Tammikuussa 2001 Tuomas Kyrö käveli alas WSOY:n portaita Helsingin Bulevardilla. Taskussa oli kustannussopimus hänen ensimmäisestä kirjastaan Nahkatakki. Askel oli kevyt ja itsevarma.

Vielä kuukautta aiemmin Tuomas oli ollut tyytymätön omaan elämäänsä: työtön 27-vuotias, joka inhosi työntekoa.

”Ihmettelin, miksi pitäisi väkisin tehdä jotain ansaitakseen rahaa”, hän muistelee.

Opiskeluista ei ollut tullut mitään. Helsingin yliopiston teatteritieteen opinnoista saavutuksena oli yksi vaivainen opintoviikko.

”Toisten tekstien tulkitseminen ei kiinnostanut minua, ja päätin, että muut saavat tulkita minun tekstejäni”, Kyrö kertoo.

Nuorimies halusi kertoa tarinoita. Hän oli pyrkinyt Taideteolliseen korkeakouluun ja Teatterikorkeakoulun dramaturgilinjalle mutta ei ollut päässyt edes pääsykokeisiin.

”Kirjan kirjoittaminen jäi käteen lähes viimeisenä mahdollisuutena, sillä sellaisen saa väkertää kuka tahansa.”

Tänä päivänä Kyrö saattaisi päätyä kirjoittamaan komediaa televisioon, koska sellainen ammattikunta on olemassa.

”Minulle kyse ei ollut kutsumuksesta vaan vallitsevista mahdollisuuksista.”

Kustannussopimus ja kymmenentuhannen markan ennakko muuttivat elämän suunnan. Parikymppisen miehen elämänahdistus haihtui pois, kun sisimpään kasaantunut energia purkautui johonkin tärkeään ja kouriintuntuvaan.

Tuomas Kyröstä tulisi kirjailija.

”Tiesin, että siinä en antaisi periksi. Nyt minulla oli ammatti, sanoivat ihmiset mitä hyvänsä.”

Nykyisin Tuomas, 44, suhtautuu nuoruusvuosiinsa armollisesti. Ihmisyyden ydintä on etsiä paikkaansa ja merkityksiä elämälleen.

”Joskus ne ovat kadoksissa siksi, että on tietyssä iässä ja etsii elämälleen suuntaa. Joskus syynä on välivuosi tai krapula tai yksinkertaisesti laiskuus.”

Kyrö huomauttaa, että laiskuus ei ole pelkästään kielteinen piirre.

”Olin itsekin laiska nuorena. Nyt olen ahkera laiska. Jos en ole tarkka, hyvin nopeasti olisin taas pelkästään laiska: makaisin sohvalla ja katsoisin televisiota.”

Kirjailijan uran urkeneminen muutti Tuomas Kyrön käsityksen työstä. Siitä tuli myönteinen velvollisuus, joka tarjosi elämälle merkityksen ja arjelle raamit.

”Minun pitää joka päivä kirjoittaa vähän. Mitä sotkuisempi työpöytäni on, sitä paremmin asiani ovat. Työnteko tuottaa minulle tyytyväisyyttä ja turvallisuutta.”

Kyrö on totisesti ollut ahkera. Hän kirjoittaa romaaneja, käsikirjoituksia, kolumneja ja pakinoita sekä esiintyy televisio-ohjelmissa. Viimeisin teos Ennen kaikki oli paremmin, Mielensäpahoittaja ilmestyi lokakuussa 2018.

Kirjailija sanoo – ehkä hieman yllättäen – että tuotokset eivät herätä hänessä ylpeyttä.

”Kun saan valmiin kirjan käteeni, minusta ei tunnu oikein miltään. Ajatukseni ovat jo tulevissa tekemisissä.”

Ammattiylpeyttä Kyrö kuitenkin tuntee. Hän asettaa itselleen ihannetason, johon pyrkii. Sitten hän tekee työnsä niin hyvin kuin mahdollista. Käsityöläistaidosta sopii olla ylpeä.

”Eivät teokset kirjailijan mielestä kai koskaan ole niin hyviä kuin ne voisivat olla, mutta jos pääsen lähelle ihannetta, olen tyytyväinen työhöni.”

Lue myös: Pitääkö olla huolissaan? -juontaja Jenni Pääskysaari: "En laske kaloreita enkä punnitse itseäni lapseni nähden"

Mielenhuoltoa

Kirjoittaminen huoltaa Tuomas Kyrön mieltä ja ajatuksia, pitää ahdistuksen kurissa.

