Somerniemen pysäkillä seisoo hoikka nainen, joka vilkuttaa bussia pysähtymään. Kaari Utrio, 76, on täydellinen emäntä. Hän on etukäteen etsinyt vieraalle aikataulut, tiedustellut ruokamieltymykset ja luvannut tulla pysäkille vastaan.
”Tänne on nykyisin niin hankalaa tulla julkisilla kulkuneuvoilla, kun bussivuoroja vähennetään jatkuvasti”, hän pahoittelee kävellessämme hiljaista tietä pitkin kohti hänen kotipihaansa.
Kaari Utrio muutti puolisonsa Kai Linnilän kanssa Helsingin keskustasta maaseudun rauhaan vuonna 1975. Myöhemmin he perustivat kodin yhteyteen tuotanto- ja kustannusyhtiö Amanitan. Avioliitto, työpaikka, lepopaikka – kaikki toimi saumattomasti saman katon alla. Heidän poikansa Lauri Linnilä työskentelee perheyrityksen toimitusjohtajana, mutta molemmat vanhemmat olivat siinä kokoaikaisesti mukana.
Yli neljänkymmenen vuoden yhteiselo päättyi äkkiä viime elokuussa. Kai Linnilä menehtyi sairauskohtaukseen 75-vuotiaana. Vaikka suru musersi alleen, Kaari jaksoi pian tapahtuman jälkeen kiitellä suruviestin tuoneita poliiseja. Hän muistelee heitä edelleen lämpimästi.
”Kaksi nuorta miestä tuli Salon poliisista kotiovelle kertomaan asiasta. Poliisille ei varmaankaan ole mukavaa tehdä sellaisia käyntejä. Heidät oli kuitenkin koulutettu hienosti tilannetta varten, ja annoin sille suuren arvon.”
Poliisit kertoivat aviomiehen kuolemasta siten, että Kaari pystyi itse tekemään johtopäätöksen: Kai on siis kuollut.
”Näin en sokin hetkellä kieltänyt tapahtunutta.”
Ruokahalu meni
Kaari Utrion talossa on niin valtava kirjakokoelma, että kirjanystävä hengähtää syvään silkasta ihastuksesta.
Emäntä on kattanut pöytään kakkua ja kinkkupiirakkaa. Piirakan seurana on kuppi smetanaa. Hän siirtää lusikalla smetanaa lautasensa reunalle.
Yrityksen kustannustoimittaja Hanna Pukkila on leiponut piirakan ja miniä Sari Savikko kakun.
”Aina sanotaan, että lesket laihtuvat aluksi paljon. Minulla ei ole ollut yhtään ruokahalua. Nyt painoni on alkanut vähän nousta, kun ympärilläni olevat ihanat ihmiset huolehtivat siitä, että syön kunnolla. Hanna tekee pakastimeen tavallista kotiruokaa.”
Kaari ei ole itse tehnyt ruokaa yli neljäänkymmeneen vuoteen, Kai hoiti perheessä kaiken ruuanlaiton.
”En ole koskaan osannut kokata.”
Kaari kaataa vieraalle lisää teetä.
”Periaatteessa minulla on kaikki asiat hyvin. On kolme poikaa, kuusi lastenlasta, paljon sukulaisia ja ystäviä ja hyvin paljon töitä, joihin on helppo uppoutua.”
Kaari sanoo nauttivansa edelleen myös lukemisesta, koska se vie ajatukset muualle.
”Minulla ei myöskään ole taloudellista hätää. On hirveää, jos pitkän liiton jälkeen toinen poistuu äkillisesti ja leski joutuu taloudelliseen ahdinkoon.”
Pahinta äkillisen kuoleman jälkeen on tieto siitä, ettei toinen enää koskaan tule kotiin ja että puolisot eivät enää koskaan tee yhdessä mitään.
”Meillä oli yhteinen työ, ja vietimme jatkuvasti aikaa yhdessä. Kain poismenon jälkeen en ole iloinnut enää mistään yksittäisestä asiasta. Olen kuitenkin luonteeltani sopeutuva optimisti ja katson maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi. Ehkä olen luonteeni ansiosta hyvässä kunnossa henkisesti.”
