Viisitoistavuotias Annu Kapulainen istuu Ryhmäteatterin katsomossa ja näkee, kuinka hänen äitinsä improvisoi näyttelijätovereidensa kanssa lavalla. Yleisö nauraa kaksinkerroin hullunkurisille kohtauksille, Neil Hardwick juontaa ja televisiokamerat rullaavat.
”Aistin jännityksen yleisöön asti”, Annu Kapulainen muistelee.
Äiti Leena ”Nenne” Uotila pudistelee päätään. Nyhjää tyhjästä oli suosittu improvisaatio-ohjelma, jota esitettiin vuonna 1991.
”Heräsin aamulla ja voihkaisin: se on taas tänään. Odotimme lämpiössä, kenet Hardwick kutsuu lavalle. Aina kun piti keksiä runo, vuoro osui minuun tai Kari Heiskaseen. Mitä enemmän pihalla olin ja mitä hölmömpiä juttuja sanoin, sitä hauskempaa yleisöllä tietysti oli.”
Annulle äidin työ oli tavallista elämää.
”Olin tottunut siihen, että äiti oli aina illat töissä ja kotona kuului isän kirjoituskoneen naputus.”
Annun isä ja Leenan puoliso Henri ”Henski” Kapulainen on näytelmäkirjailija ja ohjaaja. Annu syntyi taiteilijaperheen esikoiseksi vuonna 1975.
”Olin lapsena utelias ja iloinen. Minulla oli hyvä mielikuvitus.”
Lapsena Annu esiintyi muutamassa televisionäytelmässä ja lastenohjelmassa. Teatteri ei kuitenkaan ollut hänen alansa.
”Tiesin pienestä pitäen, että haluan piirtää ja maalata.”
Itsekurin kasvatusta
Perheelle Annun suunnitelmat selvisivät myös varhain. 1970-luvun lopulla Henri Kapulainen ohjasi Ylen Radioteatterissa kuunnelmia. Leena oli mukana yhdessä niistä, ja perheen kotona pidettiin lukuharjoitus. Näyttelijä Ossi Ahlapuro kysyi kolmevuotiaalta tytöltä, tuleeko hänestäkin näyttelijä.
”Annu huokaisi syvään ja sanoi: ’Piirtäjä piti tulla, mutta nyt sitä sanotaan, että niitä on poliiseja ja leipureitakin’”, Leena kertoo ja naurahtaa muistolle.
Annun kiinnostus haaroi moneen suuntaan: hän kävi Helsingin Taiteilijaseuran lastenkursseilla, soitti pianoa ja harrasti telinevoimistelua.
”Voimistelu oli ollut nuorena Henskin laji. Sen avulla oppi keskittymistä. Annu olikin hyvin järjestelmällinen toimissaan ja säntillinen läksyissään”, Leena sanoo.
Mitä enemmän Annulla oli voimisteluharjoituksia, sitä tehokkaampi hän oli.
”Olihan se nuorelle varsin aikataulutettua elämää. Huomaan kuitenkin nyt aikuisena, että harrastaminen lisäsi määrätietoisuutta ja kasvatti itsekuria.”
Leena muistelee, että varsinaista murrosiän kuohuntaa ei Annun kohdalla ollut. Kuvataidelukioon päästyään Annu jätti vähitellen muut harrastukset. Uusi elämänvaihe opiskeluhaasteineen aiheutti henkistä kipuilua.
”En ollutkaan enää luokan paras piirtäjä. Tuossa iässä aloin kyseenalaistaa monia asioita ympärilläni ja olin jopa neuroottisen itsekriittinen. Koin epävarmuuden lisäksi sisäistä levottomuutta ja kokeilin omia rajojani”, Annu kertoo.
”Otimme joskus Nennen kanssa yhteen, ja menemisistäni tuli sanomista. Jälkeenpäin ajateltuna olisin tuolloin kaivannut enemmän vanhempieni tukea.”
Moskova kutsui
Moskova kutsui 21-vuotiasta taiteilijanalkua, Annu lähti opiskelemaan akateemiseen Surikov-taideinstituuttiin.
”Nenne ei ollut innoissaan, että muuttaisin kaoottiselle Venäjälle.”