”Duunini korvaa pitkäaikaisen psykoterapian. On aivan sama, teenkö huumoria vai tragiikkaa, pohjalla ovat omat kokemukseni. Voin käsitellä omaa ahdistustani kirjoittamalla ja pyöräyttää sen tarinaksi, joka naurattaa ihmisiä. Jos näin käy, kaikki on mennyt aika hyvin.”

Toisaalta kirjoitustyön loppuvaiheessa Tuomas usein alkaa epäillä kykyjään.

”On kummallista, että vaikka olen tehnyt jo monta kirjaa ja luotan itseeni enemmän kuin ennen, ahdistun siitä huolimatta.”

Tuntemukset ovat kaukana vakavasti ahdistuneiden tilasta, sillä mieheen tepsivät yksinkertaiset keinot.

”Syö hyvin, ulkoile, juo vähemmän, juo tarpeeksi, nuku kunnolla. Näillä ohjeilla pääni selkenee. En kiellä itseltäni ikäviä tunteita, mutten myöskään halua velloa niissä.”

Tuomas Kyrön mielestä tunteissa räpiköimistä korostetaan liikaa.

”Tunteiden osoittaminen julkisesti on ampunut jo yli. Televisio-ohjelma on onnistunut vasta sitten, kun siinä itketään. Todellisuudessa ihminen voi kokea tunteet sisimmässään ilman, että näyttää ne ulospäin.”

Tunteidensa vietäväksi joutumista Kyrö haluaa välttää.

”Mitä vanhemmaksi tulen, sitä viileämmin asioihin suhtaudun.”

Lue myös: Kirjailija Hannu Väisänen: ”Tarinoiden voima nitisti pelon"

Tuomas Kyrö on pohtinut paljon kaihoa ja nostalgiaa. Mietteitään hän on purkanut Mielensäpahoittajaan, maaseudulla asuvaan vanhaan mieheen, joka ei tahdo muuttua, vaikka maailma ympärillä niin tekeekin.

Kyrö korostaa, että kaihon tunne ei merkitse katkeroitumista tai valittelua siitä, että ennen oli kaikki paremmin.

”Se, että muutos aiheuttaa vastarintaa ja huolta, on monelle totta.”

Joskus Kyrö ajatteli, että nostalgia tarkoittaa kritiikitöntä suhtautumista menneisyyteen.

”Silloin olin kriittinen nuori mies, nyt olen nostalgisoituva vanheneva mies. Uskon, että nostalgiaa on meissä kaikissa. Kun jokin asia tapahtuu ensimmäisiä kertoja, siihen sitoutuu paljon tunteita. Esimerkiksi virsi saattaa itkettää vuosikymmenten jälkeen.”

Vaikka Kyrö ei kaipaa omaa lapsuuttaan, kahta lastaan katsellessaan hän huomaa tuntevansa kaihon nipistyksen: miten aika voi kulua niin nopeasti?

”Kun vanhempi lapseni pääsi ripille, mietin, että vastahan tuo toukka kastettiin.”

Omaa ikääntymistään Kyrö ei murehdi.

”Synnymme tänne siksi, että kuolemme. Välissä tapahtuu elämä. Meille se on merkityksellistä, universumille yhdentekevää.”

Lapsena Tuomas Kyrö vietti paljon aikaa isovanhempiensa seurassa kesämökillä. Siellä oli sähköt, mutta vesi kannettiin kaivosta ja vessassa käytiin ulkohuussissa. Elämä kulki vaatimattomissa uomissa.

Kyrö on kiitollinen siitä, että hän oppi isovanhempiensa kautta muistamisen arvon. Se on auttanut häntä muodostamaan oman maailmankuvansa.

”Kyse on suhteellisuudentajusta. Jotta ymmärtäisimme tätä päivää, meidän pitäisi tuntea menneisyytemme. Isovanhempieni sukupolvi arvostaa enemmän työntekoa kuin tunteista puhumista. Heille säästäväisyys ja kohtuullisuus ovat hyveitä. Kohtuudelle olisi yhä kysyntää.”

Kyrön lapsuudessa maailma uhkasi loppua ydinsotaan Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen välillä. Nyt maailmanlopun on tuomassa ilmastonmuutos. Kyrön mielestä kaikki alkoi, kun öljy otettiin käyttöön energiamuotona.

”Öljy on kiihdyttänyt meitä ihmiskuntana eteenpäin hyvässä ja pahassa. On kuvaavaa, että öljy on muinaisten maan päällä kulkeneiden orgaanisten olentojen tiivistymää. Se on eläinuhri, jota poltamme, jotta meillä olisi sähköä, puhelimia ja autoja.”

