Kun kuvataiteilija Marika Mäkelällä, 72, on työvaihe päällä, hän karsii elämästään kaiken turhan pois. Maalaaminen vaatii yksinäisyyttä ja aikaa.

”Ei työnteosta tule mitään, jos minulla on liikaa ulkopuolisia asioita. Olen radikaalisti riisunut sellaisia asioita, joita ’pitäisi tehdä’.”

Marika on päättänyt, että maalatessa hänen ei ole pakko käydä suihkussa joka päivä, ei pestä kasvojaan aamuisin, ei vaihtaa yöpukua päivävaatteisiin eikä tehdä itselleen ruokaa.

Hän täyttää jääkaapin viikoksi ja syö eineksiä.

”Nukun, syön ja maalaan. En hoida sosiaalisia asioita, ja usein laskutkin menevät perintään, vaikka minulla olisi rahaa maksaa ne.”

Intensiivisimmän maalausvaiheen aikana ei ole aikaa istua tietokoneen ääressä tai osallistua tapahtumiin.

Viime vuonna Marika muistelee käyneensä vain kerran taidenäyttelyn avajaisissa, nekin olivat hyvän ystävän Marjatta Tapiolan näyttelyn avajaiset.

Mutta vaikka taiteilija on yksin Lilli-koiran kanssa Pernajan-ateljeessaan, hän ei ole henkisesti erakoitunut. Marika on utelias ”nuuskimaan” asioita.

Ystävänsä Marjatta Tapiolan kanssa hän viestittelee päivittäin. Silloin vaihdetaan ajatuksia työstä ja elämästä. Joskus ystävä muistuttelee, että Marikan kannattaisi muistaa myös levätä. Se ärsyttää, vaikka neuvo osuukin oikeaan.

Tiivis maalaaminen kestää kerrallaan pari kolme viikkoa. Sitten taiteilija pitää pienen tauon.

”Mikään ei ole niin ihanaa, kuin peseytyä silloin, kun on oikeasti ollut likainen. Voi kunpa ihmiset tietäisivät, mikä nautinto se on. Peseytyminen on silloin juhlavaa ja siitä tulee onnentunne.”

Viimeksi kuluneet kaksi vuotta Marika Mäkelä on maalannut teoksia näyttelyyn, joka avautuu Galerie Forsblomilla Helsingissä kesäkuun alussa. Maalaukset ovat kasvaneet kolmiulotteisiksi, ja lisäksi näyttelyssä nähdään eräänlaisia veistoksia, ”tötteröitä” niin kuin taiteilija itse sanoo.

Marika on pohtinut luonnon kiertokulkua, kasvillisuuden syklejä ja sukupolvia. Maapallon tila huolettaa.

”Töissäni on kysymys elollisen monimuotoisuudesta ja sen säilyttämisestä.”

Helsingin Sanomien tiedesivuilta mieleen on jäänyt muun muassa juttu viljapelloille istutetuista kukkivista hyötykasveista. Ne houkuttelevat paikalle erilaisia pölyttäjiä, ja näin lajit säilyvät ja rikastuvat.

Luonnon kiertokulun pohtiminen ruokkii mielikuvitusta. Marika kertoo, että hänen teoksissaan esiintyvät muodot eivät ole välttämättä olemassa luonnon todellisuudessa, mutta ne viittaavat kasvikuntaan ja sen rakenteisiin. Maalauksissa jokin ennennäkemätön tulee näkyväksi.

”Minun ei tarvitse olla tieteellisesti pätevä, mutta voin olla maalauksellisesti pätevä.”

Näyttelyn maalaaminen oli tällä kertaa erilainen prosessi kuin aiemmin. Marika Mäkelä sairastui sen aikana syöpään. Sairastuminen pysäytti huomaamaan, että niin voi käydä kenelle tahansa.

”Jokin minussa on selvästi voimistunut. Sairaus oli laukaiseva tekijä elollisuudelle. Jos syövässä on huonot puolensa, siinä on myös hyvät puolensa. Se kiteyttää huomaamaan sellaista vipinää itsessä, joka muuten saattaisi jäädä vähemmälle huomiolle.”

