”HORJAHTELIN ALAS kotitaloni portaita. En tiennyt, oliko rappukäytävässä valoja vai ei, koska en nähnyt mitään. Olin tullut hetkeä aikaisemmin sokeaksi.

Asuin neljännessä kerroksessa, eikä hissiä ollut. Matka alakertaan ulko-ovelle tuntui iäisyydeltä. Lopulta pääsin alas ja ovesta ulos.

Oli helmikuinen tiistai-ilta ja melkein pari­kymmentä astetta pakkasta. Olin kiskaissut kotona ensimmäiset vaatteet päälleni. Niitä ei ollut tarpeeksi, ja minua paleli.

Helsingin Punavuori oli hiljainen. Taloni alakerrassa ei ollut esimerkiksi ravintolaa, josta olisin voinut pyytää apua. Jossain oli pakko olla ihmisiä. Minun oli saatava taksi. En pystynyt tilaamaan sitä itse.

Kaikki oli harmaata ja päässäni jyskyttävä kipu yltyi niin, että pelkäsin pyörtyväni.

TUONA KOHTALOKKAANA helmikuisena päivänä vuonna 2021 oli ihan tavallinen tiistai. Minulla ei ollut työstressiä tai mitään muitakaan huolia, jotka olisivat valvottaneet ja aiheuttaneet huonon olon.

Töiden jälkeen makoilin sängyllä ja juttelin puhelimessa ystäväni kanssa. Yhtäkkiä minulle tuli outo olo. Järkyttävä päänsärky nousi nopeasti ja varoittamatta. Hämmennyin niin, etten osannut lopettaa puhelua kunnolla, vaan sopersin nopeat moikat.

Olen kärsinyt migreenistä lapsesta asti, joten päänsärky ei ole minulle uusi asia. Nyt oli kuitenkin kyse jostain ihan muusta. Korvissa humisi, kädet tärisivät ja rinta­kehäni meni punaiseksi.

En pystynyt olemaan missään asennossa, liikkumaan tai olemaan paikoillani. Kallossani tuntui niin kova paine, että pelkäsin aivojeni tulevan läpi. Särkylääkkeet oksensin heti ulos. Lämmin suihku auttoi hetkeksi, mutta pian siitäkin tuli huono olo.

Parin tunnin kärvistelyn jälkeen näkökenttääni tuli sateenkaarenvärisiä pisteitä. Soitin työkaverini poikaystävälle, joka on ensihoitaja. Hän neuvoi minua tilaamaan taksin ja menemään suoraan päivystykseen.

Puhelun aikana sain sanottua, että minulta lähtee näkö, ja sitten pimeni.

Olin asunut samassa kerrostalossa useamman vuoden, joten yritin muistella, miten kaiteet ja askelmat menevät. Kello oli varmaan puoli yksitoista. Päättelin niin, koska vielä kymmenen aikoihin olin nähnyt ajan.

Harhailin kadulla ääniä kohti, ja lopulta sain kolmen hengen seurueen huomion. Kolmikko tilasi taksin ja odotti kanssani sen saapumista. Pyysin heitä katsomaan, olihan minulla lompakko ja pankkikortti laukussa. Yksi auttajista varmisti kuskin tietävän, mihin minut pitää viedä.

Matkalla sairaalan päivystykseen aloin hyperventiloida. Perillä pääsin jotenkin päivystyksen ovista sisään ja tiskille, jota oltiin sulkemassa. Se on viimeinen asia, jonka muistan. En ehtinyt sanoa mitään. Kaaduin tajuttomana lattialle ja aloin kouristella.

JOKA PUOLELLA OLI LETKUJA, ja kuulin lääkärin puhuvan minulle. Kesti hetken aikaa tajuta tilanne. Olin maannut kuusi tuntia tehovalvonnassa.

Minulle kerrottiin, että olin tiskin viereen kaatuessani lyönyt pääni ja saanut epileptisen kouristelukohtauksen. Sen jälkeen en ollut reagoinut mihinkään.

Jos olisin menettänyt tajuntani kotonani, olisin voinut lyödä pääni pahemmin tai tukehtua oksennukseeni kouristelun aikana. Sairaalassa pääni kuvattiin heti kaatumisen takia, joten nopean toiminnan seurauksena kuvat paljastivat vähän kuin vahingossa aivoverenvuodon.

