Pienet jalat ylettivät vaivoin karting-auton polkimille. Vasta kolmevuotias Emma Kimiläinen oli riemuissaan: hän pääsisi viimein ajamaan kilpaa kaksi vuotta vanhemman isoveljensä tavoin.

Intohimo autourheiluun syttyi varhain. Vanhat valokuvat todistavat, kuinka tyttö hihkui jo vuoden iässä autonratin takana. Moottoriurheilusta innostunut isä vei lapsiaan tiuhaan kilparadoille viikonloppuisin ja loma-aikoina.

Ja olihan Emma rämäpäinen lapsi, poikatyttömäinen, kuten hänen lapsuudessaan kuvailtiin. Hän kiipeili puissa ja touhusi päivittäin pihalla: siellä pelattiin jalkapalloa, kirkonrottaa ja kymmentä tikkua laudalla. Jos muut lapset olivat entuudestaan tuntemattomia, Emma paineli joukon keskelle ja kysyi reippaasti, pääsisikö hän mukaan.

”Olin todella sosiaalinen lapsi. Kun reissasimme perheen kanssa ympäri Suomea, hankin valtavasti kirjekavereita. Jos sopiva tyyppi osui kohdalle, pyysin heti osoitteen”, nyt 30-vuotias Emma Kimiläinen kertoo.

Barbeista tai nukkeleikeistä tyttö ei piitannut. Energiaa oli paljon, ja sitä piti purkaa liikkumalla. Jo viisivuotiaana Emma aloitti karaten ja tanssin. Laskettelu tuli osaksi elämää yhtä aikaisin kuin mikroautoilu. Jos joku ihmetteli tytön lajivalintoja, tämä kohautti olkiaan. Muiden mielipiteillä ei ollut merkitystä.

Emma ei lannistunut, jos koulun väli- tai liikuntatunnilla häntä ei valittu ensimmäisten joukossa mukaan koripallo- tai jalkapallojoukkueeseen. Päinvastoin, tyttö hieroi salaa kämmeniään yhteen ja ajatteli, että ”kohta näette, täältä pesee”.

Sama halu näyttää epäilijöille ja vähättelijöille on vienyt Emmaa eteenpäin aina autourheilun huipulle saakka. Helppoa se ei kuitenkaan ole aina ollut. Viime vuosina nuori nainen on joutunut etsimään itseään syvemmin kuin koskaan aiemmin.

Vartalo tuntui jäykältä, mieli hermostuneelta ja auto vieraalta. Emma ei ollut istunut kilpa-auton ratin takana Pitkään aikaan – viimeksi neljä vuotta aiemmin, vuonna 2010, kun hän lopetti talousvaikeuksien vuoksi formulauransa.

Tämä kilpa-auto oli uusi ja tuntui erilaiselta, eikä Emma ollut voinut harjoitella sillä lainkaan etukäteen. Kaikki kuljettajat olivat nimittäin testauskiellossa tasapuolisuuden takaamiseksi.

”Paineet olivat kovat. Tiesin, että taitoni oli tallella ja olin edelleen todella nopea, mutta mieleni reistaili. Henkinen puoli oli lukossa.”

Oli toukokuu 2014 ja Emman tyttären yksivuotissyntymäpäivä. Puoli vuotta aiemmin ruotsalaisen PWR Racing Teamin tiimipäällikkö oli soittanut ja pyytänyt Emmaa jatkamaan uraa heidän tallissaan STCC:ssä, joka tuolloin oli kovatasoisin rallin rata-autosarja Pohjois-Euroopassa.

Tällä kertaa Emman ei tarvinnut huolehtia raha-asioista, sillä sponsorointi autoineen oli hoidettu alusta loppuun. Emma ei ollut uskoa kuulemaansa.

”Kysyin, olivatko he tietoisia siitä, että en ollut ajanut vuosiin kilpaa ja että minulla oli ihan pieni lapsikin.”

Tiimipäällikön vastaus oli vakuuttava: ”Jos olet joskus ollut nopea ja lahjakas, taito ei katoa. Vain nopeudella on merkitystä.”

Emma Kimiläinen janosi takaisin radalle, vaikka oli vain muutamaa vuotta aiemmin päättänyt lopettaa. Silti tunteet heittelivät.

”Minun piti räjäyttää omat unelmani ja tavoitteeni ja pohtia uudelleen, mihin haluan pyrkiä. Aiemmin ajaminen oli mennyt kaiken edelle, mutta nyt minulla oli oma perhe. Se on elämässäni kaikkein tärkeintä.”

