”PYÖRÄILIN TÖISTÄ KOTIIN. Maisema oli pittoreski, kuin suoraan elokuvasta. Pyöräilin Williamsburgin sillan yli, ja kun katsoin taakseni, näin Manhattanin valot. Silloin se kirkastui: Nyt olen täällä, New Yorkissa. Elän elokuvassa, ihan kuten unelmoin.

TIESIN JO VARHAIN, että haluan muuttaa pois Suomesta. Olin lukiossa kielinörtti. Erityisesti ranskan kieleen minulla oli palo, ja opiskelin sitä intensiivisesti. Olin kesätöissä Pariisissa kaksi lukiokesää ja päätin, että kun valmistun, muutan sinne asumaan.

Asuin pienellä paikkakunnalla Pohjois-Suomessa. Tunsin, etten kuulu joukkoon. En ollut kiinnostunut pinnalla olevista asioista, vaan halusin käyttää vintagevaatteita ja kuunnella ulkomaalaisia vaihtoehtobändejä. Ajattelin, että ulkomailla en olisi silmätikku.

KUN KERROIN UNELMASTANI, kukaan ei varsinaisesti tukenut minua. Suomesta puuttuu kannustamisen kulttuuri. Täällä pitää pärjätä yksin. Suunnitelmani vain triggeröivät joitakin ihmisiä. He sanoivat, että ulkomaille muutto ei tule onnistumaan. Ehkä he eivät sanoneet siten ilkeyttään vaan suojelunhalusta. Suunnitelmani järkyttivät tasapainoa ja saivat muut kyseenalaistamaan valintojaan.

Se vain sai minut sisuuntumaan: minäpä näytän teille. On täytynyt opetella kuuntelemaan muita vähemmän.

Asuin ensin Pariisissa neljä vuotta. Sitten muutin New Yorkiin, jossa asuin yhteensä kolme vuotta ja sain kipinän copywriterin työhön.

Nyt olen asunut Kööpenhaminassa melkein kuusi vuotta. Tiesin aina, että Tanska olisi viimeinen paikka, johon muutan. Kun sain Kööpenhaminasta työpaikan ison korumerkin copywriterina, se oli menoa.

En ole koskaan ollut kontrollinhaluinen, vaan kuunnellut intuitiotani. Minun ei tarvitse tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Luova kaaos on mukavuusalueeni.

MONESTI AJATELLAAN, että pitää tietää paljon asiasta, ennen kuin jotain voi tehdä. Kolmesti ulkomaille muuttaneena voin sanoa, että ei tarvitse.

Olen muuttanut töiden perässä, ja asiat ovat aina järjestyneet. Olen esimerkiksi löytänyt asunnon puhumalla tarpeestani kotibileissä – täytyy vain olla avoin ja jutella ihmisille. Elämä tukee toisinaan ihmeellisilläkin tavoilla, kun on unelma ja määränpää – ja lisäksi hitusen rohkeutta.

ALKUPERÄINEN UNELMANI oli muuttaa ulkomaille, mutta parin vuoden jälkeen unelmakseni tuli kirjoittaa kirja. Muutto oli oikeastaan ensimmäinen askel, ja sen myötä oma juttuni kirkastui.

Voi myös ajatella, että aina ei ole oikea aika unelmalle. Kolme vuotta sitten otin lopputilin päivätöistä ja aloin kirjoittaa ensimmäistä kirjaani, novellikokoelmaa, joka kertoo oman äänen löytämisestä ja rohkeista naisista eri puolilla maailmaa. Siinä sivussa minusta tuli freelancer. Vuodet ulkomailla olivat opettaneet, että omiin siipiin voi luottaa.

Kirjani odotti ensin vuoden arvioitavana yhdessä kustantamossa. Epävarmuus oli kamalaa. Kun en saanut palautetta tekstistäni, aloin miettiä, olinko vain keksinyt sen, että osaan kirjoittaa. Oli vaikea paikka, kun sain pitkän odotuksen jälkeen lopulta hylkäyksen.

Onneksi ulkosuomalaisuuteen liittyy tietynlainen periksiantamattomuus. Palautteen uupuessa lähetin kustantamon sihteerille sähköpostia ja kysyin, mitä tämä merkitsi. Kannattaisiko minun jatkaa? Hän vastasi: jos käsikirjoituksesi on ollut arvioitavana vuoden, siinä on potentiaalia.

Helposti sitä ajattelee, ettei kukaan tarvitse minun sanojani. Mutta pienetkin sanat voivat antaa toivoa toiselle, eikä niiden merkitystä kannata aliarvioida.

Toisessa kustantamossa tärppäsi, ja keväällä minulta ilmestyi diginovellikokoelma Täällä jokainen on tähti.”

Juttu on julkaistu Trendissä 05/22.