Lääkäri kyseli, mistä syystä olin tullut päivystykseen. Ja ennen kaikkea: miten on mahdollista, että perusterve 30-vuotias nainen saa aivoverenvuodon?

Aamulla minut siirrettiin akuutille neurologiselle osastolle. Alkoi kymmenien ja taas kymmenien kokeiden ja tutkimusten sarja. Päätäni kuvattiin ja tapaukseni kiersi eri neurologeilla. Olin mysteeri, jota yritettiin selvittää.

Tiistai-iltana jouduin sairaalaan ja perjantaina kuulin ensimmäisen mahdollisen diagnoosin. Minulla saattoi olla harvinainen PRES-syndrooma, jossa verenpaine nousee nopeasti. Siihen kuuluu kova päänsärky, ja pahimmillaan aivoverenvuoto ja kouristelu.

VIIKKOA AIEMMIN olin tavannut Tinderissä ihanan miehen, Joonaksen. Olimme ehtineet nähdä kolme kertaa, ja olin korviani myöten ihastunut.

Lähetin Joonakselle tekstiviestin sairaalasta. Se oli täynnä kirjoitusvirheitä, koska olin niin sekaisin. Myöhemmin myös soittelin hänelle. Nyt se vähän huvittaa minua, koska osa puheluista oli sellaisia, etten muista niistä mitään. Pystyin tukeutumaan Joonakseen, vaikka suhteemme oli tuore ja tilanne varmasti kova sokki myös hänelle.

Hän lähetti minulle sairaalaan nallen, soitti ja tekstaili monta kertaa. Suhteemme alku oli siis outo, mutta samalla se tuntui oikealta tavalla, jota en osaa sanoin kuvailla.

En halunnut, että kanssani ollaan vain velvollisuudentunnosta. En tiennyt, milloin pääsen kotiin, mitä rajoituksia minulle tulee ja millaista elämää pystyisin elämään.

Pyysin Joonasta miettimään, mitä hän haluaa elämältä, ja voisiko se olla mahdollista kanssani. Joonas halusi olla rinnallani, vaikka se jännitti häntä. Sovimme, että otamme päivän kerrallaan. Se oli hyvä päätös.

MELKEIN VIIKON SAIRAALASSA makaamisen jälkeen sain uuden massiivisen kipukohtauksen, joka oli monta kertaa kotona saamaani pahempi, ja menetin kivusta tajuntani. Lopulta minut siirrettiin toiseen sairaalaan neurologiselle osastolle jatkohoitoon.

Siihen asti olin ollut reipas, mutta nyt voimani olivat poissa. Sain totaalisen hermoromahduksen. Minusta tuntui, että kaikki hajoaa. Miksei mikään auta? En jaksa elää näin, en tällaisen kivun ja epätietoisuuden kanssa.

Koronan takia sairaaloissa oli vierailukielto. Elämäni hirveimmällä hetkellä olin yksin. En ollut nähnyt tuttuja kasvoja yli viikkoon. Ikävöin Joonasta, ikävöin perhettäni, ikävöin kavereita. Halusin kotiin, vaikka ymmärsin, ettei se siinä kunnossa onnistuisi.

Itkin lääkärille kaiken tuskani. Hän ymmärsi ja sanoi: ’Annika, minä selvitän tämän ja kaikki järjestyy.’ Pian paikalle tuli toinen neurologi, jolle oli kerrottu tapauksestani. Hän ehdotti hermokipulääkettä, jota ei oltu vielä kokeiltu. Sitten tapahtui ihme.

Hermokipulääke tehosi, ja olin kuin uudestisyntynyt. Heräsin ilman kipuja ja olin nukkunut yli kahdeksan tuntia ensimmäistä kertaa sairaalaan joutumisen jälkeen.

Mitä helvettiä, miten näin hyvältä voi edes tuntua? mietin. Pystyin taas liikkumaan ja kaikki tuntui mahdolliselta.

En ollut aiemmin miettinyt, miten hyvältä nauraminen tuntuu –sen muistan hyvin ensimmäisestä kivuttomasta päivästäni. Kivuissa se ei onnistunut.

Nauroin vedet silmissä ihan väsyneille jutuille puhelimessa Joonaksen ja isoveljeni kanssa. Isoveljeni on paras kaverini. Hän informoi tilanteestani muulle perheelle ja kavereilleni. Uskon, että yhteyshenkilönä toimiminen ja puhuminen oli hänelle hyvää terapiaa.

