”Mitä, kirjoitinko muka rohkeudesta?”

Niin näyttelijä Kati Outinen, 60, ajatteli, kun Eeva-lehti pyysi häntä uuteen podcast-sarjaansa Kahdeksan oppituntia rohkeudesta. Pyynnön taustalla olivat rohkeat valinnat, joista Kati kertoo viime vuonna ilmestyneessä muistelmateoksessaan Niin lähelle kuin muistan.

Asiaa tuumailtuaan Kati tajusi, että hänen rohkeutensa on ehkä vain ollut niin arkista, ettei hän itse ollut tunnistanut sitä.

Ohjaaja Aki Kaurismäen luottonäyttelijänä tunnetun Katin näyttelijänura alkoi jo 18-vuotiaana Tapio Suomisen ohjaamassa Täältä tullaan, elämä! -elokuvassa vuonna 1980. Sen jälkeen hän on tehnyt pitkän ja monipuolisen uran. Siihen on kuulunut muun muassa yli 80 roolityötä elokuvissa ja televisiosarjoissa, töitä eri teattereissa sekä kymmenen vuoden pesti näyttelijäntyön professorina Teatterikorkeakoulussa.

Urapolun monivaiheisuus on edellyttänyt rohkeita päätöksiä. Kati on monta kertaa elämässään lähtenyt vakituisesta, turvallisesta työpaikasta ja heittäytynyt sisäisen pakon varassa uuteen.

Kaikkia hyppyjä on edeltänyt pitkä sisäinen kamppailu intuition ja järjen välillä.

Valmistuttuaan Teatterikorkeakoulusta Kati työskenteli KOM-teatterissa kymmenen vuotta, vuoteen 1995 asti. Hän alkoi pohtia sieltä lähtöä tilanteessa, jossa hänellä oli pieni lapsi ja hän oli eronnut tämän alkoholisoituneesta isästä. Työ oli monin tavoin antoisaa, mutta Katin kokemuksen mukaan työyhteisössä kaikkia ei kohdeltu samanarvoisina eikä hänen elämäntilannettaan otettu huomioon töiden suunnittelussa.

”Kun pahanolon tunteet pikkuhiljaa kasautuvat sisälläni, se asia, joka lopulta sysää tekemään muutoksen, voi olla mitätön kuin heinänkorsi. KOM-teatterista lähtemisen tapauksessa se oli uneni, jossa kävelin merenrannalla ja päädyin omiin hautajaisiini ja kantamaan omaa tuhkaani.”

Lähtöpäätös oli Katista ehkä pelottavin asia, jonka hän on elämässään tehnyt.

Heittäydyttyään vapaaksi taiteilijaksi Kati tunsi pitkään olevansa täysin tyhjän päällä. Vasta kun hänet puolen vuoden kärvistelyn jälkeen kiinnitettiin Helsingin kaupunginteatterin West Side Storyyn, hän alkoi taas uskoa pärjäämiseensä.

Myöhemmin Kati vakinaistettiin, mutta hän uupui työtaakan alla ja sanoutui lopulta irti. Niin hän teki myös, kun oli vaikuttanut Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professorina 2003–2013.

”Vaihtoehtoja punnittuani olen aina päätynyt siihen, että minusta ei ole hyötyä muillekaan, jos en kuuntele itseäni ja palan loppuun.”

Niinpä Kati on kuunnellut sisäistä ääntä, joka on vaatinut elämänmuutosta, vaikka se pelottaisi.

Rohkeus on Katin mielestä paljon laajempi käsite kuin sanan tavallisista käyttöyhteyksistä voisi päätellä.

”On ihmisiä, joille omasta kodista poistuminen vaatii yhtä paljon rohkeutta kuin toiselle se, että jää puolustamaan kotikaupunkiaan sodassa.”

Katille rohkeutta on myös uskallus elää omannäköistään elämää sisintään kuunnellen.

”Pitää myös uskaltaa puolustaa sitä, minkä tuntee oikeaksi. Minulla on vankka sisäinen koodisto siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Ja koska en pysty muuttamaan yhteiskunnan isompia rakenteita, haluan vaikuttaa edes nostamalla epäkohtia esiin, vaikka siitä tuleekin aina sanomista.”