Tuomas toivoo, että onnistuisi itsekin noudattamaan kohtuutta elämässään. Tästä häntä muistuttavat isoäiti ja suodatinpussit.

Parikymppisenä helsinkiläisenä Kyrö asui sadan metrin päässä huoltoasemasta, joka oli aina auki. Siitä huolimatta hän valitti isoäitinsä luona sitä, että suodatinpussit olivat kotoa lopussa.

”Isoäitini kuunteli minua ja sanoi sitten: ’Tajuatko, että sota-aikaan kahvi oli lopussa monta vuotta.’ Se oli konkreettinen opetus siitä, että suhteellisuudentaju pienentää valituksen määrää. Sitten isoäiti antoi minulle suodatinpusseja.”

Perheen esikoistytär syntyi vuonna 2003. Ensimmäiset kuukaudet Tuomas tunsi suunnatonta pelkoa siitä, että menettäisi lapsensa.

”En ollut uskaltaa mennä nukkumaan, koska pelkäsin, että aamulla herätessäni lapsi olisi kuollut. Pelko oli alkukantainen, kaiken järjen tavoittamattomissa.”

Kokemus oli niin voimakas, että se piti saada ulos.

”Kirjoitin Liitto-romaaniin kahden pienen lapsen kuoleman. En olisi halunnut tehdä sitä, mutta nyt olen ratkaisuun tyytyväinen. Se on hyvä esimerkki kirjoittamisen minulle suomasta terapiasta.”

Pelko menetyksestä katosi ajan kanssa. Vanhemmuudesta Tuomas Kyrö ei ole koskaan tuntenut paineita.

”Elämään pitää luottaa. Olemme tuhansia vuosia pitäneet lapsia hengissä ilman vauvasivustoa tai isyyskeskusteluja.”

Kyrö eli lapsuutensa ja nuoruutensa 1970- ja 1980-luvun Puistolassa Koillis-Helsingissä. Myös silloin hän joutui pelkäämään.

”Kasvoin poikana kamppailun ilmapiirissä. Siinä oli hyviäkin puolia. Moni elämän mittainen ystävyyskin alkoi painilla.”

Myös väkivallan uhka oli todellinen.

”Kun alikulkutunnelissa eteeni ilmestyi kaksi vanhempaa poikaa, piti miettiä, miten selviäisin tilanteesta saamatta turpaani.”

Sen lisäksi, että Kyrö pelkäsi väkivaltaa, hän pelkäsi kasvojensa menettämistä: häpeää siitä, ettei pärjännyt.

”Häpeän pelko on korostunut suomalaisilla miehillä. Juomme sen takia viinaa, häpäisemme itsemme kännissä ja teemme krapulan jälkihuurujen voimin töitä viikon. Sitten aloitamme alusta. Ehkä tämä Vexi Salmen kuva suomalaisesta miehestä pitää osittain paikkansa.”

Kyröstä on väärin, että jo kahdeksanvuotias lapsi vihkiytyi koulumatkalla suomalaisen pelon ja häpeän koodistoon. Hän ei kuitenkaan itse lamaantunut niin, ettei olisi uskaltanut enää liikkua. Tappio usutti pärjäämään, ja oma kaveriporukka piti puolia.

Lapsilla ja nuorilla oli monta elämää: yksi kotona, toinen koulussa, kolmas kadulla.

”Se on aivan oma maailmansa, joka on totta tänäkin päivänä. Aikuiset eivät tienneet siitä mitään, koska oli kunnia-asia, että vanhemmille ei vasikoitu. Kannan tätä nuoruuden kamppailua edelleen mukanani. Poikien pelon maantiede on aihe, jonka aion vielä käsitellä kirjoittamalla.”

Lukeminen ja elokuvien katselu olivat vastapaino poikien maailman koville lainalaisuuksille.

”Siinä on kirjallisuuden voima, se on vertaistukea elämän eri vaiheissa. Ymmärsin, etten ole ensimmäinen, joka kokee ja pohtii näitä asioita.”

Ala-asteen luokanopettaja opetti Tuomas Kyrölle, miltä epäoikeudenmukaisuus tuntuu. Opettaja piti kuria kurin vuoksi, luokitteli lapsia perhetaustan mukaan ja jakeli arvosanoja ja rangaistuksia naamakertoimen perusteella.

”Luokkatoverini olivat mukavia, mutta opettajan takia en olisi halunnut mennä kouluun. Häntä kohtaan tunsin vihaa.”

