Paljonko se painaa? No, läski se ainakin on. Ihan eri pariset silmät ja lyhyet tönkköripset. Laittaisi rahaa purentansa suoristamiseen. Tunkkainen meikki. Taikinamainen ja oksettava. Kuolisin, jos mulla olisi tollainen nenä. Yksinkertaiseesti ruma!
Kiva litania, vai mitä? Olen lukenut nämä kaikki asiat netistä ulkonäöstäni. Vähintään viidesti.
Osa niistä vahvistaa kurjimpien itseinhopäivieni pelkoja, osa on luonut ihan uusia traumoja. Jos uskon näihin ventovieraiden viesteihin, olen osapuilleen vastenmielisin ihminen, joka on koskaan elänyt tällä planeetalla.
Kokemus on niin nöyryyttävä, että en pysty puhumaan siitä edes lähimmille ystävilleni. Hävettää liikaa.
Sydämeni alkaa hakata ja itkettää, kun vain näen juorupalvelu Jodelin pikakuvakkeen kenenkään älypuhelimen näytöllä.
Nykyään ei tarvitse olla kummoinenkaan julkkis, jotta saa netissä kokovartaloanalyysin itsestään. ”Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos” -kommenteilla on tarkoitus tsempata, mutta lausahdus on loukkaava.
Omiin kipukohtiin osuva palaute kun ei kerta kaikkiaan valu ulos, ellei ole kyborgi, vaan jumittuu sisään ja alkaa mätiä. Mieli tulehtuu.
Armollisemmilla hetkillä ymmärrän netin toksisia nakuttelijoita. Minäkin ajattelin joskus, että Sara Sieppi on jonkinlainen hahmo, yliluonnollinen yksisarvinen. Mutta kun hän ei ole.
Hän on ihan tavallinen tyyppi, jolla on äiti, Kela-kortti ja tiskipöydällä kuivahtanut ruisleipäpaketti. Hänen kurkkuaan puristaa ihan samalla tavalla kuin omaani, kun hän lukee kamalia kommentteja itsestään.
Useimmiten nettikommentoijat ovat naisia. Sekin on ymmärrettävää. Meidät on aivopesty oksentelemaan vihaamme vauva.fi:ssä, jotta emme käyttäisi energiaamme mihinkään olennaiseen, kuten vallankumoukseen. Patriarkaatin muussaamisen sijasta pelaamme miesten pussiin.
Ymmärrän, ettei ainoastaan julkinen työ altista kiusaamiselle. Joku on kuullut nipun kamaluuksia jo kouluiässä. En voi edes kuvitella, millaista elämästäni olisi tullut, jos minut olisi lytätty jo hermoraunioteininä. Olen iloinen jokaisesta päivästä, jona bonustyttäreni lykkää liittymistään Instagramiin.
Olen kurkistanut myös ulkonäköyhteiskunnan näennäisten voittajien puolelle. Seurustelen järjettömän komean miehen kanssa. (Tiedän – ongelmansa kullakin.) Joskus joudun väistymään kadulla, kun kiinalaisturistit tahtovat ottaa hänen kanssaan selfieitä luullessaan häntä filmitähdeksi.
Omituista kyllä, poikaystäväni itsetunto ei ole ollenkaan parempi kuin omani. Hän on kuullut koko elämänsä olevansa niin komea ja niin kamalan söpö, kun hän olisi vain tahtonut kuulla olevansa fiksu, hauska ja kiinnostava.
”Mitä mun pitäisi sillä komeudella sitten tehdä? Katsella sitä?” hän parahti eräänä iltana epätoivoisena kuultuaan taas jonkinlaisena lohdutuksena, miten ihanan näköinen hän oli. Toisin sanoen meillä jokaisella on sisällämme ikävä, yksinäinen aukko. Tarvitsemme jonkun hellimään ja hoivaamaan juuri sitä.
Kolumni on julkaistu Trendissä 09/2020.