Tällä hetkellä Katin oikeudentajua loukkaa se, miten kärkkäästi varsinkin miespuoliset järjestöjohtajat ja poliitikot syyllistävät lakkoilevia hoitajia, vaikka nämä käyttävät laissa turvattua työtaisteluoikeuttaan ja vaikka alan kehno palkkaus on yleisesti tunnettu tosiasia.

Kati saa jonkin verran negatiivista palautetta julkisista kommenteistaan. Sitä tulee joskus myös roolitöistä. Kun Kati on esiintynyt Aki Kaurismäen elokuvissa, jotkut katsojat ovat lähettäneet hänelle vihapostia, koska elokuvat antavat heidän mielestään liian ruman kuvan Suomesta.

”Minuun naispääroolin esittäjänä on helppo tarttua. Positiivista palautetta tulee silti onneksi monin verroin negatiivista enemmän.”

Niin oli myös, kun Kati esitti Täältä tullaan, elämä! -elokuvassa tarkkailuluokan pahasuista Lissua. Kriitikot ylistivät ja katsojat rakastivat elokuvaa, mutta monet myös provosoituivat epäperinteisestä, omaehtoisesta naishahmosta niin, että lähettivät vihapostia Katille.

Julkisuusmylly oli nuorelle tytölle raskas, mutta välillä häntä naurattikin.

”Kun sain sellofaaniin paketoitua ulostetta, nauroin kavereideni kanssa vedet silmissä. Minun roolini fiktiivisessä elokuvassa oli saanut jossakussa aikaan sellaisen puuhapetekohtauksen. Mietimme, miten hän on vääntänyt tortut ja lusikoinut sitä jollain äidin perintöhopealusikalla sellofaaniin.”

Kati luonnehtii itseään putkiaivoksi, joka pitää suoruudesta. Haastattelutilanteessakaan hänen itseilmaisustaan ei puutu räväkkyyttä. Hän luonnehtii haastattelupaikkaa, kotinsa lähellä sijaitsevaa kauppakeskus-kirjastokompleksia ”arkkitehtoniseksi pyllyraoksi” ja sanoo, että Herttoniemestä ilmeisesti kehitetään taas yhtä uutta ”ahdistusasuinaluetta”. Useimpia naisille suunnattuja kansainvälisiä elokuvia hän kuvaa ”vähämielisille luoduiksi”.

Suoruus johtaa usein vaikeuksiin, mutta joskus siitä on hyötyäkin, Kati on huomannut. Jos Kati esimerkiksi työpaikalla rekisteröi jonkin ongelman tai joidenkin ihmisten välisen kitkan, hän ei jää seuramaan tilannetta hiljaa. Hän ilmoittaa, että nyt istutaan pöydän ääreen ja puhutaan asia selväksi.

”Jos en sano asioita suoraan, tunteet kumuloituvat sisälläni. Lopulta räjähdän, eikä se ole kovin rakentavaa.”

”Minussa ovat läsnä kaikenikäiset minät koko ajan.”

Niin Kati Outinen kirjoittaa muistelmissaan. Hän kertoo hyväksyvänsä sen, että hänessä elävät rinnakkain kaikki menneet kehitysvaiheet ja tulevan kehityksen alkiot.

Painetta saapua maaliin tai tulla valmiiksi ei ole.

Katista elämäntaito-oppaiden antama kuva siitä, että itsestään voisi tahdonalaisesti kehittää parhaan mahdollisen version tai saavuttaa onnellisuuden, perustuu hyvin kapeaan ihmiskuvaan.

”Ei ihmisen tarvitse yrittää kehittää itseään tai elämäänsä täydelliseksi. Tyytyväisyyttä itseen ja onnellisuutta voi syntyä vain tekojen sivutuotteena.”

Kati tuntee olevansa yhdistelmä onnenpekkaa ja ”suruntuttua”, epävarmuutta ja itsevarmuutta, arkailua ja rohkeutta.

Pitkään yhteiskunnallinen asenneilmapiiri ja rakenteet ruokkivat hänessä epävarmuutta ja itsen vähättelyä. Varsinkin Katin uran alkuaikoina elokuva-ala oli erittäin miesvaltainen, ja tytöt ja naiset joutuivat alalla tottumaan monien miesten törkeään käytökseen.

