”Aloitin meikkaamisen 15-vuotiaana. Ystäväni olivat aloittaneet sen nuorempana. Heillä oli villejä meikkikokeiluja, mutta itse vain sipaisin ripsiväriä. Teini-ikäisenä en juurikaan käyttänyt aikaani ulkonäköni miettimiseen, enkä ollut siitä erityisen epävarma.

Kun musiikkiurani alkoi, olin 19-vuotias. Sen mukana alkoivat myös ulkonäköpaineet. Yhtäkkiä elin maailmassa, jossa jouduin miettimään ulkonäköäni jatkuvasti.

Jo urani alussa sain somessa viestejä, joissa lueteltiin, mikä kaikki ulkonäössäni on vialla. Niissä kommentoitiin hampaitani, painoani ja rintojeni kokoa. Se tuntui shokeeraavalta. Jokainen pienikin kommentti jäi kaikumaan päähäni totuutena: näin muut ajattelevat minusta.

Tuohon aikaan mietin paljon sitä, miltä poptähden pitää näyttää, jotta voisi menestyä. Vertailin itseäni muihin ja pidin itseäni rumana. Mietin jatkuvasti, etten riitä tällaisena kuin olen, vaan minun pitäisi olla kauniimpi. Päähäni oli iskostunut, että ilman meikkiä näytän valjulta ja tylsältä. Ihon virheet oli peitettävä meikkivoiteella ja kulmia ja silmiä vahvistettava. Meikkasin joka päivä, jotta koin oloni hyväksytyksi.

Seuraan somessa useita meikkitaiteilijoita, sillä ihailen heidän luomuksiaan. On hauska kokeilla voimakkaita meikkityylejä. Kun olen laitettu ja minulla on paljon meikkiä, pidän siitä mitä näen peilissä – mutta minusta tuntuu, että kuvassa on joku muu.

Olen ollut koronapandemian aikaan paljon ilman meikkiä ja tottunut kasvoihini paljaana. Viime keväänä heräsin ajattelemaan, miksi oikeastaan meikkaan. Tuoko meikkaaminen minulle iloa? Ymmärsin, että meikkaan, jotta olisin hyväksytympi muiden silmissä.

Sisäisesti olen itsevarmin ilman meikkiä, sillä rentous ja maanläheisyys on enemmän minua kuin glamour. Meikkaamiseen liittyy kuitenkin paljon ulkoisia paineita ja muiden oletuksia. Tykkään edelleen laittautua silloin tällöin. Välillä on kuitenkin vaikea tunnistaa, milloin meikkaan vain itseäni varten ja milloin miellyttääkseni muita. Koitan edelleen selvittää, millaisessa ulkomuodossa olen lähimpänä ominta itseäni.

Artistina minulla on paljon ulkonäköpaineita. Pop­laulajalla oletetaan olevan omaperäinen tavaramerkki­tyyli. Artistin pitäisi pystyä typistämään itsensä karikatyyriksi, joka on helposti tunnistettava, räiskyvä ja näkyvä.

Minulla sellaista ei ole. En ole koskaan ollut näyttävä tyyppi, joka huomattaisiin heti, kun astun huoneeseen. Siksi olen kokenut urallani paineita brändin luomisesta.

En osaa rakentaa itselleni roolia. Se tuntuu siltä kuin irtautuisin siitä, kuka oikeasti olen.

Joskus koen paineita pienimmistäkin asioista, joita minusta kirjoitetaan. Mieleeni on jäänyt muutaman vuoden takainen lehtijuttu, jossa minua luonnehdittiin sympaattisen näköiseksi. Mietin pitkään, mitä toimittaja tarkoitti sillä. Vaikka tarkoitus olisikin ollut hyvä, tuntui pahalta, että joku muu määritteli, miltä näytän.

Saan vertaistukea juttelemalla muiden artistien kanssa, joihin olen tutustunut biisien kirjoittamisen kautta. On tuntunut helpottavalta kuulla, että jaamme samoja epävarmuuksia. Olen myös saanut ihania viestejä, että olen riittävä näin, vaikka minulla ei olekaan näyttävää brändiä.

Haluaisin jatkossa esiintyä useammin ilman meikkiä somessa ja keikoilla. Se tuntuu pelottavalta, enkä haluaisi kuulla ilkeyksiä ulkonäöstäni. Vaikka julkisuuteen ja kommentointiin on jossain määrin tottunut, ulkonäköä arvostelevat kommentit tuntuvat edelleen pahalta.

Meikki on minulle suojakerros. Haluaisin päästä irti siitä ja uskaltaa olla katseiden alla ilman meikkiä. Kun kaikki näkisivät, miltä oikeasti näytän, minulla ei olisi enää mitään piiloteltavaa.

Olen alkanut mennä kohti sitä itsevarmuutta, joka minulla oli ennen musiikkiuraa. Siihen, etten välittäisi ollenkaan, mitä muut ulkonäöstäni ajattelevat, on hirvittävän pitkä matka. En usko, että sellaisia ihmisiä on olemassa kovin monta.

Haluaisin olla seuraavissa promokuvissani meikittä, koska silloin kuvat olisivat minun näköisiäni ja korostaisivat herkkyyttäni. Haaveilen myös siitä, että jonain päivänä olisin niin itsevarma, että astelisin gaalaan punaiselle matolle ilman meikkiä. Se olisi voimaannuttava kokemus.

En kuitenkaan halua, että meikittömyyttäni pidetään huomionhakemisena tai kantaaottavana tekona. On surullista, että kun nainen näyttäytyy julkisesti ilman meikkiä, sitä pidetään rohkeana. Niin kauan kuin se koetaan rohkeana kannanottona, tarvitaan enemmän näkyvyyttä meikittömänä esiintyville naisille.

Toivon, että kuka tahansa voisi meikata miten haluaa tai olla täysin meikittä ilman, että siihen kiinnitetään erityisesti huomiota.”

Juttu on julkaistu Trendissä 9/2021.