Olin aina väsynyt. Nukahdin kyllä nopeasti, mutta viimeistään kolmelta heräsin vessaan tai muuten vain. Vapaapäivinä yöni venyivät kymmeneen tuntiin ja jatkuivat parin tunnin päikkäreillä.

Ei auttanut, väsytti vain.

Ajattelin, että sellainen minä olen, huono nukkuja. Stressi nyt vain sattuu menemään uniini.

Suunnilleen samaa sanoivat lääkäritkin, kun valitin väsymystäni. Heille kehtasin myös tunnustaa, että kuorsaan ja korahtelen. Sain paljon hyödyttömiä neuvoja kofeiinin ja kännykän välttämisestä ja makuuhuoneen viilentämisestä.

Yksi lääkäri kertoi amerikkalaisen lentotukialuksen kapteenista, joka ei nuku viikkoihin kuin muutaman tunnin mutta jaksaa silti johtaa sota-alusta. Lääkäri arveli, että minun työni on vähemmän vaativaa.

Lopulta tapasin lääkärin, joka otti väsymykseni vakavasti. Hän mittasi verenpaineeni ja määräsi minut uniapneatestiin. Sen tulos oli 72 hengityskatkosta tunnissa. Vaikean uniapnean raja on 30.

Aloin itkeä jo vastaanotolla ja jatkoin kotona. Hävetti ja suretti ja suututti enkä tiennyt mitä eniten. Tiesin, etten halua norsunkärsää, mutta tiesin senkin, etten halua kuolla sydäninfarktiin tai saada diabetesta.

Kiitollisuus tuli myöhemmin.

Diagnoosi uniapneasta tuntui tuomiolta mutta osoittautui lahjaksi.

Kun hain CPAP-laitteen kotiin, opin itsestäni paljon uutta. Selvisi, että kunhan saan ilmaa, herään virkeänä seitsemän tunnin jälkeen, oli arki tai loma. Vaikka stressi herättää minut yhä keskellä yötä, nykyisin se on poikkeus eikä sääntö.

Syvä uni on niin ihanaa, että olen melkein lakannut vihaamasta maskiani. Nykyisin ajattelen siihen pujottautuessani olevani hävittäjälentäjä, joka lähtee kaartelemaan läpikuultavan siniselle taivaalle. Siihen ajatukseen on ihan hyvä nukahtaa.