Puhuimme ystävän kanssa sisäisistä kalentereistamme. Hänen kalenterinsa näyttää kellotaululta. Ylhäällä on tammikuu, alhaalla kesä.
Minun sisäinen allakkani muistuttaa seinäkalenteria, sellaista kuin äidin keittiössä. Ero oikeaan on vain se, että vuosi alkaa syyskuusta ja päättyy elokuuhun.
Syksy on minulle uuden aloittamisen aikaa. Tammikuussa yritän lähinnä kestää pimeää, syyskuussa olen täynnä intoa. Sisäinen kalenterini on niin vahva, että alkuvuodesta puhuttaessa joudun usein tosissani miettimään, tarkoittaako puhuja loka- vai helmikuuta.
Tämä on siinä mielessä mahtavaa, että vuodessani on kaksi uuden aloittamisen aikaa, se virallinen ja tämä sisäinen.
Uudenvuodenlupauksen pitäminen edellyttää suunnitelmaa, sinnikkyyttä ja suotuisia olosuhteita.
Tänä vuonna teen vain yhden uudenvuodenlupauksen: lepään enemmän. Pandemia-aikana lepo on liian usein tiivistynyt sohvaan ja televisioon.
Levon lisääminen ei kuulosta vaikealta, mutta epäilen, että se on yhtä vaativaa kuin minkä tahansa elämänmuutoksen tekeminen. Uuden vuoden lupauksen pitäminen edellyttää suunnitelmaa, sinnikkyyttä ja suotuisia olosuhteita.
Suunnitelmaa olen hionut jo viikkoja. Olen ottanut selvää, missä voisin aloittaa ratsastusharrastuksen, pohtinut tapoja rajoittaa työmäärää ja tehnyt itselleni selväksi, miksi palautuminen on tärkeää.
Nyt tarvitaan enää sinnikkyyttä ja elämä, jossa ei ole suuria kriisejä.
En tosin tiedä, miksi pitäisi lopettaa tähän. Kalenterihan on vain keksintö, jonka avulla me ihmiset järjestämme asioitamme. Silläkin uhalla, että kuulostan Matti Nykäseltä, sanon: jokainen päivä on uusi mahdollisuus.
Tänäänkin on siis täydellinen päivä hyvästellä vanha ja väsynyt vuosi ja aloittaa uusi. Itse ajattelin tehdä siitä oikein hyvän.
