Mistä olet kotoisin? Can I help you?

Hyväntahtoinen kysymyskin voi tuntua pahalta. Kirjailija Koko Hubaralle, 37, se kertoo usein, että hänet nähdään erilaisena. Hän on kuullut samat utelut suomalaisissa busseissa, kahviloissa ja kokoushuoneissa kymmeniä, ellei satoja kertoja, aina uudelleen.

Kun jemeninjuutalaisen isän ja suomalaisen äidin tytär Koko sai aikanaan näistä kysymyksistä tarpeekseen, hän alkoi kirjoittaa niistä. Niin syntyivät vuonna 2017 Ruskeat tytöt -verkkomedia ja Hubaran samanniminen esseeteos. Ruskeissa tytöissä Koko puki sanoiksi ruskean suomalaisen tytön kokemuksen muille kaltaisilleen. Mitään tällaista ei aiemmin ollut tehty kotimaisen kirjallisuuden historiassa.

Lukukokemus oli mullistava avaus myös vitivalkoisille suomalaisille. Ylistävimmissä arvioissa määriteltiin, että Suomi jakautui ”aikaan ennen ja jälkeen Koko Hubaran”.

”Ruskeat tytöt oli kirja, joka minun oli pakko kirjoittaa. Minun piti luoda pohja, määritellä käsitteet ja luoda sanoja asioille, joita ei oltu vielä nimetty.”

Huomio ja suosio toivat mukanaan myös paikoittain rasittavan vastuun valtakunnan virallisena rasismikommentaattorina ja melkein minkä vain vähemmistön edunvalvojana.

Enää Hubaralle ei sentään soiteta, jos televisioon tarvitaan joku antamaan lausunto turvapaikanhakijoiden kotimajoituksesta.

”Siitä on vain seitsemisen vuotta. Vastasin kyselyyn ihmeissäni, että minä olen tällainen räppitoimittaja, eikä lattiallani tietääkseni nuku ketään. Miksi minä osaisin sanoa tästä aiheesta yhtään mitään?”

Niinä hetkinä Ruskeat tytöt on tuntunut siunauksen lisäksi kiroukselta.

”Joskus vitsailen ystävilleni, että olen luonut hirviön”, Koko nauraa.

”Minulla ei ole mitään menetettävää — paitsi lapseni.”

Kun tytär syntyi yhdeksän vuotta sitten, Koko Hubara päätti muuttaa elämänasennettaan. Siihen saakka hän oli ollut maailman kiltein ihminen, joka ei halunnut koskaan tehdä itsestään — tai mistään muustakaan — numeroa.

”Kouluikäisestä kolmekymppiseksi saakka pelkäsin esittää ihan tavallisiakin kysymyksiä. Olisin pissannut mieluummin junassa housuun kuin kysynyt keneltäkään, missä vessa on.”

Äidiksi tultuaan hän arvioi, miten tytär häntä tulevaisuudessa katsoisi. Millaisen esimerkin hän tahtoi lapselleen välittää? Koko päätti alkaa rohkeaksi. Hän tahtoi näyttää tyttärelleen naisen, joka uskalsi pitää puoliaan.

”En tahtonut olla se hiljaa, kuuliaisesti puurtava yksinhuoltaja, joka sääteli ja sensuroi itseään. Aloin tuoda pöytään nekin puheenaiheet ja kokemukseni, jotka saattoivat aiheuttaa muille epämukavan olon.”

Uutta rohkeuttaan Koko sovelsi viimeksi syksyllä tärkeässä työhaastattelussa. Kun itse haastattelu oli ohi, Koko tahtoi kääntää asetelman nurinpäin. Oli hänen vuoronsa. Hän kysyi haastattelijaltaan, millainen heidän työyhteisönsä oli. Miten työpaikalla tuettiin työssä jaksamista?

Koko Hubara kertoi avoimesti, että ei ollut ihmisrobotti, vaan potenut viime vuosina vaihtelevia masennusjaksoja. Entä oliko työpaikka turvallinen? Jäikö hankalan palautteen kanssa yksin? Saiko omaa työnkuvaansa räätälöidä kiinnostuksensa kohteiden mukaan? Hänellä oli ideoita.

Vastavuoroinen haastattelutekniikka toimi: muutamaa päivää myöhemmin puhelin soi. Työpaikka tahtoi Hubaran, ja Hubara viisivuotisen pestin, joka alkoi joulukussa.

Työnantaja on Opetus- ja kulttuuriministeriön alainen Taiteen edistämiskeskus ja paikka sen historian ensimmäinen moninaisuusasiantuntijan tehtävä. Koko Hubara tahtoo selvittää, miten kulttuurin instituutioita, kuten museoita ja alan oppilaitoksia, saataisiin avattua kaikenlaisille tekijöille.

”Taiteen kenttä on yhä miehinen, ja naistaiteilijoiden palkat ovat tutkitusti alhaisempia kuin miesten. Kulttuuri on myös hyvin valkoista. Suomessa on esimerkiksi paljon taiteilijataustaisia turvapaikanhakijoita Lähi-idästä. Monen ura on katkennut pakolaisasemaan joutumiseen. He tarvitsisivat kielitaidon ja jatkokoulutuksen tukea. Saamelaistaiteilijoiden ja romanitaiteilijoiden tilanteessakin riittää parannettavaa.”

Koko Hubara vertaa tilannetta sukupuolten väliseen epätasa-arvoon.

