MINULLA ON MUUTAMA vissi talousperiaate. Yksi: mikäli tarjoilija on edes keskinkertainen, jätän hänelle kunnon juoma­rahan. Kaksi: en koskaan, missään tilanteessa, käytä rahasta termiä ”rahuli”. Kolme: minulla on omat rahat, aina. Toivottavasti kahta ensimmäistä ei tarvitse sen kummemmin selitellä. Mutta kolmas?

Monen mielestä vakiintuneessa parisuhteessa kuuluisi jakaa kaikki — myös rahat. Se on todellista tiimiytymistä ja tasa-arvoa. Usein tätä ideaalia toteutetaan käytännössä esimerkiksi tilillä, johon kumpikin siirtää kerran kuukaudessa saman prosentuaalisen siivun tuloistaan. Erilliset taloudet taas nähdään epäromanttisena ja sitoutumiskammoisena valintana.

Päinvastoin! Minusta tulojen ja tilien erillään pitäminen, jos jokin, ruokkii tuiki tarpeellista erillisyyttä ja itsenäisyyttä — ja sitä kautta myös romantiikkaa. Jaan kumppanini kanssa jo peiton, lomasuunnitelmat ja tiedon arveluttavasta ihottumasta. Raja on vedettävä johonkin. Vedän sen lompakkoni ja rakastettuni väliin.

KYSE EI OLE SIITÄ, että olisin pihi. Päinvastoin: olen aivan liiankin höveli tarjoamaan läheisilleni asioita. Kun tililleni tupsahtaa ylimääräistä rahaa, lupaan maksaa ravintolan ylihintaisimman viinipullon, tilaan lapsille merkkiverkkareita ja varaan poikaystävälle hulppean viikonloppureissun. Syydän rahaa Elokapinalle, pinteessä oleville koronakahviloille ja ventovieraalle Insta-seuraajalle, jolla ei ole rahaa mielialalääkkeisiin (se oli kertaluontoista, älkää slaidatko DM-boksiin).

Haluan vaalia vapauttani säilyttämällä täyden oikeuden rahoihini. En halua koskaan joutua raportoimaan tai puolustelemaan silkkilankaostoksiani tai sitä, miksi ostan osakkeita vain sen perusteella, että firmalla on kiva nimi.

Toisaalta minun on hyvin vaikea ottaa vastaan edes yksittäistä ravintolaillallista keneltäkään muulta. Naputan vimmaisesti MobilePaylla kumppanilleni puolet laskusta, vaikka hän huutaisi leipäkorin yli, etten missään nimessä saa. Sen suurempia rahariitoja parisuhteessa ei saa aikaiseksi, kun malttaa pitää tulonsa ja menonsa erillään.

MINULLA ON TAKANANI jo kunnon nippu suhteita. Kumppanini ovat olleet värikäs sakki opiskelijoita, duunareita ja luovan alan tekijöitä, mutta yksi asia on yhdistänyt tulotasoamme: olen aina tienannut heitä enemmän. Väitän, että tämä on sattumaa, mutta myönnän, että se kuulostaa hassulta. Tilastollisestihan miehet tienaavat yhä enemmän. Tämä ikiaikainen elättäjän taakka istuu sitkeässä: moderneinkin mies voi tuntea silloin tällöin kurjaa fiilistä, jos kumppanin tulot ovat korkeammat. Se on ymmärrettävää muttei minun ongelmani.

Myös naisten rahoilla on erityistä historiallista painoarvoa. Siksi meidän taloudellisen riippumattomuuden julistuksemme mielletään voimaantuneeksi ja voimaannuttavaksi bosslady-puheeksi, kun toimeentulollaan leveilevät miehet ovat silmissämme ällöjä ökyilijöitä. En tiedä, kuinka kauan saamme kompensoida historian vääryyksiä, ennen kuin samaa asennetta aletaan soveltaa meihin. Siihen asti juhlistan omia rahojani kovaäänisesti joka ikinen päivä.

Kolumni on julkaistu Trendissä 3/22.