi nuorena vertailulta äitiinsä, vaikka heissä on paljon samaa. Ulkonäöllisesti he muistuttavat toisiaan ja myös heidän äänensä ovat hyvin samanlaiset.

Kaikki eivät silti osanneet yhdistää äitiä ja tytärtä toisiinsa, sillä kumpikin esiintyy tyttönimellään. Myös esiintymisfoorumit olivat erilaiset, toinen oli televisioteatterissa ja toinen teatterissa.

Toisaalta näyttelijäpiireissä ei ole harvinaista, että ammatti periytyy sukupolvelta toiselle. Katariinankin vuosikurssilla oli useita näyttelijöiden lapsia, kuten Santeri Kinnunen ja Samuli Edelmann.

Kun Liisamaija tai Katariina päättää tehdä jotain, se myös tehdään, olipa kyse talon maalaamisesta tai jostakin muusta.

”Perheessämme on aina ollut aimo annos huumoria, mutta myös niskavuorelaista tarmoa. Arvostamme työn tekemistä. Kun aina tekee kaikkensa, ei tarvitse jälkikäteen harmitella tai jossitella. Toki se ei ole tae onnistumisesta.”

Yhteinen ammatti on molempien mielestä ainoastaan myönteinen asia. On helppo keskustella näyttelemisestä, ja samat ihmiset ovat tuttuja kummallekin.

Palautetta annetaan puolin ja toisin. Joskus napakasti, ja yhtä napakasti myös puolustaudutaan. Välillä äiti ja tytär ovat eri mieltä. Katariinasta ei ole mikään rakkauden merkki, että ajatellaan samalla tavalla.

”Mielestäni rakkautta on nimenomaan se, että voimme olla asioista myös eri mieltä”, hän sanoo ja jatkaa:

”Vaikka hetkittäin ärhennellään ja suututaan, aina pitää tietää, että taustalla on suuri määrä rakkautta.”

Näyttelemisen lisäksi Liisamaija on kirjoittanut monia näytelmiä. Usein niissä kovia kokeneet naiset vihaavat, rakastavat ja kärsivät mutta pysyvät kuitenkin jaloillaan. Rankoista aiheista huolimatta mukana on aina ripaus huumoria.

Kirjoitushaaveita hänellä on edelleen. Rima vain tuppaa nousta iän myötä turhan korkealle. Uuden käsikirjoituksen alkukohtaus on kuitenkin jo valmiina, siihen liittyy ruumisarkku olohuoneessa.

Äidin ja tyttären suhde on vuosien varrella ollut välillä läheisempi, välillä etäisempi. Se on kulkenut kuin aaltoliikkeenä. Erityisen läheisiä he olivat, kun Katariinasta tuli äiti.

Vanhemmuutta alkaa ymmärtää uudella tavalla, kun on itsekin vanhempi.

”Kun sain ensimmäisen lapseni, tunne vastuusta ja pienen elämän suojelemisesta oli valtava, jopa pelottava”, Katariina Kaitue sanoo.

”Silloin ymmärsin myös äidin huolehtimisen määrän ja välillä raivoamisen siitä, kun lapset eivät ilmoita, missä he ovat.”

Liisamaija muistaa, kuinka odotti yömyöhään valveilla, kunnes teini-ikäiset lapset olivat kotona. Samoin teki Katariina omien poikiensa kanssa.

”Meissä molemmissa on olemassa tietynlainen leijonaemomaisuus. Äiti on ollut suojeleva, hyvin kannustava mutta myös persuuksille potkiva. Uskon, että kaikki nämä piirteet ovat myös omassa äitiydessäni.”

Katariina erosi lastensa isästä vuosia sitten. Se oli toinen elämänvaihe, jolloin äiti ja tytär olivat erityisen lähellä toisiaan.

”Kun eteen tulee isoja elämän kupruja, silloin hakee tukea läheisimmistä ihmisistä.”

Liisamaija ihailee tyttärensä luonnetta.

”Vaikka Katariina on hirveän herkkä ihminen, hän on hyvin sisukas. Minä olen nähnyt monta vaihetta hänen elämässään, ja sen miten hienosti hän on selviytynyt niistä.”

Samaan hengenvetoon ilmeisen tyytyväinen äiti jatkaa:

”Hänellä on maailman ihanin mies!”

Katariina on ollut yhdessä Matti Vänskän kanssa kymmenisen vuotta ja perheeseen kuuluvat myös tämän lapset. Lapsuudenkodistaan hän on halunnut viedä omaan perheeseensä tavan puhua asioista suoraan.

”Tärkeää on, että tiedetään, missä mennään. Maailmaan mahtuu ääntä, ja meillä kotona nousi aikanaan katto välillä ilmaan. Niin on nyt myös omassa kodissani. Se ei ole minusta vaarallista. Ihmisillä on tunteita ja temperamenttia. Mutta asiat sovitaan aina, vihoissaan ei mennä nukkumaan.”

Töiden tekeminen jatkuu molemmilla. Katariina on näytellyt kesän Tampereen Komediateatterin näytelmässä Puhtaat, valkeat lakanat, jonka esitykset ulottuvat elokuulle.

Syksyllä hän palaa Kansallisteatteriin, jossa jatkuu Julia ja Romeo. Uusi tuleva rooli on Pirkko Saision kirjoittamassa musiikkinäytelmässä Musta Saara.

Liisamaija taas lausuu runoja runo- ja lauluesityksissä, usein oopperalaulaja Jaakko Ryhäsen kanssa. He ovat kiertäneet Suomea yhdessä parin vuoden ajan.

Viime äitienpäivänä Katariinalla ja Liisamaijalla oli Kansallisteatterissa matinea-esitys Äidille, johon oli koottu runoja ja lauluja suomalaisille äideille. Yleisössä oli kaikenikäisiä naisia, kasvoilla näkyivät elämän jäljet. Se oli liikuttavaa myös esiintyjälle.

”Mitä vanhemmaksi tulen, sitä herkemmäksi muutun. Tunteet ovat niin pinnassa, että joka asia itkettää. Äitienpäivämatineassakin itkin monessa kohdassa, vaikka ei esiintyjä saisi itse itkeä, ellei se kuulu rooliin”, Liisamaija sanoo.

”Kantelettaren Miniän virressä äiti puhuu lapselleen, että vaikka maailmassa mitä tapahtuu, niin emoas älä unoha.”

Samassa esityksessä Katariina lausui runon, jonka Liisamaija oli kirjoittanut omasta äidistään. Kaikki meni hyvin, kunnes viimeisen säkeistön aikana hän kääntyi katsomaan vieressä seisonutta Liisamaijaa.

Kun hän näki äidin itkevän, hän alkoi itsekin itkeä. Ääni katkeillen hän kompuroi runon loppuun. Siinä vaiheessa koko yleisö itki.

”Roolit tippuivat. Siinä lavalla olivat yhtäkkiä äiti ja tytär, ei kaksi näyttelijää. Kaiken muun elämässä kestää, mutta jos äiti tai lapset itkevät, se murtaa sydämen.”

Juttu on julkaistu Eevan numerossa 8/2018.