Kaari on myös kiitollinen lapsenlapsistaan ja siitä, että voi ylipäänsä nähdä heidät. Hänellä on ollut runsaasti näköön liittyviä ongelmia viime vuosina. Syksyllä kaihileikkauksen yhteydessä havaittiin reikä verkkokalvossa. Se saatiin korjattua, mutta näkö ei palautunut entiselleen.
”Tarvitsen paljon valoa. Joka tapauksessa näen ja pystyn liikkumaan, ja olen oppinut olemaan siitäkin tyytyväinen”, Kaari sanoo.
Sopuisa liitto
Avioparin pitkä liitto oli sopuisa. Kaari Utrio sanoo, etteivät he riidelleet koskaan.
”Kalaverkkojen nosto on yleensä tilanne, jossa sopuisimmatkin pariskunnat päätyvät sanaharkkaan. Meillä sekin sujui mallikkaasti. Minä soudin, ja Kai koki verkot”, Kaari kertoo.
Hän muistaa yhden ainoan riidan vuosien varrelta. Vuonna 1986 ilmestyi Kaarin teos Kalevan tyttäret. Se oli ensimmäisiä kirjoja, joita taitettiin tietokoneella.
”En ymmärtänyt, miten se toimii, mutta Kai ymmärsi. Riitelimme asiasta muutaman minuutin ajan. Se oli niin poikkeuksellista, että poikamme Laurikin muistaa sen. Hän oli kauhuissaan, koska ei ollut tottunut kuulemaan riitelyämme.”
Kenen ansiota ennenkuulumattoman sopuisa liitto sitten oli?
”Inhoan riitelyä ylitse kaiken, samoin Kai. Pariskuntien yleisin riidanaihe lienee raha ja sen puute. Me emme kärsineet koskaan akuutista rahapulasta, joten siinä asiassa säilyi sopu.”
Kai kävi yli kolmekymmentä vuotta AA-kerhossa.
”Se antoi hänelle syvän näkemyksen elämän arvoista. Hän oli sitä mieltä, ettei meidän kannata käyttää lyhyttä aikaamme pikkuasioista kinasteluun.”
Riitoja ei liitossa syntynyt silloinkaan, kun Kai vielä käytti alkoholia.
Kaari kertoo, että hänen äitinsä Meri Utrio antoi aikoinaan kaksi viisasta neuvoa: Aviomiehelle ei vuoteessa sanota ’ei’ eikä nalkuttaminen kannata koskaan.
”Niitä olen noudattanut. Jos on jokin välttämätön asia, siitä voi sanoa kolme kertaa. Jos kolmas kerta ei tehoa, teen itse tai jätän tekemättä.”
”Äitini neuvojen ansiosta olemme välttäneet paljon epäsopua.”
Rakkaimmat kirjat
Kaari Utrio on ollut vuosia suosituimpia kirjailijoitamme. Hän pitää itse eniten keskiaikaan sijoittuvista romaaneistaan Tuulihaukka ja Yksisarvinen.
”Tuulihaukka on minulle rakkain. Mika Waltari on minun lisäkseni ainoa, joka on Suomessa sijoittanut romaaninsa Bysantin aikakauteen.”
Historiallisten romaanien kirjoittaminen on haastavaa. Kaarin keskiaikaan sijoittuvat romaanit vaativat ennakkotyötä pari vuotta.
”Teen aina juonen etukäteen, jokaisen luvun ja kohtauksen. Mietin, kenen silmin kohtaus kerrotaan. Suunnittelen miljööt ja jokaisen henkilön ja hänen ulkonäkönsä.”
Kaari sanoo suhtautuvansa kirjailijan ammattiin kuten mihin tahansa työhön.
”Tiedän periaatteessa ensimmäisen ja viimeisen lauseen, kun pohjatyön jälkeen alan kirjoittaa.”
Tutkimiseen jää helposti koukkuun.
