Oletteko tosissanne? Kun kuulin ensimmäisen kerran, että nykyään pitää kammata myös naamaansa, pöyristyin. Kyse oli tietenkin kiinalaisesta gua shasta, joka perustuu ihon hierontaan erityisellä kivirullalla.

Lähetin ystävälleni pilkallisen viestin, jossa kysyin, näkikö hän mitään eroa gua sha -kammattujen ennen ja jälkeen -kasvokuvien välillä. ”En yhtikäs mitään”, hän vahvisti. Pelleilyä!

Naamankampailuvillitys edusti minulle uusinta rastittavaa ruutua naisellisuuden ahdistavalla to do -listalla. Tämän lisäksihän piti jo handlata korealaiset kosmetiikkainnovaatiot ja seitsenportaiset kosteutusrutiinit. Fuck that!

Olen viettänyt ison osan elämästäni protestoimalla kauneudenhoitovaateita vastaan. Nuorempana asenteeni oli silkkaa sisäistettyä naisvihaa: keino viestiä pojille, että minä en ole niin kuin muut tytöt, ne pinnalliset. Tukkani oli aina takussa ja heräsin hoitojen vierestä meikit naamassa. Niiden peseminen oli huolitelluille pelleille. Pyydän anteeksi menneisyyden minäni puolesta. Hän oli epävarma idiootti.

Lausahdukset siitä, kuinka nainen on viehättävä, kun hän ”pitää itsestään huolta” saavat yhä karvani pystyyn. (Tai saisivat, jos minulla olisi karvoja. Kehtaan nimittäin sokeroida itseni sileäksi kerran kuussa pitämättä sitä epäfeministisenä.) Itsestään huolehtiminen tarkoittaa deittiprofiilikielellä meikkaamista ja hoikkuutta. Se ei tarkoita itsensä hieromista, runojen lukemista tai jäätelötörpön tuhoamista, vaikka juuri nekin ovat olennainen osa itsestään huolehtimista. Jos putoaa tähän sääntöansaan, kehon parissa askartelu ei kumpua vapaudesta vaan vastuusta.

Self care -hypetyskään ei ole ongelmatonta: se on yksilöobsessoituneen ajan ruma kiteytymä. Emmekö tosiaan ole jo huolehtineet itsestämme tarpeeksi? Mitä jos vaihteeksi huolehtisimme vaikka jostakusta muusta? Kääntäisimme katseen kylpypommeista Gazan pommeihin?

”Petturi”, kuiskaan itselleni happamasti, kun kosmetiikkabrändi kutsuu minut staycationille kotikaupungin uutuushotelliin. Olen muuton ja työsuman nuijima ihmisraunio, ja miniloma kuulostaa luksukselta. Sitä se onkin. Vuorokausi on pelkkää hemmottelua: parsarisotto tuoksuu lautasella ja jääpalat kalisevat viinicoolerissa.

Lisäksi hotellivierasta houkutellaan antamaan aikaa iholleen. Emmin ja naureskelen, mutta suostun. Etsin hyvän asennon ammeessa ja lapioin kylpyveteen kuivattua maitohorsmaa. Ennen nukkumaanmenoa teen ihonhoitorutiinin: syväputsaava geeli, heleyttävä naamio, muutama tippa ihmeseerumia, tuhti yövoide. Olo on kuin vakoojalla vapaamuurarien kokouksessa: mitä ihmeellisiä rituaaleja nämä ovat, tekevätkö muut tällaista koko ajan? Ja ennen kaikkea: miksi tämä tuntuu näin hyvältä?

Ajattelen Eeva Kilven ikonista runoa itsensä hyvänä pitämisestä: saunottamisesta, silittämisestä. Itsemyötätunto ja hellivät ajatukset ovat tuttu juttu, mutta niiden kehollinen muoto ei – vielä. Mutta harjoittelen, seerumitippa kerrallaan. Ties vaikka tarttuisin kirottuun kampaan.

Kolumnisti nyppi kulmakarvansa sukupuuttoon 1990-luvulla.

Kolumni on julkaistu Trendissä 05/2021.