Neuvostoliiton romahduksen jälkeinen ilmapiiri oli kuitenkin jo rauhoittunut, kun Annu muutti Moskovaan vuonna 1996. Valmistavan vuoden jälkeen hänet hyväksyttiin varsinaiseksi opiskelijaksi. Kuuden lukuvuoden aikana opiskelijat perehdytettiin klassiseen piirustus- ja maalaustaitoon.
Kun Leena ensimmäisen kerran vieraili Annun luona, näky oli ikimuistoinen.
”Opiskelija-asuntola oli melkein purkukunnossa. Annun huoneeseen tultaessa piti tömistellä lattiaa, että torakat pysyisivät poissa.”
Tyttärelle asuntolan kunto oli samantekevää.
”Annu oli ollut nuorena pikkutarkka, mutta opiskelu Venäjällä lisäsi hänen suurpiirteisyyttään”, Leena muistaa.
”Tietyissä jutuissa olen pedantti, mutta siivoamisessa en koskaan”, Annu toteaa.
Leena huomasi muitakin muutoksia.
”Annulla oli aiemmin ollut tapana jahkailla päätösten tekemistä. Venäjällä opiskelu muutti häntä määrätietoisemmaksi.”
Antoiset vuodet
Ulkomaanvuodet olivat Annulle hyvin antoisia mutta hetkittäin raskaita. Koulu oli vaativa ja opetus konservatiivista. Hän sai kuitenkin aina uutta intoa uudesta kurssista tai professorista.
Annu oli opiskellut koulussa pitkän venäjän, joten hän oppi kielen nopeasti.
”Siksi en jäänyt ulkopuoliseksi. Menin myös naimisiin kurssikaverini kanssa. Hänen ja kavereiden kautta suurkaupunki avautui minulle kerros kerrokselta.”
Leena oli mielissään, että Annu rakastui Moskovassa.
”Kumppani toi turvaa. Minulle oli tärkeää, ettei Annu ollut Venäjällä yksinäinen.”
Kun koulu päättyi, Annu palasi Suomeen puolisonsa kanssa. Sittemmin pari erosi.
Opiskeluaikoina äidin ja tyttären suhde syveni. Leena muistelee lämmöllä Moskovan-vierailujaan ja yhteisiä iltoja teatterissa ja sirkuksessa. Annun mieleen ovat jääneet pitkät keskustelut taiteen tekemisestä.
Annu arvostaa äitinsä tinkimätöntä asennetta.
”Näin pienestä asti kotona, kuinka äiti pölpötti vuorosanoja. Hän paneutuu rooleihin intohimoisesti. Tunnistan saman tinkimättömyyden itsessäni.”
Leena ja Annu ymmärtävät hyvin toisiaan, ja Annun mukaan sama yhteisymmärrys toimii hänen isänsä kanssa.
”Vanhempani ovat tukenani. Voin aina pyytää heitä kertomaan näkemyksensä.”
Moni Annun taiteilijakollega on kertonut, kuinka heidän vanhempansa ovat vastustaneet lapsensa ammatinvalintaa.
Annun tilanne oli erilainen.
”Olen saanut rauhassa valita ammattini itse. Minun ei ole koskaan tarvinnut puolustella työtäni äidilleni tai isälleni.”
Rakkaus kuvataiteeseen
Leena ei toivonut tyttärestään näyttelijää, koska tämän rakkaus kuvataiteeseen oli niin ilmeistä. Sen sijaan perheen kuopus, kuusi vuotta Annua nuorempi Arttu Kapulainen, valitsi äitinsä ammatin.
Se, että Leena ja Annu edustavat eri taiteenlajeja, on ollut heidän suhteelleen vain eduksi.
”On vapauttavaa, että välillämme ei ole kilpailua. Jos olisin häärännyt samassa ammatissa kuin äitini, olisin saattanut tuntea jääväni jalkoihin. Minulla olisi varmasti ollut enemmän paineita menestyä, koska äiti on niin arvostettu ja kuuluisa.”
Leena Uotila syntyi Helsingissä vuonna 1947 ja sanoo lapsuutensa menneen ”pienessä pahanteossa”. Hän tiesi jo viisivuotiaana haluavansa näyttelijäksi.