Katikin muistaa koekuvaustilanteen, jossa vastanäyttelijä yllättäen riisui häneltä paidan pois. Koekuvausreissulla arvostetun, akateemikon arvonimen saaneen elokuvaohjaajan luo autokuski kyseli häneltä seksikokemuksista ja itse akateemikko puhui törkeitä.

”Aina, jos huomasin rekryssä pientäkin vähättelyä, aloin näytellä todella huonosti. Reaktio liittyy kiltin tytön syndroomaan: en uskaltanut sanoa suoraan, että tuo on väärin tai etten halua tällaiseen työryhmään. Jätin vastuun kielteisestä päätöksestä rekrytoijille.”

Jouko Turkan aikaa Teatterikorkeakoulussa Kati Outinen muistelee seksistisenä, myrkyllisenä ja machoilevana. Kun Turkka tuli taloon, Kati kuitenkin oli jo ylemmillä vuosikursseilla eikä joutunut pahimpaan prässiin. Hän oli Turkan suosikkioppilas, jota Turkka usein kehui samalla kun haukkui muita.

Asema suosikkina kiusaannutti. Kati pitää tärkeänä yhdessä tekemistä, tasa-arvoa, toisten kunnioittamista ja työn tekemisen iloa, ja suosikkijärjestelmä soti kaikkea sitä vastaan.

”Välttelin menemistä päärakennukseen, jossa Turkka opetti, kävin siellä vain akrobatian, tanssin ja teatterihistorian tunneilla.”

Jälkikäteen Kati on harmitellut, ettei auttanut Turkan hampaissa olleita kavereitaan. Mutta hän oli vasta 19-vuotias, ja ajat olivat toiset. Seksismi ja naisviha olivat Katin mukaan silloin suorastaan maan tapa eikä toisen rajojen rikkomiselle ollut edes sanoja.

”Vasta #metoon käynnistämä keskustelu on antanut sanoja vallan väärinkäyttötilanteiden tunnistamiseen ja esiin nostamiseen. Se muistuttaa, että kaikkien kokemus on arvokas ja kaikilla on oikeus saada arvokasta kohtelua.”

”Moi muru”, Kati vastaa puhelimeen kesken haastattelun.

Soittaja on hänen tyttärensä, dramaturgi Iida Koro, 36, jonka esikoulu- ja päiväkoti-ikäisten lasten hoitamisessa Kati auttaa aina kun voi.

”Varaan lapsenlapsille paljon aikaa, ja se on helppoa 60-vuotiaana naisnäyttelijänä”, Kati nauraa.

Hän on kertonut sekä muistelmateoksessaan että haastatteluissa avoimesti siitä, kuinka roolitarjoukset alkoivat vähentyä jo vähän yli kolmekymppisenä ja tyrehtyivät miltei kokonaan neli-viisikymppisenä. Naisnäyttelijöiden ikäsyrjinnästä ovat viime vuosina julkisesti puhuneet myös muun muassa Outi Mäenpää ja Elina Knihtilä.

Kati toteaa, etteivät puheet monimuotoisuuden tärkeydestä tunnu koskevan ikää. Ainakaan naisten ikää.

”Miesnäyttelijöille tarjottujen roolien skaala saattaa jopa kasvaa, kun lähenee kuuttakymppiä, mutta naisnäyttelijöille käy päinvastoin ainakin Suomessa.”

Kati on ainoa suomalainen naisnäyttelijä, joka on palkittu parhaana naisnäyttelijänä Cannesissa, ja hän on saanut lisäksi muun muassa Pro Finlandian ja kolme naispääosa-Jussia.

Edes palkinnot eivät kuitenkaan suojaa ikäsyrjinnältä, jos käsikirjoituksissa ei ole kunnon rooleja vanhemmille naisille.

”Kun työskentelin Ruotsissa eräässä produktiossa ohjaajan ja käsikirjoittajan sparraajana, he sanoivat, että minulla varmasti on jatkuva kiire Suomessa. Kun vastasin, että ei siellä ketään kiinnosta yli 50-vuotiaan naisen osaaminen, he ihmettelivät, kuinka Suomella on varaa haaskata se.”

