”Katso! Joku meidän vieraista on unohtanut tänne korunsa!”

Löylytuoksuputelin korkin päällä kimmelsi jotakin. Kurkotin kultaista rinkulaa kohti. Kesti vielä hetki päästä kartalle, vaikka poikaystäväni kiepsahti saman tien luonnottomasti eteeni alalauteelle. Mitä ihmettä nyt?

Sitten alkoi kristallisoitua: koru ei ollut kenenkään unohtama vaan avopuolison piilottama. Se oli sormus minulle. Minua kosittiin. En reagoinut hillitysti ja upeasti kuten elokuvissa. Sen sijaan alkoi pyörryttää. Hoin epäuskoisena ”mitä”-sanaa ihan liian monta kertaa. Vasta sitten sain vastattua kyllä.

Seuraavana päivänä tahdoin kertoa kihloista parhaille ystävilleni — ja tietenkin myös tuhansille tuntemattomille ihmisille Instagramissa. Silloin se iski: huomasin, että uutisen muotoilu tuntui vaikealta. Syy oli selvä. Olin ollut naimisissa ja eronnut vain muutamaa vuotta aiemmin. Suoraan sanottuna hävetti. Siksi elämän toinen kihlaus teki mieli uutisoida kepeästi naureskellen ja tuoda ilmi, että siihen liittyy ristiriitaisia tunteita. Edelliset häälahjat voi sitten palauttaa! Mitään polttareita en tällä kertaa tarvitse! Anteeksi nyt koko hässäkästä!

Tuleva aviopuolisoni ei ollut sävystä mielissään.

”Tavallaan kihlauksen iloa syö tuo, että kerrot kaikille, että tämä on ennen kaikkea noloa”, hän huomautti happamasti, kun olin toden totta kertonut ihmisille toisensa perään, että joo, ollaan kihloissa, heh, vähän hävettää.

Kihlattuni ei tajunnut tunnemuussiani. Hänkin oli ollut naimisissa, mutta avioitunut heti parikymppisenä — minun silmissäni lapsena. Minun avioliittoni taas oli ollut kolmevitosten arkistuneen suhteen viimeinen kipinänluomis­yritys lähes 15 vuoden kohdalla. Oikeasti kipinä oli pahasti kadoksissa, vaikka toisiamme parhaina ystävinä rakastimmekin. En kadu tuota suhdetta, mutta häärastin olisi ehkä voinut jättää suorittamatta. Se oli spektaakkeli, johon heittäydyin yhtenä harrastusprojektina muiden joukossa.

Häähäpeäni on sinänsä hupsua. Tilastollisesti en ole mitenkään poikkeus. Kuten tiedämme, noin puolet avioliitoista johtaa eroon. Moni menee uudelleen naimisiin. 2000-luvulla siinä ei tietenkään ole mitään kummallista tai paheksuttavaa — sinänsä. Huomaan silti, että toista kertaa avioituvilla on tapana solmia liittonsa pienin menoin, vähän salaa. Ikään kuin olisi olemassa kirjoittamaton kiintiö: rakkauttaan ja parisuhdettaan saa juhlia läheisten kanssa ylpeästi vain kerran. Ajatus ei ole ainoastaan pähkähullu vaan ankea ja kohtuuton.

Toisaalta toisiin häihini on vuosi, enkä silti aio aloittaa niiden suunnittelemista aikapäiviin. (Viimeksi väkersin tässä vaiheessa jo vessaan koristeorigameja ja suunnittelin save the date -kortin fonttia.) Näissä juhlissa tullaan syömään jotakin ja puhumaan jotakin, ehkä. Hääpukubudjettini on satasen kieppeillä: puhtaat, valkoiset lenkkarit. Muu asu on sävellettävä mieluiten ilmaiseksi.

Huomaan, että tällä kertaa en ole kiinnostunut performanssista vaan itse avioliitosta. En juhlia edeltävästä ajanjaksosta, vaan siitä, joka alkaa häiden jälkeisenä aamuna. Siinä ei voi olla mitään hävettävää.

Juttu on julkaistu aiemmin Trendissä 02/2022.