Menna Varis, 60, mediatyöläinen Helsingistä. Perheeseen kuuluvat aikuiset lapset ja lastenlapset:

"Tämä on minun tarinani, ei kaikkien elämä mene näin. Cheekillä eli Jare Tiihosella on sama sairaus, ja hänellä näyttää menevän ihan hyvin. On meillä yhteistäkin: tuskin olisimme kumpikaan valinneet tätä sairautta itsellemme.

Olen 60-vuotias ja sairastanut kaksi­suuntaista mielialahäiriötä valtaosan elämästäni. Arki sairauden kanssa on haastavaa, hullua, mielenkiintoista ja turvatontakin.

Olisi vapauttavaa, jos ei tarvitsisi selitellä tolkuttomia tekosiaan tai keksiä valkoisia valheita, jotta selviäisi ­sosiaalisista tilanteista. Minulla on riittänyt molempia.

Olin isin prinsessa viisivuotiaaksi asti. Sitten vanhempani erosivat ja äiti meni uusiin naimisiin. Minusta tuntui, että kaikki romahti.

Tunsin itseni kiusatuksi ja syrjityksi kodissani. Sänkyni sijoitettiin avoimeen tilaan miltei asunnon keskelle. Minulla ei ollut yksityisyyttä.

Tunsin, ettei kotona saanut puhua ikävistä asioista, en saanut valittaa tai olla surullinen, tapahtuipa mitä hyvänsä. Aina piti olla reipas, iloinen ja vahva. Niitä tunteita opin näyttelemään hyvin, olen mestari vieläkin.

Söimme yhdessä perheenä, oli kotiintuloajat ja äidin ompelemat nätit vaatteet. Todistuksissani oli ysejä ja kymppejä. Sain hymytyttöpatsaan.

Luin Pieni talo preerialla -kirjaa. Uskoin, että jos vain osaisin olla oikeanlainen, minuakin rakastettaisiin kuten Ingallsin tyttöjä. Jossain vaiheessa luovutin.

Olin 16, kun muutimme Helsingistä Espooseen huonojen bussiyhteyksien päähän. Jouduin pois juuriltani Kalliosta. Rakastin alueen vilinää, lauantaitoria ja luistinkenttää, jossa hytistiin takki auki, ilman pipoa ja vilkuiltiin poikia.

Masennuin. Aloin myöhästellä koulusta. Poissaoloja kertyi, enkä päässyt kursseista läpi. Lukion toisella luokalla lakkasin menemästä kouluun. Meillä oli ollut tiivis kaveriporukka, nyt putosin siitäkin.

En nähnyt elämässäni mitään mieltä, vaikka minulla oli on-off-parisuhdekin. Mietin usein itsemurhaa.

Yksi yö söin paketillisen tupakkaa. Ambulanssissa ihmeteltiin itsemurhan tekovälinettä.

Lue myös: Itsemurhaa harkinnut joka kolmas nuori – ”Yhä harvemmalla on hyvä ystävä”

Nuoruuteeni mahtui vauhdikkaita jaksoja ja tulevaisuudensuunnitelmia. Mikään suunnitelma ei kyllä oikein toteutunut.

Osa olikin hulluja: laitoin CIA:lle postia, että pääsisinkö agentiksi. Eivät vastanneet.

Lähdin valloittamaan Lontoota au pairina. Koikkelehdin yksin öisillä kaduilla. En välittänyt, elänkö vai kuolenko. Sitten lähdin junalla Italiaan. Tarkoitus oli asua maassa pari vuotta, opiskella matkailua ja oppia kieltä.

Jo alkumatkasta rahani varastettiin. Jatkoin kaverini lainaamilla rahoilla. Nukuin kippurassa täpötäy­sissä junavaunuissa ja öisten asemarakennusten nurkissa. Elin purkkisardiineilla. Kun pääsin Italiaan, oli pahin talvi 40 vuoteen. Ei ollut toivoakaan työpaikasta.

Jatkoin Kreikkaan. Asustelin siellä vuoden ja pakkasin kurkkuja pienellä palkalla. Kaverit opiskelivat jo. Olin varma vain yhdestä asiasta: en ikinä perustaisi perhettä.