Tilanne Suomessa on hiukan parantunut viime vuosina. Tuoreimpina esimerkkeinä Kati nostaa esiin viimevuotisen Helsingin kaupunginteatterin näytelmän Everstinna, jonka ainoassa roolissa oli kuusikymppinen Heidi Herala, ja Auli Mantilan ohjaaman Transport-sarjan, jonka kahdessa keskeisessä roolissa on yli kuusikymppinen nainen.

”Sarjassa hienoa on myös se, että naishahmot eivät ole ihannoituja eivätkä demonisoituja vaan kokonaisia ihmisiä, joissa on monia puolia.”

Kati Outinen hakeutui nelikymppisenä opiskelemaan käsikirjoittamista ja työllistää nykyään pitkälti itse itsensä. Hänellä on kyllä osavuotinen työ Kajaanin runoviikkojen taiteellisena johtajana, mutta pääosan vuodesta hän kiertää ympäri Suomea esittämässä itse käsikirjoittamiaan tai tuottamiaan esityksiä.

Kati on käsikirjoittanut ja tuottanut kokonaan itse muistisairaudesta kertovan, vuonna 2016 ensi-iltansa saaneen monologinäytelmän Niin kauas kuin omat siivet kantaa, jolle on ollut paljon kysyntää ja jota Kati esittää tänäkin vuonna. Myös parin vuoden takainen, tyttären ja koreografi Annatuuli Saineen kanssa tehty Helene Schjerfbeck -näytelmä Minä maalaan teidät kaikki oli menestys.

Repertoaariin kuuluu tällä hetkellä myös yhteistyössä eri alojen taiteilijoiden kanssa tehtyjä esityksiä, kuten runoutta ja musiikkia yhdistävä Pala aurinkoa paloi kädessäni, poikkitaiteellinen Try Me Good King ja Tua Forsströmin runoihin perustuva Laskeutuu lempeä valo meihin kaikkiin ja jäniksiin.

Aika hyvin ihmiselle, jolle työvoimatoimisto tyrkytti 2010-luvulla vain joulumuorin työtä ja lähihoitajaksi kouluttautumista.

Ahkerana kävelylenkkeilijänä, sienestäjänä ja marjastajana tunnettu Kati Outinen ammentaa rohkeutta ja voimaa luonnosta.

Hiljattain hän esimerkiksi jännitti KOM-teatterin Runar ja Kyllikki -näytelmän ensi-iltaa, jossa hän esiintyi erään näyttelijän tuuraajana. Silloin kävely merenrantaan rauhoitti.

”Maskeeraaja Leila Mäkynen kiteytti hyvin, että asiat asettuvat perspektiiviin, kun näkee jotain ikuista, kuten meren ja horisontin. Meni ensi-ilta syteen tai saveen, meri tai vaikkapa metsän 300-vuotias mänty ei siitä hetkahda.”

Rohkeutta ja voimaa Kati Outinen saa myös taiteesta. Hän käy paljon taidenäyttelyissä ja teatterissa ja lukee jatkuvasti kaikkea runoista tietokirjallisuuteen. Paraikaa on menossa Wolfram Eilenbergerin naisfilosofeista kertova teos Vapauden tuli – Filosofian pelastus synkkinä aikoina 1933–1943.

Katin muistelmateoksessa toistuu usein ajatus, että kaikki kyllä järjestyy. Perusluottamus elämään kumpuaa ainakin isänäidiltä. Sota- ja evakkoajan kokemuksistaan huolimatta tämä tuntui elävän täydesti nykyhetkessä ja juhlistavan arkea. Muina esimerkkeinä ovat olleet monet muut Katin elämänpiirin kovia kokeneet ihmiset. He ovat näyttäneet, että vaikka on saanut isossa jaossa huonot kortit, niillä voi pelata omanlaistaan peliä.

Myös ikä ja elämänkokemus antavat huoliin perspektiiviä.

”Kun muistan, että aiemmistakin hirveistä elämäntilanteista on selvitty, voin ajatella, että miksei tästäkin.”

Artikkeli on julkaistu Eevassa 6/2022. Kurkista roolien taakse ja seuraa Eevaa myös Instagramissa ja Facebookissa.