Erityisesti yhden rangaistuksen Tuomas muistaa elävästi. Veistotunnilla ikivanha vasara hajosi hänen käsissään. Opettaja nosti kymmenvuotiaan pojan höyläpenkin päälle ja käski oppilaita lopettamaan työt. Hän julisti: ”Tässä on Tuomas, josta ei koskaan tule yhteiskunnan täysivaltaista jäsentä.”

Nolattu lapsi ymmärsi opettajan hienot sanat vasta myöhemmin. Silloin hän päätti tehdä ennustuksesta totta. Kyrön myöhempiä kouluaikoja Hämeenlinnassa leimasivatkin lintsaus, näpistely sekä yleinen levottomuus.

”Opettajan sanat vaikuttivat koulunkäyntiini ja asenteeseeni. Tunsin pitkään, että en edes halunnut olla yhteiskunnan jäsen.”

Myös niitä alikulkutunnelissa kohtaamiaan turpiinvetäjiä Kyrö vihasi. Maailman menoa tarkkaillessaan hän on huomannut, että pelosta syntyy vihaa myös suuremmassa mittakaavassa.

”Monen poliittisen liikkeen menestys perustuu siihen, että keksitään vihollinen, jolla pelotellaan: olivat he sitten maalaisia, kaupunkilaisia, maahanmuuttajia, eliittiä tai työläisiä. Ajatellaan, että meillä menee huonosti heidän takiaan, ja pelosta syntyy lopulta vihaa.”

Kyröä ärsyttää, miten helposti tähän halpaan mennään edelleen.

”Kun maailma toimii vieläkin kolmetoistavuotiaiden logiikalla, emme ole paljon kehittyneet.”

Kun Kyrö saavutti täysi-ikäisyyden, hän päätti, että ei liity yhteenkään ryhmään eikä heiluta minkään aatteen lippua.

”Ajattelen omilla aivoillani, vaikka se ei ehkä aina palvele minua tai uraani. Mutta se mahdollistaa sen, että minun on helppoa ymmärtää monenlaisia ihmisiä. Toivon, että jaksaisimme tajuta toisiamme. Tunteet ovat ihmisille yhteisiä, vaikka niiden syyt ja seuraukset vaihtelevat.”

Iloiseksi Tuomas Kyrö tulee huumorista ja elämästä.

”On käsittämätöntä, että ylipäätään olemme täällä, syntyneet siksi, että ohitimme uimajonossa pari miljoonaa muuta. Sekin on ihmeellistä, että emme syö toisiamme kadulla ja metrotunneleissa. On hienoa, että vaikka itse tunsin pelkoa kolmetoistavuotiaana, huomaan, että nyt lasten tarvitsee pelätä vähemmän.”

Miehen mielestä onnellisuutta ei ole olemassakaan. Ideana on sen tavoittelu.

”Jos minusta tulisikin hetkeksi täysin onnellinen, se ei kestäisi, ja sitten suunta olisi alaspäin. Onnellisuutta tärkeämpää on merkityksen etsiminen. Se, että minulla on joka päivä jotain, jonka vuoksi olla olemassa. Minulle ne asiat ovat perhe ja työ.”

Toki Kyrönkin kohdalle osuu pieniä onnen hetkiä. Kuten silloin, kun kebabhampurilainen pääsi pikaruokaravintolan vakiovalikoimaan. Vaikka hän ei aina valitse sitä, tieto ostamisen mahdollisuudesta on pieni onni.

Toisen vastaavan hetken hän koki vastikään pyörälenkillä.

”Kun näin pienen pojan potkivan kentällä palloa ja selostavan sitä itsekseen, onnellisuuden aalto pyyhki ylitseni.”

Tarkkanäköisyyteen taipuvaisena Tuomas Kyrö huomauttaa, että onni ja pettymys ovat hyvin läheisiä tunteita keskenään.

Jokin aika sitten Tuomas toteutti vanhan haaveensa ja meni katsomaan NHL-jääkiekkoa Yhdysvaltoihin. Hän hankki piippuhyllyltä ylihintaiset liput New York Rangersin ja Nashville Predatorsin peliin.

Illasta piti tulla unelmien täyttymys. Todellisuus oli kuitenkin toisenlainen, sillä kauden ensimmäisen pelin taso oli surkea ja tunnelma laimea.

”Yleisö keskittyi syömään kolmentoista euron ranskalaisia ja juomaan litran kaljatölkkejä. Join niitä itsekin, ja siitä minulle jäi hyvä muisto. Ja tarinastakin tuli parempi näin: onni pienellä pettymyksellä.” ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa 1/2019. Nettiversiota on muokattu.