”Lähes jokainen suomalainen keski-ikäinen nainen on kohdannut tytöttelyä ja häirintää työpaikalla. Kantasuomalaiset äitini ja mummini ovat valkoisia, ja he ovat osanneet eläytyä muun väristen suomalaisten kokemaan syrjintään tämän esimerkin kautta. Tämä on samanlaista vähättelyä ja ohikatsomista.”

Kulttuurikentän versominen värikkäämmäksi ja monimuotoisemmaksi olisi Koko Hubaran mielestä kaikkien etu.

”Taide on sivistysvaltiossa perusoikeus. Se oikeus ei toteudu, jos tarjolla ei ole kaikkea mahdollista. Kun asetumme erilaisten ihmisten elämiin, empatiakykymme kasvaa ja ajattelumme avartuu.”

Kun Koko Hubara astuu huoneeseen, harva tajuaa, että tässä on nyt se kirjailija. Suomessa emme ole tottuneet näkemään ruskeita suomalaisia kirjailijoita.

”Rasismi on arkipäiväistä, mutta se on myös rakenteissa. Se läpäisee kaikki yhteiskunnan tasot ja tilat, eli kohtaan sitä kaikkialla arjessani”, Koko summaa, ja kuulostaa aavistuksen tympääntyneltä.

Se on ymmärrettävää. Kun on alkanut puhua ruskeiden suomalaisten oikeuksista, monen oletus on, että niistä tahtoo puhua koko ajan.

”Jopa kiittävä palaute väsyttää välillä. Minua kiitetään jatkuvasti esimerkiksi rohkeudestani ja vahvuudestani. Ei se ole rohkeutta tai vahvuutta, vaan pakko. Tahtoisin välillä kuulla, että olisin tärkeä myös ilman työtäni.”

Tämä ei tarkoita, että Koko Hubara ei pitäisi kiittävästä palautteesta. Sitä tarvitsee jokainen — etenkin jos tekee julkista työtä, jossa saa väistämättä osakseen myös raakaa kritiikkiä.

”Tietenkin vilpittömät kehut tuntuvat silti aina kivoilta. Tänään joku tuli uimahallissa sanomaan, että kiitos, että olet olemassa. Olin alasti, kangasnaamio naamallani.”

Palaute koski Kokon työtä, mutta se oli niin lämmin, että tuntui silti hyvältä.

”Sanoin siinä se omituinen maski naamallani, että kiitos samoin!”

Ihaninta Koko Hubaran mielestä olisi sittenkin, jos hänen “upea, tärkeä työnsä” tekisi itsensä tarpeettomaksi eikä kenenkään tarvitsisi kehua uimahallissa. Rasismista ei enää tarvitsisi puhua. Hänellä olisi niin paljon muutaakin sanottavaa!

Siitä kaikesta muusta Koko Hubara kirjoittaa esimerkiksi esikoisromaanissaan Bechissä. Bechi kuvaa äidin ja tyttären moniulotteista ja ihanan kamalaa suhdetta — kivuliaan tunnistettavaa, oli sitten äiti, tytär tai kumpaakin.

”Olen aina määritellyt oman arvoni työni kautta. Jos en ole täydellinen, en ole mitään. Fiktion kirjoittaminen on vapauttava kokemus tuosta suorittamismoodista Se vaatii joutilaisuutta, askartelua ja häröilyä.”

Koko Hubara kuvaa työssään myös muun muassa mielenterveyden haasteita ja syömishäiriöitä kirkkaasti ja hätkähdyttävän rehellisesti.

Hän sairastaa itse vaikeaa masennusta, joka passittaa hänet pahimpina päivinä koko vuorokaudeksi painopeiton alle tuijottamaan jaksokaupalla sarjoja. Terapia ja lääkkeet auttavat, mutta eivät aina tarpeeksi.

”En soisi sitä tunnetta kenellekään. Tunnistan huonon päivän heti herätessäni. Ei hitto, nyt se on taas täällä. On ihan sama mitä teen tai en tee, silmien edessä on hämärä harso. Äänet kuulostavat kovilta ja valot tuntuvat kirkkailta. Ajatus ei kulje. Parhaimmillaan saan kirjoitettua pari sähköpostia tai pestyä koneellisen pyykkiä, että pysyn jotenkin todellisuuden syrjässä.”

Onneksi masennuksenkin kanssa voi elää. Koko Hubara katsoo tulevaisuuteen uteliaana ja iloisena.

”Ikääntyminen on minusta ainoastaan ihana ajatus. Minulle on tullut juonteita ja harmaita hiuksia ja olen jokaisesta iloinen. Ne liittävät minut entistä voimakkaammin äitien ja isoäitien ketjuun. Oman kehon muuttuminen tuntuu jonkinlaista suojamuurilta, vaikka välillä näkymättömyys kirpaiseekin.”

Sitten Kokoa naurattaa.

”Itse asiassa olen henkisesti jo iäkäs kulttuurileidi, kun mietin harrastuksiani. Käyn taidenäyttelyissä, syön leivoksia ja käyn vesijuoksemassa!”

Leivosleidiys ei kuitenkaan tarkoita laimentumista tai periaatteista tinkimistä. Koko Hubara aikoo jatkossakin sanoa sanottavansa.

”Ajattelen nykyään, että fuck it! Minulla on sosiaalialan koulutus, ja vaikka polttaisin kulttuurialalla kaikki sillat takanani, minulle riittäisi sillä alalla töitä. Hyvinvointivaltio on ajettu niin alas, että minulla riittää töitä päihdeongelmaisten kanssa loppuelämäkseni, jos niin haluan. Vielä on varaa paasata menemään.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 2/2022.