Nyt syytä huoleen ei enää ole. Kun lääkäri tammikuussa kertoi hyvät uutiset, Marika lähti ystävänsä kanssa Goaan, Intiaan. Parin viikon ajan hän nautti valosta, lämmöstä, vedestä ja väreistä.

”Me vain olimme ja nautimme. Tuntui siltä, että olin jättänyt paljon taakseni, ja se tuntui hyvältä.”

Sairauden ansiosta Marika alkoi entistä enemmän kiinnittää huomiota siihen, mikä tuntuu hänestä itsestään oikealta ja hyvältä.

”Se, millä itsensä ympäröi, on tärkeää, koska kaikki tarttuu. Jos ei esimerkiksi halua hälinää ympärilleen, kannattaa pysyä poissa meluisista paikoista.”

Kuolemanpelkoa Marika ei joutunut sen kummemmin käsittelemään, pikemminkin syöpä toi vain entistä voimakkaammin esille olemisen merkityksen.

Ateljeessa sairaus unohtui. Se muistui mieleen vasta, kun lopetti työt.

”Oli ihanaa, että jaksoin tehdä töitä koko ajan. Maalatessa minulla ei ole vaivoja. Silloin en ole kipeä, en nuori enkä vanha.”

Taiteilijalla on koti sekä Helsingissä että Pernajassa Itä-Uudellamaalla. Kaupungissa Marika Mäkelä tekee pieniä töitä keittiönpöydän äärellä, isot työt hän tekee ateljeessaan maaseudulla.

Lilli-koira on aina mukana. Se on kolmivuotias griffon.

”Koira on kumppani. Sanotaan, että koiraihmiset ovat tyhmiä, koska he haluavat miellyttäjän itselleen. Ehkä minun egoni tarvitsee tällaisen kaverin, joka ei pistä kauheasti vastaan”, Marika sanoo ja nauraa.

Koirat ovat aina kuuluneet hänen elämäänsä, jo lapsuudenkodissa isällä oli metsästyskoiria. Murrosiässä Marikan paras kaveri oli koira.

Opiskeluaikoina Marikalla oli ensimmäinen griffon, Kukunor. Pienen koiran saattoi kuljettaa minne tahansa. Kukunor tuli mukaan Ateneumiin ja sai viettää aikaa vahtimestarin huoneessa, kun Marika maalasi.

Kukunorin jälkeen Marikalla oli muita koiria, edellinen, Bella, kuoli viitisen vuotta sitten.

”Olin kaksi vuotta ilman koiraa, ja se oli elämäni huonointa aikaa. Lillin ottaminen oli paras päätös. Elämään tuli taas balanssi. Minä voin hyvin, kun elän eläimen kanssa.”

Marikan ajatus kulkee myös taidehistoriaan, vanhoissa maalauksissa naiset esiintyvät usein seurakoira sylissään.

”Me harjoitamme Lillin kanssa ikivanhaa kumppanuutta.”

Lilli häärää ateljeessa, on valpas ja vilkas. Välillä se intoutuu leikkimään niin, että tyhjä jogurttipurkki saa kyytiä. Pihalla se juoksentelee ketterästi kuin jänis.

Koira vaistoaa herkästi emäntänsä tunnetilat ja mukautuu niihin.

”Jos olen surullinen tai alakuloinen, Lilli tulee hyvin lähelle. Silloin se ei ilmaise omaa tahtoaan ulos lähtemisestä tai syömisestä. Se haluaa vain olla vieressä, kylki kyljessä.”

Marika Mäkelä kasvoi armeijan kasarmilla Oulussa. Samalla kasarmilla kasvoi myös kirjailija, kuvataiteilija Hannu Väisänen.

