Karri Kaitueen, 55, sisällä kihelmöi. Hän seisoo jousiorkesterin edessä. Nuottitelineellä on Mozartin Pieni yösoitto -serenadi. Mies tarttuu tahtipuikkoon ja katsoo soittajia. He ovat valmiina ja odottavat. Karri vetää henkeä ja nostaa tahtipuikon.
Soitto alkaa.
Heti ensimmäisen tahdin kohdalla Karri tajuaa, että nyt ei kuulosta hyvältä. Hän keskeyttää ja kääntyy kapellimestariopettaja Atso Almilan, 65, puoleen.
”Mikä meni vikaan?”
Yritysjohtaja Karri Kaitue kasvoi kodissa, jossa taide ja liike-elämä elivät rinnakkain. Hänen äitinsä on näyttelijä Liisamaija Laaksonen ja isänsä edesmennyt vara-tuomari, yritysjohtaja Raimo Kaitue.
Karri valitsi oman ammattipolkunsa yritysmaailmasta. Nyt hänellä on takanaan pitkä ura Outokumpu Oyj:ssä. ja hän on myös toiminut useiden yritysten hallituksissa. Taideyliopiston hallituksen puheenjohtajaksi hänet valittiin vuonna 2015. Kausi päättyi viime vuonna.
Yliopisto järjesti Karrille läksiäislahjaksi mahdollisuuden kokeilla, miltä kapellimestarin työ tuntuu. Se oli ollut pitkään hänen salainen haaveensa. Yliopistolle salaisuuden oli kertonut Karrin sisko, näyttelijä Katariina Kaitue.
Aivan tyhjästä kapellimestarihaave ei putkahtanut, sillä lapsuudenperheessä musiikkia harrastettiin ahkerasti.
Poika aloitti pianon soittamisen viisivuotiaana. Teini-iän kynnyksellä klassinen musiikki alkoi kyllästyttää ja soittoinnostus uhkasi lopahtaa.
Toisaalta kevyempi musiikki kiinnosti.
”Isäni oli kaukaa viisas. Hän ehdotti, että menisin silloiseen Oulunkylän Pop & Jazz opistoon, että saisin kipinän soittamiseen uudelleen.”
Poika hakeutui opistoon, joka tunnetaan nykyisin Pop & Jazz Konservatoriona, ja soitti siellä useamman vuoden.
”Minulle tuli aika hyvä kapakkapianistin repertuaari. Osaan bluffata oikealla tavalla”, Karri sanoo virnistäen.
Ooppera taas tuli tutuksi äidin kautta. Kun Karri oli pieni, Liisamaija Laaksosella oli puherooli Joonas Kokkosen Viimeisissä kiusauksissa.
Poika istui usein katsomossa. Teosta esitettiin myös Savonlinnan oopperajuhlilla, jonne Karri sai esiintyjän lapsena vapaa-lipun. Hän katsoi kaikki esitykset. Erityisesti mieleen jäi Leif Segerstamin johtama Don Carlos.
Karri osti oopperalevyjä ja -videoita. Hän ihaili Arturo Toscaninin tapaa johtaa ja hullaantui Herbert von Karajanin karismasta.
Nuori mies lähti opiskelemaan lakia, mutta tienasi samalla soittamalla pianoa ja vetämällä yhteislauluiltoja ravintolassa. Ammattia hän ei musiikista edes haaveillut.
”Tiedostin oman vajavaisuuteni. Minulla oli Eino Leinon sanoin tahto, mutta ei voimaa.”
Karri jatkoi kuitenkin harrastustaan ja kävi kuuntelemassa konsertteja aina, kun se oli mahdollista. Työmatkoilla tulivat tutuiksi useat maailman suurista konserttitaloista.
Rohkea heittäytyminen
Yritysjohtajan pestautuminen kapellimestarioppiin vaatii kykyä heittäytyä oman osaamisen ulkopuolelle ja rohkeutta altistua sille, että saattaa näyttää naurettavalta.
