Vartti merellä, joka päivä. Olen onnenmyyrä: taitan ympäri vuoden työmatkani lautalla. Juuri tästä olen unelmoinut: pikkuparatiisista vain kivenheiton päässä Helsingin keskustasta. Asun saarella, jonka kylämäisyys irrottaa minut pääkaupungin hermostoa koettelevasta hulinasta. Arki on pientä ja aika ihanaa: vedän paikallista lukupiiriä, kävelen paljain jaloin kallioilla, tunnen lapseni koulun opettajat melkein liian hyvin. Asuinalueellamme on koulun lisäksi päiväkoti, pari kahvilaa ja yksi ruokakauppa. Ei muuta.

Kävelen tänäänkin tässä Astrid Lindgren -maisemassa mukulakivistä katua kirkkopuiston halki ja nousen kivi­portaat ylimpään kerrokseen. Avain loksahtaa vanhassa lukossa. Astun kotiini. Inhoan sitä.

LOCATION, LOCATION, LOCATION. Englanninkielinen klassikkofraasi tiivistää tämänhetkisen suhteeni asumiseen. Asun unelmieni kaupunginosassa, josta kohtuuhintaisen asunnon löytäminen on melkoinen lottovoitto. Kun sellaista tarjotaan, se otetaan.

Se otetaan silloinkin, kun asunto on kaikkea muuta kuin unelmien koti. Siksi kuusihenkinen uusperheeni on asettunut kuuliaisesti kolmioon. Kaksi lapsista jakaa ahtaan huoneen, yksi nukkuu keittiössä leivinuunin päällä (kyllä, aikamoinen sisustusratkaisu). Minä ja puolisoni nukumme olohuoneessa. Niinä viikkoina kun lapset ovat toisissa kodeissaan, asumme periaatteessa yksiössä, kun sahaamme sängystä sohvalle ja takaisin. Etäisyys: puolitoista askelta.

Huonejako ei ole ainoa ongelma: asunnon lattiat ovat ripulinväriset enkä olisi valinnut sen hähmäisiä tapetteja edes kahden promillen humalassa. Hellan oikeanpuoleiset keittolevyt toimivat vain silloin tällöin. Ja niin edelleen.

MIKSI TÄMÄ ON ONGELMA? Kodeistamme on tullut sosiaalisen median myötä piilopaikan sijasta näyttämö. Enää ei voi verhoutua siihen, että suomalaiset ovat ujoa kyläilijäkansaa. Instagramin myötä kaikki ovat kylässä, joka päivä.

Tässä uudessa kulttuurissa nolo tai nuhjuinen ei käy. Koti on identiteetin jatke ja ilmentymä, ja sinnepäin sisustettu kokonaisuus kertoo, että sen asujakin on vähän sinnepäin. Sinnepäin toki tarkoittaa eri ihmisille aivan eri asioita: jollekin hillitty, valkoinen koti ja kiiltävät pinnat ovat kauhistus, toisen painajainen on boheemin rohkea väri- ja kuosikaaos. Asullaan voi vielä hämätä olevansa cool ja heimoutua niiden kanssa joita ihailee, mutta koti on viimeinen linnake, joka paljastaa totuuden: tällainen minä oikeasti olen.

Siksi kuvaan tällä hetkellä kotiani someen vain yhdestä kulmasta. Olkkarin ainoa edustava nurkka on sitä minää, jota kehtaan välittää maailmalle. Melkein jokainen osaa nimetä kodistaan tämän edustusnurkan, ja vastaavasti sen häpeäpilkun, joka on pakko rajata ulos. ”Pilkku” on venyvä käsite: minulla se käsittää tällä hetkellä noin 90 prosenttia asunnon pinta-alasta.

Vielä jonain päivänä asun ihanassa asunnossa. Siihen asti asun ihanassa yhteisössä. Siitä on vaikeampi ottaa valokuvaa, mutta se kohottaa elämänlaatua enemmän. Sen voimalla kestää senkin, että kompromissikodissa ei kehtaa järjestää tupareita.

Kolumni on julkaistu Trendissä 8/22.