”Kun aloin kirjoittaa, se tuntui suurelta askeleelta. Usein olisin halunnut vain jatkaa tutkimista”, hän tunnustaa.
Aikakausi vaihtuu
Vuonna 2000 Kaari Utrio sai valmiiksi suurtyönsä Yksisarvisen ja oli aloittanut jo seuraavan keskiaikaan sijoittuvan romaaninsa suunnittelun. Sitten tapahtui jotain, mitä lukijat ihmettelivät.
”Tiesin äkkiä, että olen sanonut keski-ajasta kaiken, mitä siitä on sanottavaa.
Yksisarvinen tapahtui 1000-luvun ensimmäisellä vuosisadalla, ensimmäisen risti-retken aikoihin. Se oli ensimmäinen eurooppalainen yhteisyritys, voisi jopa sanoa Euroopan unionin alku. Huomasin, että nuo ajat eivät kiinnostaneet minua enää.”
Kaari oli jo aiemmin kirjoittanut kolme 1800-luvulle sijoittuvaa romaania. Hän päätti siirtyä romaaneissaan tyystin tuohon aikakauteen.
”Historiallisten romaanien kirjoittajalle on iso asia vaihtaa aikakautta. Ruma kreivitär oli ensimmäinen näistä niin sanotuista epookkiromaaneistani.”
Kirja ilmestyi vuonna 2002, jolloin Kaari täytti 60 vuotta. Sen jälkeen hän on kirjoittanut niitä lähes vuosittain.
Kaari sanoo yrittäneensä näyttää epookkiromaaneissaan yhteiskunnasta koko kuvan: sen, miten suomalainen Suomi syntyi. Kirjojen henkilöt kattavat sen ajan väestökirjon laidasta laitaan.
Lukijat ovat pitäneet kirjoista, ja Kaarista ne ovat tuntuneet helpoilta ja hauskoilta kirjoittaa.
”Kirjoitan säännöllisesti sosiaaliseen mediaan. Minulla on parhaimmillaan ollut 15 000 lukijaa Facebookissa.”
Lukijat lähettävät Kaarille runsaasti kysymyksiä ja ottavat kantaa kirjojen sisältöön.
”Facebook-yleisö on yksi niistä seikoista, jotka ovat pitäneet minut pystyssä viime aikoina. Tiedän aina, että siellä ne lukijat odottavat.”
Mahtava kirjakokoelma
Kiipeämme portaat kirjailijan pyhimpään, hänen työhuoneeseensa. Järjestys on täydellinen hyllyjen viivasuoria kansiorivejä myöten. Hänellä on arkistossaan uskomaton määrä materiaalia.
”Historiantutkijana aloin koota sitä saman tien kun kirjailijanurani alkoi. Valtavat leikekokoelmat ja kirjeenvaihto lähes viidenkymmenen vuoden ajalta – kaikki menee kirjallisuusarkistoon, kunhan minusta aika jättää.”
Kun Kaari Utrio puhuu kirjoitustyöstään, on aivan kuin hänen ulkoinen olemuksensa muuttuisi. Pää nousee pystymmäksi ja silmät säihkyvät.
Onko kirjoittaminen hänelle edelleen yhtä tärkeää kuin ennen?
”Olen kirjoittanut artikkeleita ja kolumneja Kain poismenon jälkeen. Romaania en pysty nyt kirjoittamaan, siihen eivät voimani riitä.”
Jos tekee tekstiä, jonka on tarkoitus olla hauska, pitää Kaarin mukaan ehdottomasti olla kirjoittamisen ilo.
”Se minulta puuttuu. Eihän minun ole pakko kirjoittaa lainkaan, jos tuntuu, etten jaksa tai halua.”
Miesten hommat
Aamut ovat olleet hyvin vaikeita.
”En ehkä enää ole yhtä toivoton ja apaattinen aamuisin kuin jokin aika sitten. Pystyn yksinkin suunnittelemaan, mitä päivän aikana pitäisi tehdä.”
Hän kokee olleensa puolikas, ja nyt hänen pitää oppia kokonaiseksi.
