”Mä en ole saanut vieläkään unta. Vitosluokkalainen esikoiseni seisoo pimeässä sänkyni vieressä. Kello on kolme aamuyöllä. Tavallisesti kiroaisin mielessäni, miksi vanhemmuus on tällaista rasittavaa paskaa, mutta nyt otan tärisevän ihmismytyn kainalooni loppuyöksi ja supisen tälle rauhoittavasti. Kaikki menee ihan hyvin.

Lapseni kriiseilee koulupäivää, jolloin järjestetään kansallinen kuntotesti. Siinä tehdään muun muassa vatsalihasliikkeitä sekuntikelloa vastaan ja punnerretaan kilpaa.

”En osaa punnertaa ja koko luokka katsoo ja nauraa”, lapseni nyyhkii toivottomana tyynyä vasten. ”Mä en pysty menemään sinne.”

Äitiyteni perustuu armollisuuteen, lempeyteen ja lapsentahtisuuteen. Demonisoitu kiintymysvanhemmuuskaan ei ole kirosana. (Lupaan: en ole imettänyt kouluikäistä!) Olen tolkuttanut, kuinka syli ja turva ovat tärkeämpiä kuin rohkeus. Reippauspuhe luo paineita. Ei ole pakko uskaltaa.

Samaa settiä olen jauhanut aikuisille. Epämukavuusalue ei ole the place to be! Rohkeus on täysin yliarvostettua! Siksi tahdoin nytkin oikeastaan tokaista lapselleni, ettei hänen tarvitsisi osallistua typerään, vanhanaikaiseen kuntotestiin, jos hän ei tahdo. Eihän kukaan voi punnertaa koko luokan edessä! Feikataan, että olet kipeä!

Lapsen paniikki triggeröi minussa niin paljon muistoja, että tuntuu, kuin rintakehääni käytettäisiin neulatyynynä. Pistokset kertovat hetkistä, jolloin olen vältellyt jännittäviä tilanteita kouluvuosinani. Kun pelkäsin ala-asteella iltapäivän telinevoimistelukoetta, vatsa tuli aamupäivällä niin kipeäksi, että jouduin lähtemään kotiin. Kun opin juonimaan, välttelin kauhun paikkoja tietoisesti: kun pelkäsin lukiossa esitelmän pitämistä, väitin että joudun lähtemään hammaslääkäriin. Menin istumaan taidemuseon rantaan penkille ja katselin vuorotellen lohduttoman harmaata jokea ja rannekelloani: juuri nyt esitelmävuoroni olisi alkanut.

Muistan lamaannuttavan jännityksen, mutta yhtä hyvin sen, miltä tuntui, kun voimistelukoe ja esitelmä jäivät välistä. Huojennus oli vain hetkellistä. Häpeä, harmitus, syyllisyys ja pettymys kestivät monta päivää eivätkä kadonneet kokonaan. Akuuttivaiheen jälkeen ne asettuivat kuonaiseksi kerrokseksi mieleen muistuttamaan, että minä en uskaltanut tätäkään. Aloin nähdä itseni pelokkaana, vaillinaisena ihmisenä.

Rohkeus tuntuu vielä aikuisenakin vaikealta, suorastaan väärältä. Väistely vaatii vähemmän. Mutta mitä olen saanut vastineeksi, kun en ole uskaltanut olla rohkea? En mitään hyvää, kertaakaan. Olen sietänyt työpaikkakiusaajan piinaavaa käytöstä kuukausikaupalla. Olen esittänyt, etten huomaa, kun kusipää sängyssäni kuvaa minua luvatta seksin aikana. Entä kuinka monta kertaa olen katunut sitä, kun olen ollut rohkea, vaikka lopputulos ei olisikaan ollut priimaa? Nolla.

Siksi kuiskaan lapselle kainalossa peiton alla: ”Vaikka pelottaa, niin mene vain. Ei haittaa, vaikka et saisi yhtäkään punnerrusta.”

Lapsi nukkuu jo, eikä kuule, mutta ohje sopii yhtä hyvin itselleni.

Kolumni on julkaistu Trendissä 8/2021.