Veera Korhonen, valokuvaaja ja bloggaaja, 39:

”Sairastuin masennukseen ensimmäisen kerran opiskeluaikoina. Psykoterapiasta oli silloin puhetta, mutta minulla ei ollut opiskelijana siihen varaa.

Masennus uusi vajaat kymmenen vuotta myöhemmin. Minulla oli samaan aikaan paha työuupumus. Silloinen työnantajani maksoi puolet terapian omavastuuosuudesta.

Valitsin kognitiivisen psykoterapian, koska monet oireeni liittyivät stressiin. Omassa toiminnassani oli asioita, joita piti muuttaa.

Ennen uhrasin suunnitellut vapaapäivätkin asiakkaille. Oli iso oivallus ymmärtää, etten ole vastuussa vieraiden ihmisten tunteista.

Jos joku loukkaantuu siitä, että laitan oman hyvinvointini toisten edelle, se on hänen tunteensa, ei minun. Uskalsin alkaa hyvällä tavalla itsekkäämmäksi. Opin rajojen vetämistä ja voimavarojen tunnistamista.

Terapiaan pääsy voi olla työn takana. Minulla kävi tuuri. Laittelin viestejä, ja yhdellä oli juuri tullut paikka. Meillä natsasi heti.

Ajatustyö jatkui vielä pari vuotta terapian jälkeenkin. Jos töissä tapahtui moka, pystyin ohittamaan sen pienellä ajatustyöllä. Kun olin stressaantunut, to do -listat pyörivät päässä yölläkin.

Terapeutti ehdotti, että kirjoittaisin päivän päätteeksi done-listoja. Teen sitä yhä.

Mieleni rauhoittuu, kun näen asioiden etenevän.

Olen käynyt pari viime vuotta ratkaisukeskeisessä terapiassa omilla rahoillani.

Pelkään joskus, että sairastun uudestaan. Opettelen nyt tunnistamaan, mikä on normaalia stressiä ja mikä masennusta.

Terapiassa joutuu kohtaamaan epämukavia puoliaan. Voi mennä monta käyntiä, joina tuntuu, että asiat eivät etene. Yhtäkkiä jotain lähteekin kolisemaan isosti.

Ensin on ahdistus, masennus tai suru ja sitten raivostuttaa. Se on jo askel eteenpäin siitä, että vain alistuu ahdistukseen.

Nykyisessä terapeutissani parasta on se, että hän saattaa peilata nykyhetkeä aiempaan. Siitä tajuan, että vaikka kuvittelen, ettei mikään ole edennyt, moni asia onkin eri tavalla.”