Karri Kaituetta se ei haittaa.
”Kehotan kaikkia ottamaan vastaan sellaisen kokemuksen. Eikä sen tarvitse olla kapellimestarikurssi, se voi olla mikä tahansa uudenlainen itsen kohtaaminen. Se avaa uusia maailmoja”, Karri sanoo.
Vieressä kuunteleva Atso Almila riemastuu ja kertoo, kuinka hän on itse tehnyt laskuvarjolla tandemhypyn. Vuonna 1995 Lappeenrannassa kapellimestari laskeutui konserttiin laskuvarjolla, kolmesta kilometristä ja keskiyöllä.
Miehiä naurattaa. Juuri tällaista hulluutta tarvitaan. Mistä kyky heittäytymiseen ja jatkuva into uuden oppimiseen kumpuaa?
Atso miettii, voisiko lapsuudenperheellä olla oma vaikutuksensa.
”Onko meillä molemmilla ollut erikoinen koti? Sinä olet näyttelijäperheestä, ja minun isäni oli toimittaja, kirjailija Kai de Puu eli Matti Almila.”
Karri nyökyttelee. Hänkään ei vähättele kodin merkitystä.
”Mutta ei se tarkoita sitä, että jokaisen pitäisi tulla sirkuskomeljanttariperheestä, jotta hänellä olisi kyky heittäytyä.”
Musiikkia pienestä pitäen
Atson lapsuudenkotiin tuli aamuisin viisi sanomalehteä, iltapäivisin kaksi lisää ja näiden päälle ulkomaiset Fortune ja Time. Uteliasta elämänasennetta ruokittiin. Isoisä taas oli amatöörimuusikko, joka kirjoitti pikku-Atson pianosävellykset muistiin.
Myös Atso aloitti pianonsoiton viisivuotiaana, mutta myöhemmin pasuunasta tuli hänen pääsoittimensa. Sillä hän pääsi opiskelemaan Sibelius-Akatemiaan, mutta hakeutui mahdollisimman pian kapellimestarioppiin. Atso oli Jorma Panulan ensimmäisellä kapellimestariluokalla.
Takanaan Atsolla on nyt monipuolinen muusikon ura säveltäjänä, kapellimestarina ja opettajana. Toimintakenttä on ollut laaja, eikä Atso ole vierastanut perinteisten raja-aitojen yli hyppelyä. Hän on oman työnsä ohessa johtanut muun muassa orkesteria Tangomarkkinoilla ja soittanut pikku-bändeissä.
”Rytmimusiikissa on paljon sellaista, mitä voi tuoda klassisen musiikin puolelle. Se poistaa pölyttyneisyyttä ja tuo mukaan hauskanpitoa, mikä on aina ollut tarkoitus klassisessa musiikissa.”
Atso Almila on asunut jo vuosia Kuopiossa, ja hän toimii Kuopion kaupunginorkesterin toisena kapellimestarina. Taideyliopiston Sibelius-Akatemiassa hänellä on kapellimestari- ja orkesterikoulutuksen professuuri.
Savon ja pääkaupungin välillä matkatessa kuluu aikaa, mutta Atso rakastaa juna-matkailua. Hän katsoo televisiosarjoja ja tviittailee ahkerasti.
Elokuussa professori jää eläkkeelle, mutta aikoo jatkaa tuntiopettajana. Seuraajaksi on valittu kapellimestari Sakari Oramo.
Omien alojensa mestareita
Sekä Atso että Karri ovat menestyneitä omilla aloillaan. Työhön he ovat paneutuneet intohimoisesti ja antaneet sille paljon aikaansa.
Atsolla on opettajavaimonsa kanssa kaksi lasta, 18- ja 20-vuotiaat. Edellisistä liitoista lapsia on kolme, joista vanhin on jo nelikymppinen.
”Minä olen ollut aika luova isä. Lapset ovat antaneet anteeksi hyvin omituisen taiteilijaelämäni. Olen kerran avioeronnut ja kerran avoeronnut. Koen syvästi sydämelläni sen, etteivät lapset syytä minua mistään. Se on minulle iso asia.”