Marikan mielestä molempien taiteilijoiden töissä on nähtävissä, kuinka kasarmialue on jättänyt jälkensä. Hän muistelee suomalaisten 1950-luvulla luomaa designia, sen väri- ja muotomaailmaa sekä tekstiilejä. Ne muodostivat armeijaympäristössä voimakkaan kontrastin.

”Olen pienestä pitäen haltioitunut väreistä. Varmaankin se korostui armeijan harmaata vasten. Niin kauan kuin muistan, olen ollut häikäistyjä.”

Lapsuuden ympäristö loi hänen värilliselle ajattelulleen pohjavireen. Väri voi olla myös jotain muuta kuin voimakkaita sävyjä.

Taiteilija on pohtinut taustansa merkitystä myös oman muotokielensä synnyssä. Miksi tietyt asiat tuntuvat hänestä tutuilta, ja miksi ne kiinnostavat häntä? Sellaiset kuin rakenteet ja joukot. Rytmi ja toistot.

”Olen yrittänyt hakea syyllistä siihen, miksi kiinnostun ja tarraan kiinni tietyistä asioista. Mitkä ovat minun henkilökohtaiset esteettiset aakkoseni?”

Marikan töissä on usein toisteisuutta. Yksilö katoaa ja toistojen kautta muodostuu omanlaisensa ornamenttimaailma, tietynlainen koristeellisuus.

Yksittäiset työt muodostavat usein myös sarjoja, joissa maalaukset alkavat vahvistaa toisiaan.

”Teokset ovat samaa perhettä, ne laulavat samoja lauluja ja saavat toisistaan voimaa.”

Kuukautta ennen avajaisia näyttelyn runko on kasassa. Jokunen teos on vielä viimeistelyä vaille. Taiteilija kertoo, että tässä vaiheessa hän on joka toinen päivä hirvittävän huolissaan ja joka toinen päivä hänestä tuntuu, että hän saattaa olla nero. Tunteet vaihtelevat kuin vuoristoradassa.

Paras hetki taiteilijalle on, kun ripustus on valmis ja hän näkee teokset gallerian seinillä. Avajaiset ovat jo piinaa.

”Haluaisin, että olisi olemassa joku henkilö, joka voisi olla minä näyttelyn avajaisissa. Olen itse ensimmäinen, joka haluaa päästä nukkumaan.”

Avajaiset eivät ole enää samanlaisia kuin ennen. Silloin jaksettiin juhlia kolme päivää peräkkäin, ja tehtiin ties mitä ilkeyksiä.

Nykyisin Marika lähtee avajaisten jälkeen mahdollisimman pian matkoille. Se auttaa tyhjyyden tunteeseen, joka usein tulee vääjäämättä pitkän työjakson jälkeen.

”Työhuone on tyhjä. Kaikki on tyhjää. Se on vähän pelottavaa, ja silloin saattaa masentua pahastikin. Minulla on siitä huonoja kokemuksia, ja olen joutunut ottamaan apua vastaan.”

Monet taiteilijat ovat puhuneet siitä, kuinka vaikeaa avajaisten jälkeen voi olla. Silloin lopettaa jotain ja joutuu aloittamaan kaiken alusta. Jos aloittaa.

Kaikesta huolimatta veri vetää kerta toisensa jälkeen takaisin työhuoneelle.

”Aina tulee valtava himo ja tarve päästä ateljeelle. Joka kerta aloittaminen tuntuu siltä, kuin en olisi ikinä ennen tehnyt mitään. Maalaamiseen pitää ajaa itsensä sisään, sitten se lähtee taas rullaamaan ja tuntuu kivalta.”

Jokaisella taiteilijalla on oma keinonsa aloittaa uusi työskentelyjakso. Joku tanssii, toinen ryhtyy maalaamaan pelkkää sotkua. Marika etsii jonkin vanhan työn, joka kaipaa korjaamista.

Toisinaan maalaus ei suostu tottelemaan taiteilijaa, palaset eivät loksahtele paikoilleen. Silloin eteen saattaa tulla tilanne, jossa teos on hylättävä.

