Helmikuussa meitä on kolme. Perheemme täydentyy odotetulla tulokkaalla. Tämä pömppis ei ole pelkän pitsan ansiota!

Tuntuuko, että vähintään joka toinen somevaikuttaja on raskaana? Niin minustakin. Vauvapostaus toisensa jälkeen kirpaisee, jos kriiseilee lapsettomuuden kanssa. Minäkin tunnen vatsakuvien äärellä kateuden pistoksia, mutta toisesta syystä: voi, kun olisin tehnyt tuon kaiken toisin.

Omat lapseni ovat jo tukevasti kouluikäisiä. Katson heidän kanssaan verisiä Marvel-elokuvia, pelaan kännykkäpelejä ja seuraan Yhdysvaltain presidentinvaaleja. Heidän vauva-ajaltaan en kaipaa yhtäkään hetkeä.

Sinänsä kaikki meni hyvin: lapseni eivät sairastelleet kohtuuttomasti, tukiverkkoni olivat kunnossa ja talous kukoisti, kun palasin läppäritöihin sohvalta jo vauvojeni ollessa parikuisia. Varhainen töihinpaluu oli minulle kunnia-asia ja feministinen välttämättömyys. Ette saa typistettyä minusta kilttiä kotirouvaa, täältä minä tulen taas!

Siksi puursin, vaikka olin univajeinen kasa maitoista ihmishyytelöä. Ihailin tuttavapiirin kokousvauvoja ja start up -vauvoja, jotka tuhisivat päikkäreitään neukkareissa, kun äidit loistivat töissä ja imettivät silkkipuseron napinraosta.

Jos tulisin äidiksi nyt, irtisanoutuisin työelämästä niin pitkäksi aikaa kuin mahdollista. Nyttemmin olen sitä mieltä, että kotiäitiyden demonisointi on niin 2000-lukua. Uraäitiyden demonisointi taas tietenkin on – no, oikeastaan mitä tahansa muuta vuosikymmentä, -sataa tai -tuhatta. (Olen varma, että jo kivikaudella on katsottu kieroon sitä heimon muijaa, joka mieli marjastamaan imeväisikäisensä luota.)

Eli kuten tiedämme, äiti on aina vääränlainen, joten mitäpä jos panostaisi vanhemmuuden myötä vääränlaiseen ihmisyyteen?

Ei olisi vanhempainvapaalla tuottava, dynaaminen tai kunnianhimoinen. Jos aivot alkaisivat puskea liikeideaa (”olen tavallaan aina halunnut perustaa puurobaarin tai kierrekynttiläpajan!”), torjuisi ajatuksen ja keskittyisi yhä paneutuneemmin ameebamaiseen symbioosiin vauvan kanssa.

Manattu vanhemmuuden suorittaminenkaan ei kuulosta minusta enää painajaismaiselta. Itse asiassa luulen, että se voisi olla nykyvaihtoehdoista se pienin paha. Eikö tällä vuosituhannella anarkistisinta olisi juurikin muussata omituisia soseita tai opetella virkkaamaan pastellinuttuja?

Kun hommalle antautuisi uhriutumatta, se voisi olla parhaimmillaan epäitsekäs ja siksi nautinnollinen projekti. Neurootikolle on tervehdyttävää, kun ei kerrankin ehdi ajatella itseään.

Kimuranttia kyllä, tahdon saman vapautumisen kokemuksen kaikille vanhemmille – eli heteroperheissä myös isille. (Ideaalimallini ei ole aukoton, sillä yhtälöni ei kerro, kuka pyörittää yhteiskuntaa, jos jäämme kaikki kotiin.)

Miesten hoivavietti on kulttuurillisesti valjastettu perheen elättämispaineiksi. Rankka rooli sekin. Tahdon, että myös isät pääsisivät stressaamaan jälkeläistensä primääritarpeista. Kyllä, myös niistä helvetin soseista ja nutuista. Vallankumous alkaa virkkuukoukusta.

Kolumnisti hankki itselleen joululahjaksi kissavauvan.

Kolumni on julkaistu Trendissä 1/2021.