Kaikki hoitajat olivat ihania. Yksi kertoi, että he olivat olleet todella huolissaan minusta. He olivat nähneet, kuinka minut tuotiin melkein liikuntakyvyttömänä, ja miten kuntoni oli vajaassa viikossa kohentunut. Nyt jaoimme toipumisen ilon yhdessä. Se oli liikuttavaa.

PALASIN KOTIINI kahden viikon sairaalassa olon jälkeen. Se oli ehkä elämäni paras päivä. Vaikka koti on tuttu paikka, se tuntui samalla utopistiselta. Kaverini olivat käyneet siivoamassa ja viemässä roskat.

Tuossa vaiheessa minulla oli ollut jo useampi kivuton päivä. Pelkäsin kipujen palaavan, koska en saanut samanlaisia hermokipulääkkeitä kotiin. Yritin ottaa rauhallisesti.

Joonas leiriytyi luokseni ja teki päivisin etätöitä. Emme olleet nähneet sairauteni aikana. Joonas tiesi tilanteeni olleen vakava, mutta kyllä hän tuolloin säikähti sitä, miten huonossa kunnossa olin. Ja pakko sanoa, että kyllä se yllätti minutkin.

Yksi pahimpia oireitani oli totaalinen väsymys. Minulle kerrottiin, että aivoverenvuoto ja kouristelun aiheuttama turvotus rasittavat aivoja, ja siksi lepo on niin tärkeää. Parin ensimmäisen viikon aikana olin käytännössä vuodepotilas ja nukuin suurimman osan päivästä. Kun ensimmäisen kerran kävelin kotikorttelini ympäri, minun oli pakko nukkua kolme tuntia.

Elin alkuun mustikkamehulla ja ruisnachoilla. Mikään muu ei mennyt alas tai pysynyt sisällä. Kaikki muu myös maistui pahalta, myös kahvi, jota normaalisti rakastan.

Realiteettien edessä minun oli pakko opetella armollisuutta itseäni kohtaan. Se voi kuulostaa ehkä kliseeltä, mutta on totta. Nyt rimaa ei voinut asettaa kovin korkealle.

Se ei ollut helppoa. Olen aina ollut itsenäinen, asunut ja matkustellut ulkomailla ja huolehtinut omista asioistani. Nyt tarvitsin apua pieniinkin juttuihin, kuten ruuanlaittoon. Onneksi Joonas ja ystävät auttoivat.

Ensin tavoitteeni oli korttelin kiertäminen. Aina kun lähdin ulos, lähetin jollekin viestin siltä varalta, että tuupertuisin. Ruokakaupassa käyminen oli päivän urakka: pienenkin kauppakassin kanssa nouseminen neljänteen kerrokseen tuntui melkein ylivoimaiselta.

Väsymyksen takia en aina jaksanut nähdä ystäviäni ja peruin tapaamisia. Podin huonoa omaatuntoa, mutta minun piti keskittää vähät voimani paranemiseeni. Halusin tulla kuntoon, ja se meni kaiken edelle.

Aloin nimittää sairausloma-aikaani koe-eläkkeeksi. Aamulla heräsin ja otin lääkkeet, yritin juoda vähän kahvia, tein pienen kävelyn ja otin päikkärit. Jos oloni salli ja oli kaunis päivä, menin Cafe Caruseliin muiden mummojen kanssa istumaan ja juttelemaan. En avautunut kenellekään tilanteestani, vaan puhuimme säästä. Ehkä he ajattelivat, että minulla oli vapaapäivä.

KAKSI KUUKAUTTA ENNEN AIVOVERENVUOTOANI 87-vuotias isäni isä oli kuollut yöllä traumaperäiseen aivoverenvuotoon.

Se ei tietenkään ollut sama asia kuin oma tilanteeni, mutta se pelotti minua. Nukahtaminen oli joskus vaikeaa. Entä jos minunkin päässäni on jotain, mitä ei kuvissa nähty, enkä enää herää aamulla?

Kun olin ollut kuukauden sairauslomalla, toinen mummoni kuoli yllättäen. Minusta tuntui, että elämässäni tapahtui aivan liikaa – ja samalla hyvin ristiriitaisia asioita.