Vaan kas, vuoden päästä olin naimisissa. Vuosi siitä pidin sylissäni maailman suloisinta pientä tuhisijaa.

Yhtäkkiä olikin tärkeää pysyä hengissä. Pieni ihmisolento saisi kaiken rakkauteni ja turvallisen kodin.

Kun olin 35-vuotias, sairastuin vakavaan masennukseen. Äitini oli kuollut rintasyöpään. Olimme olleet jo pitkään hyvissä väleissä. Silti asioita jäi puhumatta.

Masennus laukaisi traumaattiset nuoruudenmuistot seksuaalisesta väkivallasta. Aloitin terapian.

Epäily kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä heräsi vasta kymmenen vuotta myöhemmin, kun olin 45-vuotias.

Paiskin töitä hulluna koko kevään muutaman tunnin katkonaisilla unilla. En vielä tiennyt, että nämä kaikki olivat kaksisuuntaisen häiriön laukaisevia tekijöitä.

Aluksi tilaani pidettiin burnoutina, mutta sitten minulla todettiin vakava masennus. Sen lisäksi kärsin paniikkihäiriöstä. Paniikki iski milloin kaupassa, milloin ratikassa, joten minun ei tehnyt mieli mennä ulos.

Lopulta diagnosoitiin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Se on minulla tyyppiä 2 eli masennuspainotteinen. Maniajaksot ovat lievempiä eli hypomanioita.

Diagnoosia varten selvitettiin elämänkokemuksiani. Olin tullut hylätyksi ja kokenut seksuaalista väkivaltaa.

Kerroin diagnoosista heti silloiselle aviomiehelleni ja kolmelle ystävälleni. Minua jännitti, että lapset pelkäisivät minua diagnoosin takia. Kerroin heille vasta kolmen vuoden kuluttua. He ottivat asian rauhallisesti.

Lue myös: Väärän diagnoosin saanut Marika: ”Luulin olevani hullu enkä uskonut itseeni”

Miltä masennusvaihe näyttää? Ei miltään. Pystyyhän jokainen esittämään normaalia muutaman tunnin, keskustelemaan, naureskelemaan.

Se kuitenkin imee kaiken energian, kun ei muutenkaan jaksaisi käydä suihkussa tai kaupassa. Koti on hoidettava ja leivottava mokkapalat koulun myyjäisiin. Illalla voi sitten itkeä, jos jaksaa.

Terveelle pitää tapahtua jotakin ikävää, että hän masentuu. Minulla masennus voi alkaa tuosta vain. Yhtäkkiä humahdan kuilun pohjalle, ja ylös pääseminen vie viikkoja, joskus kuukausia.

Kymmeniä vuosia vanhaan tuskaan sekoittuu syyllisyyttä omista virheistä. Silloin mieleen tulee myös kuolemanajatuksia, ja se on pelottavaa – vaikka uskon, etten koskaan voisi tehdä mitään itselleni lasteni takia. Minulle on ollut tärkeää, etten romahda heidän nähden.

Yksi masentuneen haaste on painonhallinta. Pari kertaa vuodessa laihdun normaalipainoiseksi. Sitten masennus iskee. Lohtusyön kilot takaisin ja inhoan itseäni.

Lue lisää: 46 kiloa laihduttanut Anette: Sairaus aiheutti pahan kierteen

Manian tyypillisiä oireita ovat itsetunnon vahvistuminen, lisääntynyt sosiaalisuus, seksuaalinen halukkuus, vähentynyt unen tarve ja riskikäyttäytyminen. Joku lähtee baariin, toinen matkalle. Joku tarttuu päihteisiin.

Minusta tulee levoton, puhelias ja touhukas. Löydän ihmeellisiä asioita, joihin ryhtyä. On kiihkeä palo ottaa kantaa, parantaa maailmaa, ilmoittautua uusiin harrastuksiin, aloittaa projekteja. On voittajafiilis. Euforinen olo kestää pari viikkoa, joskus pidempäänkin.

Diagnoosin jälkeen minut ohjattiin ryhmään, jossa kerrottiin manian oireet. Saatan tunnistaa ne, jos en tarvitse unta kuin 3–4 tuntia yössä tai jos tajuan olevani hirveän innostunut kaikesta tai suunnittelen matkoja tai ostoksia koneella. Joskus lapseni tai eksä huomaavat ne.