Atso on mielestään oppinut enemmän lapsiltaan kuin mitä on osannut opettaa heitä. Erityisesti nuorempana työ piti kapellimestaria paljon pois kotoa. Hän kertoo, että vielä 1970-luvulla taiteilijat usein ajattelivat, että menestys ja onni ovat aina jossain muualla.
”Jos olen ottanut opikseni jotain, niin arvostan läheisiäni ja perhettäni niin paljon kuin vain ikinä voin.”
Nuorimmat lapset ovat saaneet elää oikeaa perhe-elämää, jossa isä on ollut läsnä. Atson ammatilliset haaveet liittyvät pitkäaikaisiin projekteihin, joissa saisi keskittyä yhteen asiaan. Se voisi olla musiikkiteatteria tai oopperaa. Tien päälle ei ole kaipuuta.
Helsinkiläissyntyinen mies viihtyy Savossa. Hän on vaimonsa kanssa ystävystynyt naapureihin niin hyvin, että yhdessä tehdään ruokaa ja matkustetaan.
”Olen kokenut, että kuopiolaisten ystävieni kanssa unohdan oman ammattini kokonaan. Se on ihanaa!”
Atso ei kuuntele vapaa-ajallaan musiikkia, jos ei ole pakko. Hänellä ei koskaan soi radio tai levyt. Jos hän kuuntelee musiikkia, hän menee paikan päälle.
Arjen sävelet
Karrilla sen sijaan musiikki soi aina taustalla. Pianon soittaminen on jäänyt satunnaisiin illanistujaisiin, mutta levyjä hän kuuntelee paljon.
Karrilla on kaksi, nyt jo aikuista, lasta. Samoin kuin kapellimestari, myös yritysjohtaja on ollut kiireinen ja paljon poissa kotoa silloin, kun lapset olivat pieniä.
”En voi välttyä pohdinnalta, olisiko pitänyt olla enemmän läsnä. Mutta todellinen tuomio tulee sen kautta, millaiset välit lasten kanssa on, kun he ovat aikuisia. Ehkä jopa hämmästelen, kuinka hyvät välit minulla on.”
Heittäytymisen lahja on periytynyt seuraavallekin sukupolvelle, vaikka musiikkia ei aktiivisesti harrasteta.
”Jos meillä on juhannusjuhlat, jokainen vuorollaan laulaa. Eikä tämä koske vain perhettä, myös ystävät ovat samassa riemussa mukana.”
Atso Almila oli valmis ottamaan Karrin oppilaakseen, vaikka ei tuntenut tätä etukäteen.
”Idea oli hauska, toteuttamiskelpoinen ja sopivan hullu. Ilman muuta sitä lähdettiin tekemään”, Atso sanoo.
”Ensin ajattelin, että mitähän hän osaa, mutta kävi kyllä heti selväksi, että me olemme samalla planeetalla.”
Ensin Atso ja Karri kävivät läpi orkesterin-johtamisen perusasioita pianon kanssa. Kappaleeksi valittiin sopivan tuttu ja helppo teos. Sitten oli aika astua Sibelius-Akatemian kapellimestarien harjoitusorkesterin eteen. Nuoret soittajat lähtivät innolla mukaan ja heittäytyivät hauskanpitoon.
Karri sai yrittää puhaltaa teokseen omaa tulkintaansa. Atson lempeällä tuella omat näkemykset pääsivät esiin.
”Kun huomasin, että soittajat ymmärtävät, mitä minä haluan, repesin villevallatonmaiseen hymyyn. Se taas resonoi orkesterissa. He olivat melkein yhtä innoissaan kuin minä. Vuoropuhelu oli aivan fantastista”, Karri kertoo.
Hyvä opettaja luo turvallisen ilmapiirin. Atso saa Karrilta kiitosta.