”Ateljeen nurkassa on nytkin yksi sellainen työ. Se on tämän huoneen kulmakivi, ja se vaikuttaa minuun koko ajan.”

Kyseistä maalausta Marika on tehnyt pitkään ja hartaasti, mutta nyt se on käännetty seinään päin. Sitä ei saa nähdä kukaan.

”Taiteilijalla on koko ajan jokin piru kaapissa. Harvoin käy niin, että työ menee enkelimäisen hienosti eteenpäin.”

Mutta Marika ei anna pirulle periksi. Jossain vaiheessa hän ottaa keskeneräisen teoksen esiin ja jatkaa sitä. Juuri se teos, joka nyt hiertää kivenä kengässä, saattaa laukaista käyntiin uuden luomisvaiheen.

Työskennellessään taiteilija testaa omaa ilmaisuaan. Kokeilee uusia asioita, joista jotkut hylkää ja toiset hyväksyy.

”Teoksiin sisältyy asioita, jotka harvoin näkyvät ulospäin. Katsoja ei tiedä, mitä henkilökohtaisia ongelmia taiteilija käsittelee.”

Ulkopuolinen ei edes välttämättä huomaa muutoksia, jotka ovat tekijälle valtavia mullistuksia. Jos hän on vaikkapa aina tehnyt vain viivaa eikä koskaan suljettuja muotoja, ensimmäinen ympyrä on valtava ratkaisu taiteilijan sisäisessä maailmassa.

”Silloin tekee mieli sanoa, että ettekö te näe, että siinä on suljettu muoto! Toisaalta ei ole olennaista, että muut tajuavat. Uuden elementin mukaan ottaminen on minun henkilökohtainen edistysaskeleeni.”

Marika Mäkelä ei näe omaa uraansa linjakkaana kehityskaarena. Hän on elänyt ja tehnyt työtä omien kulloistenkin ajatustensa ja tunteidensa johdattelemana. Kun hän katsoo vanhoja töitään, hän näkee niissä sen ajan ja maailman, jossa eli niitä tehdessään.

”Olen sallinut itselleni sen, että kun minä muutun, työni muuttuvat. Kiinnostuksen kohteeni muuttuvat, eivätkä minun totuuteni ole pysyviä.”

Marika Mäkelä on maalannut jo viisikymmentä vuotta. Hän ei ole sinä aikana kokenut, että intohimo olisi lopahtanut tai ollut edes hiipumaan päin.

”Pohdin tätä juuri Marjatta Tapiolan kanssa. Ajattelemme, että olemme autuaita, kun saamme maalata. Tulisimme hulluiksi, jos meillä ei olisi maalaamista.”

Joskus Marika on pohtinut, millaista on niiden ihmisten elämä, jotka eivät maalaa. He ovat varmasti ehtineet tehdä elämässään paljon muita asioita, joista taidemaalari on jäänyt paitsi. Mutta se ei haittaa Marikaa lainkaan. 72-vuotias taiteilija haaveilee maalaavansa vielä seuraavat kolmekymmentä vuotta.

”Jos kaikki menee niin kuin toivon, maalaan vielä yli satavuotiaana. Pakkohan tänä päivänä on päästä yli sadan, se ei ole edes paljon. Niihin vuosiin voi mahtua vielä monia sairausvaiheita, mutta mitä siitä.”

Maalaaminen on Marikalle vapauden tila, paikka jossa saa olla täysin oma itsensä. Hän ei suostu ottamaan ulkopuolisia paineita. Galleristeilla ja asiakkailla voi olla toivomuksia, mutta Marika antaa kaikkien ymmärtää, että hän tekee niin kuin tekee. Ainakin se on rehellistä.

Taiteilija pitää kiinni omasta käsialastaan, omista esteettisistä aakkosistaan.

”En matki ketään. Jos tunnen, että alan lähestyä jotain, panen jarrut päälle. Minun täytyy löytää oma kieli. Sen takia joudun etsimään vielä monta kertaa uusia alkuja.” ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa 6/2019. Nettiversiota on muokattu.