”Olen hermoilija. Pohdiskelen vaihtoehtoja etukäteen – ja usein ihan turhaan. Hermoilusta ei ole yleensä mitään hyötyä, ja se aiheuttaa vain stressiä.

Juoksemisesta on tullut minulle keskustelua itseni, ajatusteni ja pelkojeni kanssa. Aloin juosta toisen lapseni syntymän jälkeen. Halusin saada vapaata pikku­lapsiarjesta ja päästä välillä pois kotoa. Lenkkeily oli siinä elämäntilanteessa helppo tapa liikkua, sillä sitä pystyy tekemään mihin kellon­aikaan tahansa.

Juokseminen on jäänyt elämääni, koska se mahdollistaa sekä ajattelun että pään tyhjentämisen samaan aikaan. Kun otan aikaa itselleni, minun on helpompi kohdata muu maailma.

Kyproksesta tuli perheeni uusi kotimaa seitsemän vuotta sitten.

Kaikilla oli muutostamme mieli­pide. Puolet tutuista sanoi, että mahtava irtiotto ja olettepa te rohkeita. Toisten mielestä muutosta ei tulisi mitään.

Huomasin, että aina jonkun mielestä omat valinnat ovat huonoja, kummallisia tai liian radikaaleja.

Sitten iski pandemia. Kaksi vuotta sitten Kypros sulki ihmiset viikoiksi koteihinsa. Saimme ulkoilla kerran päivässä mutta vain puolentoista kilometrin päässä kotoa.

Olin jumissa, ja kärsin siitä. Sulkutila alkoi vaikuttaa mielialaani. Mietin, voisiko minulla olla jokin projekti, jotta en kyllästyisi ja masentuisi.

Urheilusta tuli tärkeä päivittäinen juttu. Keksin ruveta treenaamaan Ateenan maratonille ja kirjoittaa kirjaa juoksun ja Kreikan historiasta.

Huomasin, että kun minua ahdisti, kirjoittaminen ja juoksu auttoivat.

Halusin nähdä, mihin kroppani pystyy ja miten voin kehittää sitä. Maratonharjoittelu auttoi minua asettamaan pitkän aikavälin tavoitteita ja samalla kestämään epävarmuutta.

Kun normaalia arkea ei enää ollut, juoksuharjoittelu piti viikoissa rakennetta. En voinut hallita sitä, miten tauti levisi, tai mitä muut rajoituksista päättivät. Omien tavoitteideni avulla pystyin hallitsemaan edes jotain elämässäni.

Kun juoksen, katselen ympärilleni, haistan tuoksut ja aistin, onko ilma lämmin vai kylmä. Joudun olemaan hetkessä, ja se on aivoille tärkeää. Hikoilun jälkeen asiat, joita olen herännyt murehtimaan yöllä, asettuvat perspektiiviin.

Olen oppinut palastelemaan tavoitteeni pieniksi ja etenemään askel kerrallaan. Tällä tavalla minun on ollut aiempaa helpompi uskoa itseeni ja uskaltaa yrittää asioita, joista en ole ollut ihan varma.

Juoksin ensin useamman puoli­maratonin ja vasta niiden jälkeen ensimmäisen maratonini.

Maratonilla oli kamala sää ja sain vatsakramppeja. Selvisin silti maaliin ja huomasin, että olen vahvempi kuin ajattelin. Siitä tuli voiman tunne. Jos pystyn tähän, pystyn moneen muuhunkin asiaan.”