Olin menettänyt kaksi itselleni läheistä ja rakasta ihmistä muutaman kuukauden sisällä, sairastunut itse vakavasti ja samaan aikaan näin kaiken vaaleanpunaisten lasien läpi, koska olin rakastunut Joonakseen. En yksinkertaisesti pystynyt käsittelemään tuota kaikkea.

Varasin ajan psykologille. En halunnut jäädä kiputraumojen, pelkojen ja ajatusteni kanssa yksin. En myöskään halunnut purkaa ja oksentaa pahaa oloani läheisilleni. En halunnut olla se sairas tyttö, joka ei osaa puhua muusta.

Palasin työhöni kosmetiikka-alan maahantuontiyrityksessä kahden kuukauden sairausloman jälkeen. Jännitti, miten selviäisin. Olin edelleen väsynyt enkä saanut rasittaa itseäni.

Työkavereilleni oli tärkeää, että toivun kunnolla. Sain palata tehtävieni pariin ilman stressiä, vähitellen, eikä töitä pudotettu niskaani. Ja kun minua jonain päivänä alkoi väsyttää liikaa, sain ottaa rauhallisemmin ja levätä.

Nuorempana työ oli minulle kaikki kaikessa, mutta nyt ajatteluni on muuttunut. Haluan kehittyä ja tehdä kiinnostavia juttuja, mutten halua joutua oravanpyörään.

Osaan ottaa asiat rennommin ja vetää paremmin rajoja esimerkiksi ylitöiden suhteen. Mikään ei ole terveyttä ja hyvinvointia tärkeämpää.

VOITTAJAFIILIS minulle tuli, kun uskaltauduin taas metroon. Se tapahtui noin viikko sairaalasta pääsyn jälkeen, kun palasin Joonaksen luota kotiin. Kävelin metroasemaa kohti ja aurinko paistoi kasvoilleni. Pian poskilleni vierivät myös onnenkyyneleet. Miten onnekas olen, että voin kaikesta huolimatta liikkua yksin! Uskoin, että kyllä tämä tästä lähtee.

Vuosi 2021 meni käytännössä kokonaan tutkimuksissa ja lääkärissä juostessa. Olin siihen aivan väsynyt. Lopulta minulle sanottiin, että pidetään vuosi taukoa, jotta saan toipua. Toipumiseni myötä olen myös pystynyt keskittymään paremmin suremaan isovanhempiani.

Varmaa syytä aivoverenvuotooni ei edelleenkään tiedetä. Yksi mahdollinen epäily on häiriö lisämunuaisen toiminnassa ja hormonisäätelyssä. Sen seurauksena suola ei poistu kehostani normaalisti ja verenpaine on liian korkea.

Tänä syksynä on edessä uusi kontrolli­käynti. Olen luottavainen, koska minulla on tuttu ja erinomainen lääkäri.

Fyysisesti voin tällä hetkellä hyvin. Väsyn kuitenkin edelleen helpommin kuin ennen sairastumista. Olen työstänyt tapahtunutta mielessäni paljon, ja nyt minulla on henkisesti alun toipilasvaihetta parempi olo.

OLEN MIETTINYT paljon sitä, miten bad ass -muija olen ja miten paljosta olen selvinnyt. Olen ollut melkoisen vahva sissi. Yhtä paljon olen miettinyt sitä, miten onnekas olen.

Tiesin, että elämässäni on paljon hienoja ihmisiä, mutta yllätyin silti, miten hienoja he ovat. Joonakselta ja ystäviltäni saama tuki oli korvaamatonta. Ja vaikka emme Joonaksen kanssa enää seurustele, olemme hyvissä väleissä. Tulen olemaan hänelle ikuisesti kiitollinen.

Sairastumiseni auttoi näkemään, miten paljon maailmassa on hyvää. Selviytymisvietti sai minut sokkona rappukäytävään ja kadulle, mutta vieraiden ihmisten avun turvin pääsin viime hetkellä päivystykseen. Muistan heidän hampaiden kalisseen pakkasessa, kun odotimme taksia.

En edelleenkään tiedä, miltä he näyttävät, mutta ehkä törmään heihin vielä joskus.

Kaiken tuon ajatteleminen sai minut viime vuoden synkimpinä hetkinä uskomaan, että minä selviän ja hymyilen vielä joskus.”

Juttu on julkaistu Trendissä 9/2022.