Emma sai uran jatkamiseen tukea puolisoltaan ja läheisiltään. Ammattiurheilun ja äitiyden yhdistäminen olikin vaikeinta hänen omassa mielessään.

Yllätyksekseen Emma huomasi, että hänen äitiyteen liittyvät ajatuksensa olivat melko konservatiivisia. Ensimmäistä kertaa elämässään hän pohti, mitä muut hänestä äitinä ajattelivat. Suomalainen peruskaava tuntui olevan, että äiti vietti useamman vuoden lapsen kanssa kotona, kävi muskarissa ja verkostoitui muiden äitien kanssa pohtimaan lapsen kehitystä.

Emman vauva kärsi kuitenkin koliikista ja vierasti helposti. Tytön kanssa ei niin vain lähdetty mihin tahansa. Lisäksi hiekkalaatikolla kahvittelu muiden äitien kanssa ei tuntunut Emmasta omalta jutulta. Elinpiiri kapeni kodin seinien sisäpuolelle.

Kun sitten tuli mahdollisuus jatkaa uraa, Emman piti käydä keskustelua itsensä ja puolisonsa kanssa omasta roolistaan.

”Äitiys on ollut minulle todella suuri kasvunpaikka. Jouduin tekemään aika pitkään työtä itseni kanssa, kun yritin pähkäillä, miten sovitan yhteen itsekkään urheilijaidentiteettini ja perhe-elämäni.”

Kun Emma lopulta palasi kilparadoille, mieli oli vielä jumissa. Kotioloissa ajatukset pyörivät ajamisessa. Kisoissa ja harjoituksissa tuntui, että olisi pitänyt olla kotona.

”En luottanut omiin kykyihini. Vahva epäonnistumisen pelko oli läsnä koko ensimmäisen vuoden ajan. Olin suuren valokeilan alla enkä halunnut epäonnistua.”

Koska uusi auto oli vieras, Emma ei luottanut siihen, että se pysyisi hänen hallinnassaan joka tilanteessa.

”Epävarmana menin lukkoon: stressasin siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu ja ylisuoritin. Se tuntui oudolta, koska aina aiemmin olin ollut todella itsevarma ja tiedostanut omat taitoni.”

Emma muistuttaa, että ajaminen on 90 prosenttisesti kiinni omasta pääkopasta. Ajonopeus on parhaimmillaan 300 kilometriä tunnissa, syke hakkaa maksimissaan ja asioita tapahtuu sadasosasekunneissa.

”Jos en ole itsevarma ja rento, refleksit eivät toimi ja joudun väistämättä tilanteisiin, joissa voi tulla konflikteja. Se jäykistää kropan, ja silloin en voi olla nopeimmillani.”

Emman mukaan hänen ”pakkansa oli sekaisin” lähes kolmen vuoden ajan. Aiemmin mieli oli pysynyt rauhallisena, vaikka kilpakumppani olisi ajanut hänen kylkeensä. Nyt tunteet saivat vallan ja aggressiot heräsivät kiperissä tilanteissa. Emma oli ymmällään.

”Tuntui kuin laput olisivat lävähtäneet silmilleni eikä mieleni enää pysynyt tiukan paikan tullen tyynenä. Ihmettelin, mistä oli kyse – en kokenut olevani sellainen.”

Emma tapasi mentaalivalmentajia ja kävi heidän kanssaan läpi stressaavia kisatilanteita. Ongelmaksi muodostui se, että sitä kautta ei paneuduttu stressin aiheuttajiin.

Emma halusi tietää syyn käytökselleen.

”Olen hyvin analyyttinen, ja haen heti apua ja uusia työkaluja, jos huomaan, että palikkani ovat sotkussa.”

Emma Kimiläinen hakeutui terapiaan selvittämään mielensä solmuja.

”Terapian avulla sain rauhan ja opin armollisuutta sekä kärsivällisyyttä itseäni kohtaan. Sain pohtia ääneen omaa rooliani äitinä, vaimona ja huippu-urheilijana. Suorittaminen loppui siihen paikkaan, ja se on parasta, mitä minulle on henkisen kasvun puolella elämäni aikana tapahtunut.”

Terapian aikana kirkastui ajatus, jonka avulla Emma oppi päästämään irti ylisuorittamisesta ja rentoutumaan ratissa.

”Lukkoni aukesivat, kun ymmärsin, ettei autourheilu määritä sitä, kuka olen. Olen antanut lajille kaikkeni, ja se on ollut aina suurin intohimoni. Nyt olen kuitenkin ennen kaikkea äiti ja vaimo ja tiedän olevani hyvä monessa muussakin asiassa. Oma identiteettini ei määräydy sen mukaan, mitä teen työkseni.”

