Kolumnit

Syksy syventää kesän aistimukset

Julkaistu Eevan numerossa 9/2012.

Huolimatta siitä, miten kiihkeästi kansamme odotti kesää ja sen pitkiä laiskoja päiviä, on syksyn tulo monelle silti helpotus, ellei suorastaan hengenpelastus. Täynnä hyttysenpuremia kömpii jalo heimomme metsistä ja soilta parrat rehottaen ja talven vararavinto valmiina nahan alla.

Vaatteen riekaleet eli niin kutsutut mökkivaatteet on jätetty saunan porstuaan ensi kesää vartomaan. Taakse jäävät vähitellen myös löylyn kiukkuiset sihahdukset, viileät vedet, uimakivet, hankainten narina ja öisen järven tuntu ja kauneus.

Hitaasti häviää aisteistamme lämpiävän saunan savu, tuulen kahina koivuissa ja pääskysten syöksyt illan kultaa hohtavassa valossa. Hitaasti katoavat näyt ja tuntemukset elämämme vähistä kesistä.

Miten usein olenkaan hämärän laskeutuessa tuntenut tuttavieni ja ystävieni mökeillä rintaa painavaa ahdistusta. Selittämätöntä surua siitä, että kesä on jotain tavoittamatonta.

E. Sillanpää kirjoitti Hurskaassa kurjuudessa kesästä näin: ”Ensin se juhannukseen asti hiipii toiveina multaisilla seinustoilla, mutta ennen kuin se on toiveet täyttänyt, sisältyy siihen jo muiston väre.”

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä paremmin ymmärrän Sillanpään lausetta. Varttuneen ihmisen kammottava tietoisuus ajan kulumisesta. Mitä olivatkaan lapsuuden kesät elleivät ikuisuutta?

Syksyllä kaikki on selkeämpää. Kaikki, mitä kesä on antanut tai ottanut, kirkastuu. Tahto lujittuu. Valo on terävämpää ja kirkkaampaa. Miten hyvältä tuntuukaan tarttua työhön.

Enemmän kuin mikään muu vuodenaika, juuri syksy on aina tuntunut uudelta alulta. Uudelta tilaisuudelta. Olen aina tuntenut kesällä jollain tavalla rämettyväni. Muuttuvani märehtijäksi, jolla ei toimi kuin ruuansulatus, eikä sekään kovin hyvin.

Syksyllä kesän aistimukset korostuvat. Välimatka ja kaipaus tarkentuvat olennaiseen. Se yksinäinen hetki aamulla, kun metsä tuoksui, tai kun lapset nauroivat ja kiljuivat kaatosateessa. Ne jäävät. Ne ovat minun. Niillä mennään talven yli. Läpi sohjon ja pimeyden. Todellinen ravinto, talvivarasto, ovat nuo muistot ja tuntemukset. Ilman niitä ei uskalla kaamokseen mennä.

Luulen, että kesällä kerätään aistimuksia, syksyllä ne ymmärretään ja talvella otetaan käyttöön. Keväällä kaikki on tyhjää, kuin avaraa tilaa, joka odottaa täyttymistään.

Epäilen, että meitä suomalaisia ei ole tarkoitettu ikuiseen suveen. Jos kesä olisi meillä hallitseva vuodenaika, palaisimme metsään ja jäisimme sinne. Harrastaisimme kaikkia niitä ylilyöntejä ja kohtuuttomuuksia, joita lämpö meissä aiheuttaa. Kauniit kesäiset muistot muuttuisivat arjeksi, ja niistä katoaisi niille merkitystä antava surumielisyys. Se hetkellisyyden tunne, joka läpäisee pohjoisen olemassaolomme.

Me olemme tottuneet vuodenaikojen dramaattisiin vaihteluihin. Siihen dynamiikkaan, jonka jatkuva muutos synnyttää. Tietoisuuteen siitä, että vallitsevat olosuhteet kestävät vain hetken ja on aika tarttua toimeen välittömästi.

Valon merkityksen luonnossa ja ihmiselossa ymmärtää luultavasti parhaiten arktisen alueen asukas. Pohjoinen valo synnyttää ihmisessä sisäisen liikkeen ja tunteen, jota voisi kuvata sanoilla surumielinen kirkkaus. Se on jatkuvaa osallistumista syntymän ja kuoleman loputtomaan liikkeeseen.

Tämä seikka näkyy ja kuuluu maamme taiteessa. Simbergissä, Sibeliuksessa, Hyryssä ja monissa muissa. Kuin katsoisi elämän läpi, pinnalta syvyyksiin, alusta loppuun. Syksyn kirpeässä ilmassa ja valossa.

Miten Sillanpää jatkoikaan Hurskaassa kurjuudessa vuodenaikojen kuvaamista: ”Elokuussa on keskipäivä vielä uuvuttavan kylläinen, mutta sen valossa on jo peittelemättömänä tuo alakuloisuus, kun se paistaa mökin pikkutytön niskaan, ruskeaan niukkaan hiussaparoon.”


Huomioithan, että kaikki lehtitilauksiin liittyvät asiat hoituvat vain www.a-lehdet.fi/asiakaspalvelu
kautta tai lähettämällä sähköpostia osoitteeseen asiakaspalvelu@a-lehdet.fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Edellinen artikkeliSeuraava artikkeli