”Opin varhain lukemaan, ja tykkäsin kirjoittaa ja lausua runoja.”
Ilmapiiri oli 1950-luvun alussa raskassoutuinen. Sodasta ei puhuttu lapsille suoraan, mutta ahdistuneen tunnelman saattoi aistia. Leena näki kadulla suruhuntuisia naisia. He olivat pienelle lapselle pelottavia ilmestyksiä. Radiossa soitettiin virsiä.
Vastapainoa toi teatteri. Leenan isä oli teatterinjohtaja, ohjaaja ja näyttelijä Erkki Uotila, ja Leena katseli mieluusti hänen esityksiään. Vaikka Leenan äiti Taimi Virta työskenteli pankissa, teatterin maailma oli hänellekin läheinen. Äidin lähisuku toimi Vallilan työväenteatterissa.
”Kun kerroin haluavani teatterikouluun, äiti ei innostunut. Minulla oli hyvä todistus tyttölyseosta, ja hän olisi halunnut, että olisin hankkinut vakaamman ammatin.”
Taidealoilla on ollut epävarmuutta aina, Leena Uotila sanoo.
”Paljon on tuurista kiinni: kenen kanssa on tekemisissä, mihin pääsee mukaan, miten siinä onnistuu ja mitä uusia mahdollisuuksia se tuo. Kaikki on entistä tärkeämpää nyt, kun taidealoilla lähes kaikki ovat freelancereita.”
Leena sanoo joskus miettineensä, miten tytär pärjää.
”Olen kannustanut Annua tarttumaan opettamiseen, jotta hän saa leivänkannasta kiinni, jos tulee tiukkaa,” hän kertoo.
Kompromisseja
Annu on ottanut neuvosta vaarin. Taiteellisen työn lisäksi hän opettaa kuvataiteita Helsingin työväenopistossa, Vantaan aikuisopistossa ja Vapaassa taidekoulussa.
”En tee sitä vain rahan vuoksi. Opettaminen on hauskaa ja vastavuoroista, kun näen opiskelijoiden energian ja ideat.”
Myös Leena on työskennellyt näyttelijäntyön opettajana Teatterikorkeakoulussa. Jouko Turkka pyysi häntä viisivuotiseen pestiin vuonna 1983.
Rehtori Turkan metodit ovat saaneet paljon kritiikkiä viime vuosina. Leena tuli Turkan kanssa hyvin toimeen.
”Turkan aikana koulutuksessa oli paljon hyvää. Hän vaati opiskelijoilta paljon, ja heistä tulikin todella hyviä näyttelijöitä. Toisaalta Turkka ei ymmärtänyt nuorten herkkää elämänvaihetta.”
Leena kertoo saaneensa opettamisesta paljon itselleen taiteilijana.
”Nuorten luovuudesta välittyi valtavasti virtaa.”
Taiteilijan työssä on tehtävä toisinaan kompromisseja. Sen tietävät sekä äiti että tytär.
”On nuorallatanssia aikatauluttaa elämä niin, että jää aikaa maalata. Olisi mahtavaa keskittyä maalaamiseen muutaman vuoden ajan niin, ettei mikään rikkoisi omaa rytmiä”, Annu Kapulainen sanoo.
Leena Uotilalle näyttelijän ammatti aiheuttaa ristiriitaa. Näytteleminen on jatkuvaa vuorovaikutusta. Harjoitellessa puhutaan, kuunnellaan ja taas puhutaan.
”Yksin ajattelu ei luonnistu minulta. Minusta tuntuu, että toiselle puhuessani ajatukseni selkenevät.”
Jatkuva vuorovaikutus näyttelijäntyössä vie kuitenkin energiaa.
”Vapaa-ajalla en aina jaksa mennä ihmisten pariin, vaan haluan olla yksin hiljaisuudessa”, Leena sanoo.
Annu taas työskentelee ja jäsentelee ajatuksiaan mieluiten yksin. Hän tekee lukuisia luonnoksia, ennen kuin sivellin koskettaa kangasta. Improvisaatiosta pitävä Leena on yrittänyt ehdottaa tyttärelleen toisenlaista menetelmää.