”Minua jännitti aivan hirveästi ensimmäisessä harjoittelutilanteessa, vaikka en ole jännittäjätyyppi. Atso loi isällisellä otteella sellaisen ilmapiirin, jossa en pelännyt, vaikka olinkin epämukavuusalueellani.”
Molemmat korostavat, että virheiden hyväksyminen on edellytys luovuuden kukoistamiselle. Virheistä ei pidä rangaista muita eikä itseään.
”Johtajalla on tärkeä merkitys siinä, että virheet sallitaan ja ne otetaan yhteisen kasvamisen rakennuspalikoiksi”, Karri sanoo.
Kunnialla loppuun
Kun Karri Kaitue lähti uuteen yritykseen orkesterin kanssa, johtaminen alkoi sujua. Mozartin Pieni yösoitto saatiin kunnialla loppuun.
Orkesteri halusi antaa kaikkensa tukeakseen vierailevaa johtajaa, ja Karri aisti sen.
”Kun me lopetimme, mieleni teki halata heistä jokaista. Se oli hieno tunne.”
Karri on käyttänyt kokemusta hyväkseen luennoidessaan johtamisesta. Ydin on siinä, että organisaatio – tai orkesteri – haluaa, että juuri kyseinen johtaja vie heidät maaliin. Hyvä johtaminen ei perustu nykyään auktoriteettiasemaan, josta käsin asioita sanellaan ylhäältä alaspäin, vaan suunta on pikemminkin päinvastainen.
”Johtaminen on aika helppoa, kun palkkaat aina itseäsi älykkäämpiä ihmisiä, pidät heidät tyytyväisinä ja koetat pitää samalla hauskaa.”
Nälkä kasvoi syödessä, ja viime kesänä Karri osallistui niin sanottuna passiivi-oppilaana Atson mestarikurssille Seinä-joella. Hän seurasi opiskelijoiden harjoittelua mutta pääsi myös itse johtamaan.
Keskustelut kansainvälisten opiskelijoiden kanssa olivat antoisia. Yritysjohtaja pystyy antamaan vastavuoroisesti jotain tuleville orkesterinjohtajille.
”Sanoin, että antakaa oman auranne näkyä astuessanne joukkojen eteen. Se ei tarkoita sitä, että olisi ylimielinen. Mutta jos joukkojen eteen tulee anteeksi pyydellen, se aiheuttaa enemmän hämmennystä kuin mitään muuta.”
Karri Kaitue on Musiikkitalon konserttien vakiokävijä, ja nyt hän tarkkailee kapellimestareiden työskentelyä aiempaakin tiiviimmin. Ammatin monimuotoisuus teki vaikutuksen, se kuinka huippuunsa viritetty tekninen osaaminen nivoutuu taiteelliseen herkkyyteen.
”Olen altis ihannoimaan tämän ammattikunnan osaamista, mutta nyt seuraan heidän työskentelyään entistä nöyrempänä.”
Yhteisen kokemuksen myötä Atson ja Karrin välille syntyi ystävyys. Arvomaailmat kohtasivat, sillä molempien mielestä taiteen ja koulutuksen merkitystä ei voi korostaa liikaa. Taideyliopiston kapellimestarikoulutus on ylpeyden aihe koko Suomelle. Myös samanlainen huumori yhdistää.
”Joidenkin kanssa yhteys löytyy sekunnissa, eikä tarvitse miettiä sen kauempaa”, Atso sanoo.
Kun Atson ja Karri puheita kuuntelee, tulee tunne, että molemmissa elää vahvana myös pikkupoikamaisuus. Sen he myöntävätkin auliisti.
”En jaksaisi ilman tiettyä hulluutta. Aistin Karrissa saman kreisiyden ja pikku-pojan kuin itsessäni”, Atso sanoo.
Kuinka sen pikkupojan pitää hengissä?
”Sitä pitää pikemminkin hillitä!” Atso Almila sanoo ja nauraa. ●
Haastattelu on julkaistu Eevassa 3/2019.