Emma sai myös varmuuden, että on mahdollista olla äiti ja huippu-urheilija samaan aikaan ilman, että kumpikaan ottaa jotain elämän toiselta osa-alueelta pois.

Nykyisin Emma ajaa jälleen formulaa, nyt kansainvälisessä W Series -sarjassa. Viime vuonna käynnistyneen, vain naisille tarkoitetun kilpasarjan tarkoitus on antaa osallistujille mahdollisuus näyttää taitonsa sekä kehittyä kuljettajina ilman poliittisia tai taloudellisia vaatimuksia.

Sarjan kuljettajat eivät tarvitse omia yhteistyökumppaneita, ja palkintorahatkin ovat mehevät: 1,5 miljoonaa dollaria, joka jaetaan kilpailijoille sijoitusten mukaan.

Ensimmäisellä kaudella Emma saavutti viidennen sijan, vaikka hän joutui jättämään puolet kisoista ajamatta.

Emma Kimiläinen oli 12-vuotias, kun hän päätti tehdä autourheilusta itselleen ammatin. Niihin aikoihin hän huomasi olevansa poikkeuksellisen lahjakas ja nopea, lähes ylivoimainen muihin ikätovereihinsa verrattuna. Jo 13-vuotiaana hän lähti ensimmäisiin kansainvälisiin kisoihinsa Norjaan.

Yrittäjinä työskennelleet vanhemmat eivät painostaneet tytärtään kehittymään lajissa tai tehneet ajamisesta liian tavoitteellista. Helsingissä asuvalle perheelle tärkeintä oli viettää aikaa yhdessä kilparadoilla ja matkustaa kilpailujen perässä ympäri maata. Hillitön voitonjano huokui tytöstä itsestään.

”Minua viehätti vauhti ja se, että ajaessa saan kontrolloida täysin sitä mitä teen. Olen perfektionisti, ja jos johonkin ryhdyn, teen sen pieteetillä – oli kyse autolla ajamisesta tai sipulin pilkkomisesta. Tosin arjessa en jaksa enää suorittaa, vaan saatan ostaa valmiiksi kuutioitua pakastesipulia.”

Emma on kohdannut uransa aikana myös tytöttelyä ja vähättelyä. Siitä kertoessaan hänen silmiinsä syttyy innokas palo.

”On hyvä, että joutuu todistamaan kykyjään. Nautin siitä suunnattomasti, jos joku ei usko minuun, mutta saan teoillani leuat loksahtamaan ja pystyn järkyttämään ihmisten ennakko-odotuksia. Koen, että arvostus on aina vahvempaa, jos se syntyy epäilyksen kautta.”

Emmalla on ollut lapsesta asti hyvä itseluottamus. Hän sanoo sen kumpuavan kotikasvatuksesta.

”Meihin lapsiin on aina uskottu. Kotoa saamani hyväksyntä on ollut niin voimakasta, ettei minun ole koskaan tarvinnut hakea sitä muualta.”

Vaikka ammatilliset haaveet olivat autourheilussa, Emma ei tuudittautunut ajatukseen, että se olisi ainoa vaihtoehto. Jo yläasteikäisenä hän pohti iltaisin sängyssään varasuunnitelmaa: näytteleminen kiinnosti, samoin valtiotieteet ja politiikka.

”Olen aina ajatellut, että käyn kouluni hyvin, koska koskaan ei voi tietää, miten pitkään ura autourheilun parissa kestää. Ymmärsin jo varhain, että aina pitää olla varasuunnitelma mahdollisten loukkaantumisten varalta.”

Lukion jälkeen Emma opiskeli liiketalouden tradenomiksi ammattikorkeakoulussa. Nyt hän suorittaa etäyhteyden avulla jatkotutkintoa yhdysvaltalaisessa United States Sports Academy -yliopistossa.

”Minulle on todella tärkeää kehittää itseäni ja osaamistani jatkuvasti. Tiedonjanoni taitaa olla loputon. Se on hyvinvointini peruspilareita.”

Tukipylväiden merkitys on korostunut, kun eteen on tullut ankaria vastoinkäymisiä.

Pitkään kestäneen uransa aikana Emma Kimiläinen on saanut myös kokea, miltä tuntuu, kun asiat eivät onnistu. Kohdalle on osunut rajuja loukkaantumisia, ja välillä on tarvittu pelastushelikopteria.

Pari vuotta sitten Emma ajoi Ruotsissa betoniseinää päin ja sai niskan retkahdusvamman. Viime kaudella hän koki rajun tällin, kun toinen auto ajoi hänen ajokkinsa kylkeen.