”Tällaisessa ympäristössä on paljon niin sanottuja miesten hommia. Poikani tekee niitä, mutta en haluaisi aina vaivata häntä.”
Kirjailija sanoo, että jos hän alkaa liikaa ajatella tulevaisuutta, epätoivo iskee. Kielteiset asiat nousevat mieleen päällimmäiseksi.
”Kodissa on paljon portaita: mitä jos kuntoni ei kestä enkä pääse enää kulkemaan niitä? Kun meitä oli kaksi, emme pelänneet vanhuutta lainkaan.”
Kaari yrittää voimistella joka päivä ja käydä ulkona lenkillä. Metsälenkit ovat hyviä niin keholle kuin mielelle. Metsän polku on pehmeä, siinä jalka ei astu kahta kertaa maahan samassa asennossa. Lähellä on myös harjuja, joille kiivetä.
Aikansa kutakin
Kaari Utrio ihmettelee ihmisten vimmaa pidentää elinikäänsä.
”Olen 76-vuotias, ja hyvässä lykyssä minun pitää kitua täällä vielä kymmenen vuotta. Minulla on ollut voimakas kuolemanhalu, se kai kuuluu suruun. On aivan sama, vaikka lähtisin heti. En halua elää vanhaksi, parempi hyvä elämä kuin pitkä elämä.”
Hänen mukaansa jokainen tietää, että meitä on liikaa tällä planeetalla.
”Terveydenhuolto ei pysty hoitamaan kaikkia viimeisen päälle. Ei ole tarpeeksi hoitajia, eikä yhteiskunnalla ole siihen edes varaa. On olemassa vanha sanonta, että ihmisen ikä on kolme tiuta ja kymmenen, eli seitsemänkymmentä vuotta.”
Kaarin äiti, suomentaja ja toimittaja Meri Utrio, työskenteli vakituisesti vielä 83-vuotiaana. Hän tuli kustannustaloon rollaattorilla omasta kodistaan.
”Hän kuoli 84-vuotiaana, mutta olisi halunnut lähteä aiemmin. Hän totesi: ’Ovi on auki, mitä hemmettiä minä tässä odottelen’”, Kaari kertoo.
”Miksi minunkaan pitäisi elää pitkään?
On selvää, ettei kuntoni mene parempaan suuntaan, muisti haurastuu ja fysiikka rappeutuu. Miksi minun pitäisi haparoida täällä vuosikausia?”
Kaari sanoo, että Kain kuolema oli hieno.
”On hienoa poistua juhlista, kun ne ovat parhaimmillaan. Kai lähti elämänsä voimissa, eikä hänen tarvinnut kokea esimerkiksi muistisairautta. Jos hän olisi joutunut olemaan pitkään hoidettavana, se olisi ollut kamalaa kaikille.”
Vaikka Kaari Utrio on hyväksynyt miehensä kuoleman ja sopeutunut siihen, hän mieltää itsensä edelleen kuin potilaaksi.
”On ollut pakko sopeutua. Olen kuitenkin ahdistunut ja toipilas. Tavallaan odotan, että tämä sairaus menee ohi.”
Toisaalta hänestä on hyvä, että lesken on pakotettava itsensä reippaaksi.
”Ei voi tuottaa liikaa huolta omaisille ja on yritettävä olla puuhakas ja toimelias. Ei auta jäädä nurkkiin kattoa tuijottamaan, vaan on lähdettävä liikkeelle.”
Kaari kertoo, kuinka hän ja Kai viettivät hienoimmat hetkensä kotipihan kesäsaunalla, lammen rannalla.
”Saunoimme ja uimme joka ilta.”
Hän muistaa erityisesti lauantai-illat. He istuivat saunan terassilla, Kai poltti sikarin ja Kaari joi lasin kuohuviiniä. Saunan jälkeen oli raukea ja tyytyväinen olo. Somerniemen kirkon ehtookellot soivat.
”Juttelimme kaiken maailman asioista ja olimme hyvin onnellisia. Ne lauantai-illat olivat ihania.” ●
Artikkeli on julkaistu Eevassa 7/2018.