– Sulla menee taas lujaa, poikani saattaa sanoa.

Kun mania sitten päättyy äkillisesti alkavaan masennukseen, jäljelle jää vain sotku hyviä aikeita.

Entä jos vaan jättäisi laskut maksamatta, heittäisi avaamattomina roskiin? Minulla on ollut sellainenkin vaihe, lääkärini mukaan kouluesimerkki sairaudesta. Luottotiedothan siinä menivät. Selittele tätä sitten.

Kadehdin nuorena ihmisiä, jotka tiesivät, mitä haluavat elämältä. He opiskelivat määrätietoisesti, pääsivät työhön, jota rakastavat, ja kehittyivät alallaan huipuiksi.

Olen suorittanut kaksi tutkintoa. Kyllästymis­kynnys on matala, joten työpaikat ovat vaihtuneet viuhuen.

Olen nostanut palkkaa mainonnansuunnittelusta sekä elokuva-, tv- ja muista mediatöistä. Olen paiskinut hommia kassana, taksikuskina ja baarimikkona.

Olen myös lähtenyt 7-vuotias tytär kainalossa projekti­koordinaattoriksi Jemeniin, jonka poliittinen tilanne oli hyvin lähellä sotaa. Miten on mahdollista, etten koskaan huomannut, mitä olin tekemässä?

Se kuuluu sairauden luonteeseen.

Moni on kysynyt, että eikö ole kivaa, kun on ollut niin paljon kokemuksia? Olisi kai, jos ei olisi morkkiksia.

Esimerkiksi katumusta siitä, että olen vaihtanut asuntoa 28 kertaa. Tunnen suurta syyllisyyttä siitä, että lapseni ovat joutuneet muuttamaan niin usein.

Lue myös: Kaksisuuntainen mielialahäiriö: "Solmin pika-avioliiton mielenhäiriössä"

Moni kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastava saa avun lääkkeistä ja terapiasta. Minäkin syön lääkkeitä, mutta hypomania- ja masennusjaksoja tulee silti.

En pääse terapiaan. Kävin siellä vakavan masennuksen jälkeen, jolloin en ollut saanut vielä oikeaa diagnoosia. Moni tärkeä asia jäi käsittelemättä. Viimeksi kun kysyin terapiasta, lääkäri sanoi, että ikä tulee jo vastaan.

On kurjaa huomata olevansa onnellinen ja tajuta, että kyse on maniasta. En tunnista oireita aina vieläkään.

Kaksi vuotta sitten sain voittajaidean: muutan Kreikkaan! Lapseni asuivat jo omillaan. Olin niin innoissani, että aloitin blogin aiheesta.

Luovuin asunnosta ja tavaroistani. Aioin elättää itseni kirjoittamalla, tai jotain. Tein vuokrasopimuksen seitsemäksi kuukaudeksi. Sen lopulta asuinkin. Tajusin kyllä pian, että oli surkea idea elää eri maassa kuin rakkaat.

Rahatkin loppuivat. Maniassa tekemäni Amsterdamin-reissu vei loputkin. Ostin lennon Suomeen pika­vipillä. Täällä odottivat asunnottomuus ja tavarattomuus. Olen saanut elämäni kasaan pikkuhiljaa. Minua ovat auttaneet sekä lähipiiri että musta huumori, kaksisuuntaisen kaveri.

Meillä kaksisuuntaisilla on vaikeuksia sosiaalisessa elämässä.

Kun on masentunut, ei jaksaisi tavata ketään. Kummitytön häitä ei voi jättää väliinkään. Kirkkoon on mentävä, vaikka tuntuisi, ettei kukkamekolla ja huuli­punalla voi peittää rumuutta, joka johtuu pahasta olosta.

Voisiko lähipiirissäsi olla henkilö, joka sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja haluaisi kertoa siitä?

Jos hän kertoo, kuuntele vain.

On suuri helpotus, kun voi sanoa, että nyt masentaa enkä jaksa puhua. Kiitos silti paljon, kun soitit. Ja sori se viimekertainen puheripuli!”

Juttu on julkaistu Kauneus & Terveys -lehdessä 4/2020.