”Urani aikana saamani monet niskan ja pään alueen vammat muistuttavat olemassaolostaan aina, kun tulee uusi törmäys.”

Loukkaantumiset ja pitkät toipumisjaksot ovat olleet henkisesti raskaita.

”Niiden jälkeen olen opetellut rakentamaan identiteettini monien asioiden varaan. Jos joku pilari kaatuu, koko korttipakka ei romahda. Se on tietynlaista riskien hallintaa.”

Emman mainitsemista paaluista tärkein on perhe: esikouluikäinen tytär ja puoliso sekä omat vanhemmat ja sisarukset, isoveli ja kahdeksan vuotta nuorempi pikkusisko.

”Voin hyvin, kun perheelläni on hyvä olla ja parisuhde voi hyvin. Kaikki perustuu kunnioitukseen ja arvostukseen, niin lapsen kuin miehenkin kanssa.”

Emman mies ja tytär eivät yleensä lähde mukaan kisamatkoille, koska perillä aikataulut ovat todella tiukat. He ehtisivät olla yhdessä vain lentokoneessa.

”Kisamatkat ovat minulle itsekästä aikaa, jolloin keskityn vain työhöni. En tiedä, miten se vaikuttaisi minuun ja suoritukseeni, jos perheeni olisi paikalla. Todennäköisesti minulla olisi paha mieli siitä, että emme ehdi viettää aikaa yhdessä.”

Perheen kotona Helsingissä Emma haluaa keskittyä läsnäoloon arjessa. Siihen kuuluvat yhteiset illat ilman työkiireitä, kun tytär on haettu esikoulusta. Perhe ulkoilee, leikkii legoilla, käy uimassa ja valmistaa yhdessä ruokaa.

”Koko ajan ei tarvitse tehdä jotain. Joskus katsomme vain televisioita ja syömme appelsiinia. Minulle tärkeintä on hyvä tasapaino.”

Kisamatkojensa ajaksi Emma kokkaa jääkaappiin kotiruokaa, jotta isä ja tytär saavat vaivatta vatsansa täyteen.

Sosiaalisia suhteitaan Emma pitää yllä käymällä vesijuoksemassa tai lounaalla kavereidensa kanssa. Muiden vanhempien tavoin hän tapaa ystäviään sisäleikkipuiston kahviossa, kun lapset sinkoilevat leikkialueilla. Joskus Emma kutsuu ystävät kylään ja kokkaa vietnamilaisia kevätrullia.

Muuttoa ulkomaille Emma ei ole koskaan suunnitellut.

”Matkustelu on riittänyt minulle. Rakastan Suomea ja täällä asumista.”

Elämän tärkeisiin peruspilareihin kuuluu myös terveys. Emma Kimiläinen on aina osannut kuunnella omaa kehoaan, mutta äitiyden ja loukkaantumisten myötä hän tekee sen entistä rennommin.

”Harjoittelen kuntosalilla ja urheilen päivittäin useamman tunnin ajan, mutta jos väsyttää, lepään. Vaihtelen treenipäiviä voimavarojeni mukaan.”

Emma syö puhdasta ja itse tehtyä ruokaa. Valkoisen sokerin määrää hän on pyrkinyt vähentämään, ja sen myötä hän on huomannut vireystasonsa lisääntyneen.

”Joskus herkutkin ovat sallittuja. Kun syö 80 prosenttisesti terveellisesti, voi lopun aikaa välillä herkutellakin. Viimeksi taisin nauttia korvapuustista.”

Unen merkitys on hyvinvoinnin kannalta valtava. Emma nukkuu ainakin yhdeksän tuntia yössä.

”Pystyn nukahtamaan mihin vaan. Virkeänä ei tule loukkaantumisia tai tyhmiä virheitä.”

Kilpa-ajajalta kysellään toistuvasti, pitääkö hän ammattiaan vaarallisena. Emma pyörittelee päätään.

”En koe työtäni vaaralliseksi, koska tiedän pystyväni hallitsemaan siinä asioita aika pitkälle. Silti tiedostan riskit ja sen, että aina voi tapahtua jotain, mille en mahda mitään.”

Hän muistuttaa, että pelko jäykistää.

”En ikimaailmassa jättäisi jotain tekemättä siksi, että siihen liittyy riskejä. Jos ajaminen rupeaa pelottamaan, on aika lopettaa. Silloin olen riski itselleni ja muille.”

Edelleen Emma Kimiläinen noudattaa työssään samaa tärkeää periaatetta, joka ohjasi häntä jo pikkutyttönä: ajamisen pitää olla hauskaa. ●

Haastattelu on julkaistu Eevassa 3/2020. Nettiversiota on muokattu.