”Kolme vuotta sitten etsin 19-vuotiaalle Amalia-kissalleni yhtä kaveria, mutta päädyinkin sattumalta antamaan kodin kahdelle uudelle kissalle. Pitkäkarvaisen Rimman sain Helsingin Viikin löytöeläintalosta.

Sinisilmäisen Petjan hain Itä-Pakilasta. Kun venäläismummo ojensi pennun minulle muovikassissa, en vain voinut kieltäytyä. Petja oli niin pieni ja haki selvästi turvaa. Se on yhä läheisriippuvainen. Petja tulee nukkumaan aivan viereen ja pitää tassua omistavasti rinnallani. Aamulla se herättää minut pussailemalla.

Petja on huomionkipeäkin. Kerran, kun olin tekemässä lähtöä matkalle, se istahti lattialla avoinna olevaan matkalaukkuun ja pissasi sinne.

Minullekaan reissuun lähteminen ei ole helppoa, vaikka tiedän, että kissoilla on kotona hyvä hoitaja. Kun olin äskettäin kuukauden kirjoituslomalla Mallorcalla, minulla oli kova ikävä kissoja. Kotiuduttuani ne osoittivat mieltään: yksikään ei suostunut tulemaan ensin syliin.

Kissoilla on kummallisia tapoja. Ne tassuttavat aina määrätietoisesti olohuoneen kulmakaappiin. Olemme siskoni kanssa vitsailleet, että niillä on siellä varmasti oma intergalaktinen todellisuutensa, josta me ihmiset emme tiedä.

Sekin hämmästyttää, että kissojen kiipeilypuu seisoo kotona lähes käyttämättömänä. Sen sijaan kissat ovat repineet antiikkiliikkeestä ostamani nojatuolin aivan repaleiseksi. Yhteen aikaan niiden lempipuuhaa oli kiskoa alas verhot ja henkarissa roikkuvat mekkoni.

Näistä yllätyksistä huolimatta jokainen kissani on minulle valtavan rakas. Tiedän, että tällainen kokoonpano on ihmissuhteissa välillä haastava. Kaikkiin ei tee vaikutusta, kun kerron, että olen se hullu kissanainen, joka asuu kolmen katin kanssa.” ●