Jokin aika sitten huomasin, että unelmilleni oli käynyt jotakin. Ihan kuin ne olisi pesty väärässä lämpötilassa: ne olivat käyneet tavattoman pieniksi. Joitain niistä ei enää erottanut paljaalla silmällä, ellei siristänyt kunnolla.

Listasin, mistä unelmoin eniten: siitä, että myyrä olisi syönyt vain puolet tulppaanisipuleistani. Ison, raidallisen huivin neulomisesta sohvalla samalla, kun puolisoni ja poikani katsoisivat jalkapallon Mestareiden liigaa. Piknikistä ilman lokkeja. Viiden kilometrin juoksemisesta.

Litania hämmensi minua, sillä haaveitani yhdisti vain yksi asia: ne olivat kaikki ihan mahdollisia. Se tuntui jotenkin väärältä. Eikö unelman määritelmään kuulu etäisyys, jopa epärealistisuus?

Olen aina pitänyt itseäni olympiatason unelmoijana. Fantasiointi on ollut lempiharrastukseni.

Teininä kirjoitin vihkokaupalla kuvitteellista päiväkirjaa siitä, millaista elämäni Metallican rumpalin Lars Ulrichin kanssa oli. ”Bileissä Lars heitti minut näyttävästi uima-altaaseen ja nauroimme kaikki. Seuraavana päivänä söimme hummereita ja kermakakkua parhaiden ystäviemme, Slashin ja tämän tyttöystävän kanssa.”

En onneksi haaveillut ainoastaan rocktähden puolison roolista, vaan lauloin Madonnaa muoviseen hiusharjaan siinä missä koko sukupolveni, ja kuvittelin itseni stadioneille laulattamaan palvovia ihmismassoja. Come on, vogue!

Vaikka kasvoin armollisesti ulos hiusharjamikistä ja allasbileistä Larsin kanssa, unelmiani leimasi vielä ainakin kolmekymppiseksi asti ulkopuolisen katse.

Se, että minua ihailtaisiin. Se, että olisin muiden silmissä upea ja haluttava. Että miehet haluaisivat minut ja naiset haluaisivat olla minä. En enää kuvitellut, että laulaisin stadioneilla, mutta karaokebaarissa tulkintani voisi villitä kaikki.

Tämän tunnustaminen ääneen on suunnattoman noloa, mutta toivoakseni vähän samastuttavaa. Meistä moni on hamstrannut ihan liian pitkään takaraivonsa pimeimmässä nurkassa tätä teinin epäkypsää tarvetta tähteydelle ja hyväksynnälle.

Sinänsä se ei ole ihme: pop-kulttuuri on toitottanut meille koko elämämme, että maailma rakastaa eniten niitä, jotka ovat esillä ja äänessä. He saavat kaikki ja kaiken.

Nykyään en havittele onnistumista enää edes karaokebaarissa, ja se tuntuu vapauttavalta. Tyytyväisyys kertoo etu­oikeutetusta elämäntilanteestani: minulla on ihana perhe, antoisa ura, kaksi naurettavan söpöä kissanpentua ja kesämökki, jossa on tiskikone.

Keskiluokkainen yltäkylläisyys, eivät edes kissanpennut, takaa onnea, jos ei ole saanut tarpeeksi hyväksyntää ja rakkautta. Niiden jahtaamiseen voi kuluttaa vuosikymmeniä ja mielenterveytensä – uskokaa pois, olen kokemusasiantuntija. Kun jahdista saa viimein tarpeekseen, unelmat muuttavat kokoaan.

Seuraavan kerran kun self help -kirja lietsoo sinua unelmoimaan isosti, kieltäydy. Korvasienen kokoinen unelma on juuri sopiva. Sillä vaikka unelmien litistyminen kertoo pahimmillaan masennuksesta ja näköalattomuudesta, parhaimmillaan se kertoo ihan vastakkaisesta: ehkä olet jo ihan tarpeeksi onnellinen.

Kolumnisti unelmoi uusista kännykänkuorista.

Kolumni on julkaistu Trendissä 5/22.