Hyppelehtivällä kaitafilmillä nuori, lähes hartaan näköinen nainen kylvettää vastasyntynyttä pientä ihmistä keltaisessa muoviammeessa, käärii sitten hupulliseen pyyhkeeseen ja katsoo aikaansaannostaan.

Katselin toistuvasti tuota ja muutamaa muuta tallennetta vauva-ajastani sinä kesänä, kun filmin nuori nainen, minun äitini, teki kuolemaa. Muistan yhä epätoivon ja lohdun, joita tunsin, kun istuin hänen sairaalavuoteensa vieressä saattohoidossa.

Filminpätkästä tuli minulle tärkeä. Tiesin, ettei aikaa ole paljon eikä uusia muistoja äidistä enää synny. Siksi oli helpottavaa palata välillä aikaan, jota en itse muistanut ja jossa oli läsnä se sama turvan tunne, jonka äitiini opin liittämään.

Viimeistään äidin kuoleman aikoihin ymmärsin, mitä kaikkea olen häneltä oppinut. Ymmärsin myös, että joskus muistojakin tärkeämpiä ovat opeista saadut oivallukset.

Äidin mielestä usein oli tärkeämpää ajatella kuin siivota. Meillä kotona oli enimmäkseen kaaos huoneissa mutta harvemmin mielissä. Minä ja veljeni kasvoimme ympäristössä, jossa keskusteltiin paljon, ei aina edes pyritty päätymään yhteiseen lopputulokseen ja arvostettiin yli kaiken sanailun taitoa.

Ne opit olen sisäistänyt liiankin hyvin, eikä minua koskaan ole taidettu pitää ainakaan ylisiistinä tai hiljaisena.

Äiti korosti omien rahojen ja kaikinpuolisen itsenäisyyden merkitystä etenkin naiselle. Vielä enemmän hän kuitenkin puhui siitä, että ihmisillä on maailmassa eri mahdollisuudet ja kaikkia pitäisi pystyä ymmärtämään.

Kuolleesta rakkaasta tulee helposti pyhimys, ja itsekin huomaan vuosi vuodelta kiillottavani äidin muistoa kultaisemmaksi. Äiti tuskin ilahtuisi siitä. Hän pysyi mieluummin sivustakatsojana kuin huomion kohteena. Hänen ansiostaan opin kuitenkin pitämään pääni ja sanomaan sanottavani.

Ja kun sanat loppuvat, onneksi ovat ne rätisevät ja poukkoilevat kaitafilmiminuutit. Niissä se, jonka olen kerran menettänyt, herää kerta toisensa jälkeen eloon.

Pääkirjoitus on julkaistu Eevassa 5/2023.