”Jotkut vain rupeavat maalaamaan ja antavat alitajunnan lentää ja katsovat, mitä syntyy. Ehdotin, että Annu kokeilisi sitä. Ei kelvannut”, Leena kertoo ja naurahtaa.
Tässä asiassa tyttären järjestelmällisyys pääsee esiin.
”Minulle sopii tietty päänsisäinen pedanttius, jonka kanavoin taiteeseen. Se ei kuitenkaan tarkoita kaavamaisuutta, sillä sattumista syntyy uusia oivalluksia.”
Työn parissa
Leena Uotila jäi eläkkeelle Helsingin Kaupunginteatterista muutama vuosi sitten. Viime aikoina hänet on nähty muun muassa Ihmisen osa -elokuvassa sekä Onnela- ja Melkein totta -televisiosarjoissa.
”Nenne ei koskaan lopeta näyttelemistä. On hienoa, että hänellä on koko ajan uusia rooleja.”
Annun suosikkeja äitinsä töistä ovat elokuvat Ripa ruostuu (1993) ja Rakastunut rampa, jonka sivuosasta Leena voitti Jussi-palkinnon vuonna 1976.
Teatterirooleista tytär muistaa erityisesti Tango-näytelmän. Se kuvaa rautaesiripun takaista Puolaa. Leena esitti boheemin, yläluokkaisen perheen äitiä, jonka poika kaipaa perinteisiä arvoja ja järjestystä.
”Rooli sopi Nennelle, sillä olemmehan mekin boheemi taiteilijaperhe. Tunnistin myös jännitteet sukupolvien välillä.”
Leena pitää erityisesti Annun Moskovassa maalaamasta triptyykistä. Sen maalauksissa on omakuva ja asuntolan huone, jonka ikkunasta näkyy koulurakennus, sekä maalausluokka, josta kajastaa hämärä valo.
Leena ei olisi halunnut Annun myyvän teosta.
”Se harmittaa minua vieläkin. Kuvissa oli niin hieno tunnelma. Pidin niistä myös siksi, että olin itse nähnyt samat maisemat”, Leena sanoo.
Kun Leena selailee kirjaa, jossa on kuvia Annun teossarjasta Punavalkoiset maat, hän ei epäröi mielipiteissään.
”Tuosta en tykkää, tämä on hyvä.”
”Anatomiset teokset ovat äidin inhokkeja”, Annu selventää hymyillen.
Tytär ei loukkaannu kritiikistä. Hänelle sopii, että äiti sanoo suoraan, jos esimerkiksi ”näyttelyllä on niin kauhea nimi, että kukaan ei tule sitä katsomaan”.
Isä taas pelkästään kannustaa.
”Henski pitää minua liian kriittisenä, kun taas minusta hän on ylipositiivinen. Sekään ei välttämättä aina ole hyvä”, Leena jatkaa.
Vahvan naisen malli
Uteliaisuus on piirre, jonka Annu on perinyt äidiltään.
”Olen utelias ihmisten suhteen: miksi joku tekee ja sanoo tiettyjä asioita. Kaikkea ei tarvitse hyväksyä, mutta on tärkeää ymmärtää toista ihmistä”, Leena pohtii.
Annu on oppinut vanhemmiltaan myös humaanisuutta, toisten kunnioittamista ja oikeudenmukaisuutta. Hänen äitinsä on myös teroittanut, että naisen pitää olla itsenäinen ja tienata omat rahansa.
Vahvan naisen mallista on ollut tyttärelle apua ja tukea.
”Nuorempana mietin epävarmoina hetkinä, miten mutsi on niin itsevarma ja määrätietoinen. Nyt huomaan, että minähän käyttäydyn monessa asiassa samalla tavalla kuin Nenne.”
Myös rasittavat piirteet periytyvät, naiset kertovat virnistäen.
”Meidän on vaikeaa lopettaa puheluja. Jäämme jumittamaan, kun ajatus katkeaa. Saattaa kulua pitkään, ettei kumpikaan sano mitään”, Leena kuvailee.
”Piirteen toinen puoli on se, että keskustelemme mielellään pitkään ja myös syvällisesti – vaikka ajatus välillä katoaisikin”, Annu lisää. ●
Haastattelu on julkaistu Eevassa 7/2019. Nettiversiota on muokattu.
